Lex Nokia ja demokratian puolustustaistelu
Olin töissä Nokian yhteiskuntavastuun osastolla kesällä 2005. Nuorena ja sinisilmäisenä ajattelin, että maailmaa voisi parantaa yritysten sisältä käsin, että suuryritysten eettisillä ponnisteluilla olisi maailmaa parempaan muuttava vaikutus. Paljon pieniä tekoja parempaan suuntaan onkin tapahtunut ja nämä ponnistelut ovat varmasti parantaneet monen kehitysmaan asukkaan elämänlaatua.
Lex Nokiasta
olen kuitenkin hyvin pettynyt. Siinä suuryritys käyttää taloudellista valta-asemaansa väärin, pyrkii jyräämään alleen perustuslaillisia oikeuksia ja näin murentaa demokraattisen yhteiskuntamallin perustusta.
Kyse on uudesta sähköisen viestinnän tietosuojalaista, joka mediassa on yleisesti Lex Nokiaksi ristitty. Toteutuessaan se antaisi yrityksille ja muille internet-palvelinta ylläpitäville tahoille yliopistoista taloyhtiöihin oikeuden tarkkailla sähköpostiliikenteen tunnistetietoja, kuten viestin vastaanottajaa, lähetysaikaa, liitetiedostojen kokoa jne. Lain perusteluna on, että se antaisi yhtiöille paremman mahdollisuuden estää yrityssalaisuuksien vuotamisen yhtiön ulkopuolelle. Paitsi, että laki on tehoton – tyhmempikin yrityssalaisuuksia eteenpäinlevittävä osaa lähettää viestinsä vaikkapa kotikoneeltaan otettuaan usb-tikulle tarvittavat liitetiedostot – on se myös perustuslain vastainen. Tämän ovat todenneet monet oikeusalan professorit, joilta on
asiantuntijalausuntoa
asian tiimoilta kyselty.
Miksi lakia on ajettu väkisin lävitse, vaikka asiantuntijat pitävät sitä perustuslain vastaisena? Koska Nokia on lobannut niin voimakkaasti sen puolesta sekä suoraan, että EK:n kautta. ”Elinkeinoelämän keskusliiton viesti oli hyvin selvä: jos lakia ei hyväksytä, Nokia lähtee Suomesta” eräs valtion virkamies toteaa (HS 1.2). Lisäksi Nokia on jo
harjoittanut toistaiseksi laitonta urkintaa
, mutta virkamiehet eivät ole uskaltaneet asiaan puuttua.
Demokratian keskuspilari on kansanvalta. 2000-luvun keskeisin uhka länsimaiselle demokratialle eivät ole vieraat diktaattorit tai kotimaiset vallankumousta havittelevat ääriliikkeet. Paljon vakampi uhka ovat suuryritykset, jotka taloudellisen valtansa ja lobbauskoneistonsa avulla kykenevät sanelemaan minkälaisia poliittisia päätöksiä kansan valitsemat päättäjät todellisuudessa tekevät. Tästä seuraava ’vaihtoehdottomuuden politiikka’ on keskeisellä tavalla vieraannuttanut kansaa politiikasta. Suuryritysten yhä aktiivisemmasta sanelupolitiikasta ja valtioiden kilpailuttamisesta johtuen elämme nykyään vähemmän demokraattisessa valtiossa kuin pari vuosikymmentä sitten. Lex Nokian myötä Nokia on osoittanut haluavansa olla myös tämän kehityksen kärjessä.
Oireellista on, että suuryritysten joukossa Nokia on esiintynyt yhteiskuntavastuun mallioppilaana. Se on tuottanut yhteiskuntavastuuraportteja, ollut listattuna kansainvälisillä vastuullisimpia yrityksiä kartoittavilla indexeillä, sitouttanut alihankkijansa eettisiin sääntöihinsä ja rahoittanut erilaisia maailmaaparantavia projekteja. Nämä ovat kaikki positiivisia kehityksiä, eikä niiden merkitystä pidä unohtaa. Lapsityövoiman käytön ja vastaavien seikkojen osalta suuret brändiyhtiöt ovat uskoakseni oikeasti paljon eettisempiä kuin parikymmentä vuotta sitten.
Lex Nokia ja muut Nokian eettisyyttä koetelleet skandaalit kuitenkin osoittavat, että suuryritysten eettisyys ei ole kokonaisvaltaista, vaan markkinaehtoista ja alisteista taloudellisille arvoille. Yleisön vaatimusten alla yritykset kyllä luovat edustavat eettiset ohjeistot ja tekevät monia hienoja muutoksia, mutta yritys on eettinen vain niillä alueilla, jotka sopivat sen laajempiin tavoitteisiin. Yritys ikäänkuin poimii eettisyyden voileipäpöydältä ne osa-alueet, jotka sille parhaiten sopivat. Voi olla, että monet Nokiallakin haaveilevat eettisemmistä toimintatavoista, mutta kova kilpailutilanne pakottaa sen turvautumaan samoihin keinoihin kuin kilpailijansakin.
