Olin tuossa taannoin haastamassa Raimo Sailasta Nuorten filosofiatapahtumassa Nufitissa. Polyteekkarikin on innostunut
raportoimaan
tuosta suuresta väittelystä. Sailas on mies paikallaan tai erästä vaalikampanjaa siteeratakseni ”paras siinä mitä hän tekee”. Sailaksen tapauksessa kyse on hyvinvointivaltion ylläpidosta valtion rahankäyttöä rationalisoimalla. Hänen pyyteetön pyrkimyksensä on hyvinvointivaltion säilyttäminen ja päivänpolitiikan ulkopuolelta hän kykenee tekemään kipeitä mutta välttämättömiä päätöksiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä mielessä hän on maallemme korvaamaton ja arvostan häntä ja monia hänen ratkaisujaan.

Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Sailaksen kanssa haastamisessani keskityin luonnollisesti erimielisyyksiimme. Pääasiallinen pointtini oli oikeastaan se, että talouskasvun tie kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on Suomen osalta kuljettu. Tutkimukset kansakunnan onnellisuudesta ovat osoittaneet, että tietyn tulotason jälkeen kansalaisten onnellisuus ei lisärahasta kasva. Sotien jälkeen talouskasvu oli siis järkevintä hyvinvointipolitiikkaa, mutta nykyisessä yltäkylläisyyden tilassa ihmisten onnellisuus ei lisäänny siitä, että valtio vaurastuu. Itse asiassa monet oireet, kuten se fakta, että Suomen 250 000 työkyvyttömyyseläkeläisestä 44% on jättänyt työelämän masennuksen vuoksi, kertovat siitä, että nykyinen talouskasvun ylläpidon kulttuuri aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia.

Tutkimukset osoittavat myös, että ihmiset ovat hyvin huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi. On esimerkiksi osoitettu, että isompi asunto kauempana keskustaa vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta tätä ei moni Nurmijärvi-unelmasta haaveileva tiedä. Yleisesti ottaen ihminen on niin sopeutuvainen eläin, että lähes kaikki materiaaliset onnellisuuden lähteet menettävät tehonsa alle kuukaudessa ostamisen jälkeen. Kuluttaminen johtaa pelkään hedonistiseen oravanpyörään, jossa onni on aina seuraavan kulutushuipun takana. Tähän liittyen toin esiin sen faktan, että vuonna 2003 keskimääräinen suomalainen katsoi televisiota 2 tuntia ja 53 minuuttia ja televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa. Mainonnan olemassaolon tarkoitus on herättää ihmisissä uusia tarpeita eli tehdä heidät tyytymättömiksi nykytilaansa. Mainonta vaikuttaakin olevan yksi keskeinen osatekijä ihmisiä piinaavassa oravanpyörässä, jolloin nousee esiin kysymys, pitäisikö valtion rajoittaa sitä jotenkin.

Kolmanneksi pohdin voiko olla niin, että jatkuva puhe ihmisestä taloudellisena maksimoijana itse asiassa osittain luo ihmisistä taloudellisia maksimoijia muiden arvojen kustannuksella. Nykyiseen poliittiseen diskurssin ja kansantalouden tutkimukseen on sisäänrakennettu olettama ihmisestä rationaalisena taloudellisena maksimoijana. Ihminen olentona on sellainen, joka aistii herkästi sitä, mitä häneltä odotetaan ja toimii sen mukaisesti. Tällöin jatkuva puhe taloudellisesta maksimoijasta on itseään toteuttava profetia, joka saa ihmiset toimimaan enemmän raharationaalisesti ja vähemmän muita elämänarvoja huomioiden. Kukaan ei halua olla se tyhmä, jonka ei-rationaaliselle luonteelle muut nauravat. Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta otin Jari Sarasvuon, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Kokonaisuudessaan teesini on oikeastaan se, että jos haluamme lisätä kansakunnan hyvinvointia Suomessa, ei se onnistu enää talouskasvulla. Kyetäksemme hyvinvoinnin lisäämiseen on meidän siirrettävä katseemme niihin mahdollisuuksiin, mitä tieteellinen onnellisuustutkimus on meille viime aikoina avannut.

P.S. Löysin internetistä lähestulkoon-kaimani ranskalaisen runoilija-muusikon
Frank Martel:in
. Musiikki vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoin olevani miehelle velkaa levynoston.