Tagged: tutkija

Unelma-ammatti

Pikkupojat haaveilevat mäkihyppääjän tai jalkapallotähden urasta ja vähän isommat pojat haluavat olla rokkitähtiä. Vain harva näihin ammatteihin päätyy ja katsoessa varsinkin viimeisen ammatin itsemurhatilastoja ja päihdeväärinkäyttöä tulee mieleen, että ovatkohan kaikki nämä tähdet varmasti tekemässä sitä mitä eniten haluavat. Mistä sitten tietää, että on unelma-ammatissaan?

Yksinkertainen vastaus on varmaankin se, että sitten kun tekee sitä, mistä eniten pitää ja joku maksaa siitä vielä palkkaakin, niin tämä on aika vahva indikaattori siitä, että nyt ollaan oikeassa paikassa tekemässä oikeata asiaa.

Itse olen yhä vahvemmin nähnyt, että ura tutkijan ja filosofin välimaastossa on se jokin, joka minua eniten sytyttää. Pienenä osoituksena tästä seuraava vignetti: Kun henkilö on perjantaina hiukan liian vähillä yöunilla paahtanut aamusta asti pitkän päivän konttorilla, pelannut sen jälkeen salibandya, käynyt baarissa kavereiden kanssa kaljalla, juonut muutaman konjakin ja saapuu puoliltaöin keskustaan, jossa joutuukin odottamaan yksin tunnin tyttöystäväänsä, niin mitä hän tekee? Työasiat ovat tässä kohtaa ehkä harvalla päällimäisenä. Itse innostuin heti mahdollisuudesta lukea ja editoida tunnin aikana tällä hetkellä työksi kirjoittamaani artikkelia. En siis asiaa enempää ehdi analysoida, työt kutsuvat!

P.S. Itse halusin pienenä olla maailmantutkija.

Ilouutinen humanisteille

Kun nyt tätä sivistysyliopiston kriisiä on vatvottu viime aikoina paljon eri foorumeilla ja käytäväkeskusteluissa niin tuntuu mukavalta vaihteeksi nähdä iloisia uutisia, joissa riippumatoman humanistisen tutkimuksen toimintaedellytykset paranevat kertaheitolla iloisesti.

Kyseessä on Akateemikko Eino Jutikkalan testamentti, jossa hän lahjoittaa 22 miljoonaa euroa säätiön perustamiseen, jonka tehtävä on humanistisen tutkimuksen tukeminen. Summa on varsin huomattava. Hesarissa arvioitiin, että siitä riittäisi vuosittain jaettavaksi 660 000 euroa. Matalapalkkaisien tutkijoiden 15 000 vuosituloiksi jaettuna tämä tarkoittaisi, että säätiö mahdollistaa 44 uuden palkallisen humanistisen tutkijan olemassaolon. Tämä on varsin suuri lisäys, joka tulee helpottamaan tutkijoiden toimintaedellytyksiä alalla, jota jatkuva apurahojen hakeminen ja palkattomat kaudet leimaavat.

Toisin kuin yleinen harhaluulo olettaa, valtio ei kustanna humanistisesta tutkimuksesta kuin pienen osan. Valtaosa väitöskirjoista ja muista tutkimuksista valmistuu erilaisten säätiöiden jakamien apurahojen turvin ja näistä säätiöistä iso osa on taasen perustettu erilaisten testamenttien pohjalta. Alalle pyrkivillä täytyy olla varsin suuri kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Apurahojen saanti on epävarmaa ja jaetut apurahat useimmiten takaavat tutkimusrauhan vain lyhyeksi ajaksi, tyypillisesti puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Toissa päivänä juuri eräs teologian laitokselle väitöskirjan tehnyt arvioi vakavasti, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana noin puolet työajasta kului apurahahakemusten täyttämiseen. Jotta ehtisi saada myös tuloksia aikaiseksi, täytyi aika iso osa vapaa-ajastakin sitten uhrata tutkimukselle. Lisäksi byrokratia katsoo tutkijan yrittäjäksi, jolloin hän ei palkattomilla kausillaan ole oikeutettu työttömyysturvaan ja apurahat eivät kerrytä eläkettä tai muita sosiaaliturvia.
Osapuilleen professoreiksi päätyviä lukuunottamatta palkkakehitys ei myöskään ole kovin hyvä, vaan elämänsä läpi saa kituuttaa mäkkäriesimiehen palkkatasolla, pätkätöissä. Tutkijan ura on siis aikamoinen ’paskaduuni’ puitteiltaan.

Kaiken kaikkiaan mielikuva yhteiskunnan varoilla pilveä polttelevista hipeistä, jotka antavat syvällisiä lausuntoja on varsin kaukana humanistisen tutkijan arjesta. Alalle päätyviä täytyy leimata vahva sisäinen pakko ja kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Heidän täytyy sisäisesti kokea tekevänsä jotakin todella merkityksellistä, jotta he suostuvat tutkijan arkeen. Lisäksi taistelu apurahoista ja viroista erottelee nopeasti jyvät akanoista jättäen jäljelle ne tutkijat, jotka ovat a) valmiita tekemään 60 tuntista työviikkoa ilman lomia b) äärimmäisen lahjakkaita saadakseen riittävästi tuloksia aikaan tutkimuksessaan.

Onneksi löytyy Jutikkalan kaltaisia visionäärejä, jotka näkevät tämän työn arvokkuuden ja mahdollistavat ihmisille heidän todellisen kutsumuksensa toteuttamisen. Kiitoksia siitä!