Tämän vuoksi yritysten eettisyyden varmistaminen on valtion ja ylikansallisten demokraattisten organisaatioiden varassa. Illuusio yrityksistä, jotka itse huolehtivat omasta eettisyydestä on murrettava. Ensimmäinen askel on kitkeä pois yritysten demokratiaa rapauttava päätöstenteon manipulaatio. Kokonaan siitä ei eroon päästä millään lainsäädännöllä, koska vaikuttamisen tapoja on niin monia suorasta epäsuorempaan. Tämän vuoksi medialla ja meillä kansalaisilla on suuri vastuu demokratian puolustustaistelussa. Kun Lex Nokian kaltaiset skandaalit paljastetaan, tulee lakia puoltaneet politiikot asettaa selkä seinää vasten, kuulustella ja lopuksi ampua alas politiikan pelikartalta muutama
varoittava esimerkki
. Demokratian puolustaminen vaatii välillä kovia otteita.
Frank Martela 
”Urkintalaki murentaa oikeusvaltion periaatetta siirtämällä tutkintavaltuuksia viranomaisilta asianomaisille. Se, että tutkinnan kohde (työntekijä, opiskelija, asukas) on alisteisessa suhteessa tutkinnan tekijään (työnantaja, yliopisto, taloyhtiö) korostaa lain oikeusvaltion vastaista luonnetta.” toteaa Jyrki J. Kasvi Uudessa Suomessa.
TykkääTykkää
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että Nokia ei ole edes itse hirveästi painostanut lain läpimenoa, vain ehdottanut sitä. Politiikoille kuitenkin jo tämä Nokian vihjailu on ollut riittävä motiivi lain läpiajamiseen ja perustuslaillisten seikkojen sivuuttamiseen.
Ehkä suomettuminen on Suomen politiikassa niin verissä, että Neuvostoliiton hajoaminenkaan ei sitä lopettanut. Nöyristelevät politiikan tekijät jonottavat vain nykyään Tehtaankadun sijasta Keilaniemeen, jossa Suomen Jätin edessä rähmällään olevat politiikot pyrkivät kilvan toteuttamaan sen kaikki oikut. Tämänkaltainenkin skenaario on hyvin mahdollinen. Se vapauttaisi Nokian syytetyn penkiltä, mutta suomalaisten politiikantekijöiden selkärangallisuus liike-elämän edessä osoittautuisi entistäkin olemattomammaksi.
TykkääTykkää
Ministeri Suvi Lindèn on valmis menemään vielä paljon pidemmälle kuin mitä uusi laki mahdollistaisi. Hänestä työnantajalla on oikeus tarvittaessa riisua työntekijänsä vaikka alasti:
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/02/798483
TykkääTykkää
Seuraava teksti on vain ja ainoastaan mielipiteeni yksityisenä henkilönä.
Olen toiminut kymmenen vuotta tuotekehityksessä, ja voin ihan suoraan sanoa, että tällaiset lait ainakin R&D-ihmisten kohdalta ovat täysin toivottomia. Olen nähnyt useita tapauksia, jossa työnantajien ICT-osastojen pyrkimykset kontrolloida tiedon siirtoa on menestyksekkäästi kierretty. Tosiasia on, että R&D-osastoilla on aina tekninen bleeding edge-osaaminen, ja sen seurauksena sitä valvomaan pyrkivät tahot ovat lähtökohtaisesti erittäin vaikeassa asemassa.
Näihin ongelmiin on olemassa yksinkertainen ratkaisu, joka tulee suoraan Saarisen Esan Systems Intelligence-periaatteista: Luodaan työpaikalla luottamuksen ilmapiiri ja sitoutetaan työntekijät työhön s.e. heidän oma taloudellinen ja ammatillinen menestyksenä on kiinni yrityksen menestymisestä. Luodaan siis ihmisille motivaatio pitää huolta siitä, etteivät yrityksen salaisuudet päädy kilpailijoiden tietoisuuteen.
En usko tässä asiassa kontrollointiin ollenkaan, koska se on lähes täysin mahdotonta. Tällaisilla kontrollimenettelyillä saadaan kiinni vain ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi typeriä jäädäkseen kiinni. Ehkäpä näilläkin keinoilla voidaan nähdä olevan jotain arvoa, ja optimi onkin luottamuksen ja motivaation luomisen + järkevän tietoturvapolitiikan yhdistelmä. Tottahan tulee pitää siitä huoli, etteivät ihmiset jälkiä jättämättä pääse kiinni kaikkeen yrityksen tietoon, mutta samalla on oltava erittäin varovaisena sen suhteen, ettei näillä välineillä ja keinoilla luoda sellaista viestiä työntekijöiden suuntaan, ettei heihin luoteta.
