Pidin viime perjantaina
Platonin akatemiassa
lukiolaisille pienen esitelmän siitä filosofiakäsityksestä, joka vallitsi antiikin Kreikassa. Koska tämä käsitys poikkeaa aika radikaalisti nykymielikuvista filosofiasta ja koska filosofian itseensäkohdistuva tarkastelu on nyt vahvasti pinnalla (esimerkiksi
Markuksen blogissa
) tässä vähän suuria linjoja antiikin filosofiakäsityksestä.

Antiikin
philo sophia
eli viisauden rakastaminen oli huomattavasti kokonaisvaltaisempi kuin akateeminen nykyfilosofia. Kyse oli pohjimmiltaan tietyn elämänideaalin valinnasta ja soveltamisesta käytäntöön omassa elämässään. Tarkoituksena oli löytää tapa elää hyvä elämä sanan monissa merkityksissä. Filosofia lähti liikkeelle halusta elää oikealla tavalla.

Päästäksemme kiinni tähän ajatukseen on syytä tarkastella
sophia –
sanan merkitystä. Antiikin viisaus, sophia, muistutti melko paljon know-how:ta, eli taitoa. Puhuttiin laivanrakennuksen sophiasta, matonteon, kuvanveiston tai poliittisen elämän sophia:sta. Näillä ei tarkoitettu teoreettista tietoainesta kyseisistä asioista, vaan käytännön taitoa esimerkiksi rakentaa laivaa. Olennaisesti sophia ei siis vaatinut taakseen teoriaa mitenkään välttämättömästi. Laivanrakennuksessa teoria oli tärkeä ja hyvä renki mutta pohjimmiltaan sophiasi punnittiin käytännön työssä, siinä kuinka hyvän laivan rakennat.

Filosofian sophia oli tästä seuraten eräänlaista kokonaisvaltaista sophia, know-how:ta suhteutettuna koko elämään. Rakkautta oikean elämäntaidon ymmärtämiseen, siinä filosofian pohjimmainen merkitys. Tarkoitus oli siis ensinnäkin hankkia ymmärrystä siitä, miten ihmisen tulee elää ja toiseksi – ja vielä keskeisemmin – toteuttaa tätä ymmärrystä omassa elämässään. Antiikin Kreikassa ihmistä saatettiin pitää suurenakin filosofina, esimerkiksi merkittävänä kyynikkona, ilman, että tämän koskaan tarvitsi osallistua teoreettiseen väittelyyn elämänvalinnastaan. Riitti, että toteutti kyynikoiden ideaaleja tarpeeksi suurella vakaumuksella omassa elämässään, esimerkiksi elämällä askeettisesti, syömällä kukkia tai heilumalla toreilla alasti. Filosofius punnittiin elämässä, ei teoriassa.

Tämä näkemys kiteytyy Sokrateen hahmossa. Hänen keskeinen filosofinen työnsä oli hänen oma elämänsä ja oma kuolemansa. Roomalainen Plutarch toteaa noin 200 jKr. Sokrateesta näin: ”hän teki filosofiaa joskus vitsailemalla ystäviensä kanssa, tai juomalla tai menemällä sotaan tai torille heidän kanssaan ja lopulta menemällä vankilaan ja juomalla myrkyn. Hän oli ensimmäinen, joka osoitti että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, kaikessa mitä meille tapahtuu, päivittäinen elämä antaa meille mahdollisuuden tehdä filosofiaa.