Luottamus toimii aina niin, että on luotettava ensin. Tämä on erittäin voimakas vipu – mitäköhän sanaa se Esa näistä mahtoi käyttää – kuitenkin siis räjähdysvoimaa omaava systeeminen vipuvarsi, jolla asetetaan yhteispelin lähtökohta. Jos ihmiseen luotetaan ja tätä kohdellaan hyvin, ihminen yleensä tuppaa toimimaan tämän odotuksen mukaisesti. Vastaavasti, jos ihmisen rooli määritetään siten ettei tähän luoteta, tämä hyvin nopeasti omaksuu annetun roolin, ja alkaa ajatella yhteistyötä vastakkainasettelun ja epäluottamuksen lähtökohdasta. Tämä ilmiö on nähtävissä hyvin monitahoisena erilaisissa yhteisöissä ja kulttuureissa.
Luottamus on systeeminen vipuvarsi, jolla koko yhteistyön pohja määritetään. Sen merkitys on äärimmäisen perustava. Luottamuksen kautta rakennetaan työyhteisöjä, joissa ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, ja sen puute tuottaa työyhteisön, jossa työnantaja ja työntekijät linnottautuvat vanhakantaiseen luokkahenkiseen vastakkainasetteluun, jossa työnantaja katsoo työntekijöiden pyrkivän vain riistämään työnantajalta kaiken mahdollisen antaen mahdollisimman vähän takaisin – and vice versa.
Niinpä pidän tällaisen lakiehdotuksen ajamista sen motiiveista riippumatta varsin kyseenalaisena. On hyvin epäselvää, että ajaako tällaisen lain ajaminen ollenkaan työnantajaosapuolien ja yritysten etuja. Ja yhtä kaikki: mikä sitten tällaisen lain tehokkuus on käytännössä ? Ainakin R&D-insinöörit osaavat käyttää menettelyjä, joilla he ohittavat yrityksen palomuurit sisältäpäin, he osaavat käyttää salakirjoitustekniikoita tavalla joita kukaan ei pysty avaamaan ilman salasanoja, ja he osaavat kuljettaa muutenkin yrityksen tietoja yrityksen ovista ulos tavoilla joita on lähes mahdotonta rajoittaa. Tämän kaiken lisäksi suurin osa keskeisistä tuotteista on heidän korviensa välissä, ja tälle ei kukaan voi yhtään mitään.
Niinpä lopputulemani tässä asiassa on, että ajattelu tällaisen lain ajamisen takana on inhimillisiä systeemejä ymmärtämätöntä. Näin ei saavuteta niitä tavoitteita, joita haluttaisiin saavuttaa, ainoastaan luodaan epäluottamusta ja suututetaan yrityksen työntekijöitä, asiakkaita ja yhteistyötahoja. Samalla loataan yrityksen kuvaa yleisön silmissä. Suoraan sanoen en ymmärrä tällaista ajattelumallia ollenkaan.
Teen vielä erään loppuhuomion: Niukkuuden politiikkaan päästään helposti sitä kautta, että kilpailutetaan työntekijöitä liikaa toisiaan vastaan. Tällä tavalla toki saadaan aikaan tuottavuutta, mutta se ei todellakaan tule ilmaiseksi. Hinta siitä, että asetetaan työntekijät toisiaan vastaan maksetaan varsin monin erilaisin tavoin, joista epäluottamuksen syntyminen sekä työntekijöiden välillä että työntekijöiden ja työnantajan välille on varmasti eräs seurauksiltaan kaikkein kalleimmista.
Divide et impera – mutta millä hinnalla ? Onnellisuutta se ei aivan varmasti luo, ja nekin, jotka sitten kilpailevat paikastaan auringossa sortuvat useimmiten enemmin tai myöhemmin omaan miekkaansa.
Noh, filosofioita on monenlaisia, ja varmasti tässäkin eri osapuolet luottavat omaansa, mutta minun henkilökohtaisesta katsantokulmastani koko tämä puuhastelu tämän lain ympärillä näyttää lähinnä politikoinnilta, oman edun tavoittelulta, liian kovalta kilpailulta – ja ennenkaikkea – siltä, ettei ymmärretä yhteispelin fundamentteja. Ehkäpä sitten tuolla on liikkeellä tahoja, jotka nimenomaan käyttävät miekkaansa raivatakseen tiensä edes hetkeksi siihen paikkaan auringossa, kunnes tulee seuraavien – nuorempien, vahvempien, juonikkaampien ja paremmin verkottuneiden vuoro työntää heidät pois ruokaketjun huipulta.
Miksi minulle jää tästä sellainen näkymä, että aivan kuin todistaisin jonkin apinalauman hierarkista kamppailua, jossa kokonaisuus unohtuu yksilöiden hetkellisten etujen taakse ?
TykkääTykkää