Tagged: demokratia
Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta
Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.
Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.
Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.
Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.
Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.
Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.
Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.
Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.
Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016
Kuusi pointtia Trumpin voitosta
Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:
1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme
Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’
Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.
2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta
Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.
Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.
Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?
Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.
Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.
3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti
Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.
En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?
Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.
4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen
Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.
5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys
Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.
Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.
En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.
6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi
Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.
Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.
Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.
Mitä nyt tapahtuu?
Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.
Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.
Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.
Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:
Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.
Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani
Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.
Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.
Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.
Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.
Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.
Brexit ja Trump.
Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.
Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.
Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.
Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.
Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.
On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.
Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.
”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.
Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.
Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.
Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.
Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.
* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.
Valtio on mafia ja sinä maksat suojelurahaa: Onko verotus varastamista?
Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.
Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?
Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.
Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.
Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.
Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.
Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.
Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.
Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:
Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.
Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.
P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”
Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.
2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.
Suomi kansallisvaltion jälkeen
Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.
Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.
Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?
’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.
On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.
Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:
We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.
Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.
Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.
Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?
Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.
Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.
Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.
Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.
Miksi Suomi on rikas, mutta Venäjä köyhä? #whynationsfail
Suomen ja Venäjän rajalla on yksi maailman isoimmista elintasokuiluista. Suomen bruttokansantuote per henkilö (49 000 dollaria) on yli kolme kertaa suurempi kuin Venäjän (15 000). Yhtä mittava elintasokuilu on Yhdysvaltain (53 000) ja Meksikon (10 000) välillä, mutta myös Etelä- ja Pohjois-Korean välinen kuilu (26 000 vs. 1 000) ansaitsee kunniamaininnan.
Mikä selittää nämä erot?
Kysymys on monimutkainen mutta siihen on olemassa vastaus: ”Tasavertaiset taloudelliset instituutiot ruokkivat taloudellista aktiivisuutta, tuottavuuden kasvua ja vaurautta. … Ne valtiot epäonnistuvat, joiden riistävät taloudelliset instituutiot eivät kannusta ihmisiä säästämään, investoimaan ja innovoimaan.”
Kirjassaan Why Nations Fail, taloustieteen professorit Daron Acemoglu ja James Robinson osoittavat vakuuttavasti, että instituutiot ovat tärkein selittävä tekijä elintasoeroja tarkasteltaessa. He tekevät kaksi erottelua:
1) Poliittinen järjestelmä voi olla joko laajapohjainen tai kapea. Laajapohjaisessa poliittisessa järjestelmässä valtaosalla kansakuntaa on mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Tavallisesti tämä tarkoittaa demokraattisia instituutioita ja niiden rinnalla sellaisia perusasioita kuin sanan- ja lehdistönvapaus, puolueeton oikeuslaitos sekä kaikkien ihmisten kohteleminen samanarvoisina lain edessä.
Kapea poliittinen järjestelmä perustuu vallanpitäjän tai kapean eliitin mielivaltaan. Hän tai he voivat tehdä päätöksiä piittaamatta muun kansan mielipiteestä, koska poliittinen järjestelmä ei anna muille mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Jos jokin laki ei heitä miellytä, niin se voidaan aina muuttaa tai unohtaa.
Ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä ja Ranskan vallankumousta ei maailmassa käytännössä ollut yhtäkään laajapohjaista poliittista järjestelmää. Kaikki yhteiskunnat perustuivat valtaryhmän kykyyn alistaa muu kansa. Maasta riippuen vallassa oli yksinvaltainen heimopäällikkö, kuningas, keisari, tsaari tai tietty kapea yhteiskuntaluokka (aateliset Euroopassa tai valkoihoiset siirtomaissa). Laajapohjainen poliittinen järjestelmä on historiallisesti katsottuna harvinaisuus, mutta se on levinnyt viimeisen parin sadan vuoden aikana laajalle johtuen siitä, että se on niin toimiva – sekä ihmisten hyvinvoinnin että talouden näkökulmasta.
2) Taloudellinen järjestelmä voi olla joko tasavertainen tai riistävä. Ensinmainittu järjestelmä antaa kaikille syntyperästä riippumatta mahdollisuuden menestyä, laki on kaikille sama ja omistusoikeus on vakaa. Riistävässä järjestelmässä menestyksen hedelmät voidaan koska tahansa takavarikoida eliitin käyttöön ja eliitti kykenee jatkuvasti muuttamaan pelin sääntöjä niin, että se suosii heitä itseään.
Riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa talouskasvun kahdesta syystä. Ensinnäkin eliitin kannalta muutos on uhka, joten kaikenlainen innovaatioille välttämätön ”luova tuho” on mahdotonta. Uudet keksinnöt ja uusrikkaat horjuttavat olemassaolevaa valta-asetelmaa ja siksi ne pyritään aktiivisesti estämään. Vuonna 1589 William Lee niminen pappi keksi neulomiskoneen, joka moninkertaisti neulomisen tuottavuuden. Mutta Englannin kuningatar esti häntä käyttämästä konetta, koska hän pelkäsi sen johtavan poliittiseen epävakauteen. Sen aikainen talous perustui kruunun myöntämiin monopoleihin ja kuningattarella ei ollut mitään intressiä vaarantaa suosikkiensa bisneksiä. Vielä huonommin kävi Dionysius Papinille, joka kehitti maailman ensimmäisen höyrylaivan vuonna 1705 Saksassa. Paikalliset venekuskit, eliitin suostumuksella, hakkasivat veneen palasiksi ja Papin kuoli köyhänä ja unohdettuna.
Ei siis riitä, että keksii innovaation. Täytyy myös elää maassa, jonka taloudellinen järjestelmä suostuu vastaanottamaan innovaation. Mainio vallankumous Britanniassa vuonna 1689 ja vallankumous Ranskassa vuonna 1789 loivat näihin maihin laajapohjaisen poliittisen järjestelmän ja suhteellisen tasavertaisen talousjärjestelmän. Sen vuoksi teollinen vallankumous lähti käyntiin juuri näissä maissa. Yhdysvalloissa ja Australiassa oli myös laajapohjainen poliittinen järjestelmä, joten ne kykenivät nopeasti lähtemään mukaan teollistumiseen. Aikansa mahtivaltio, Itävalta-Unkari oli vuorostaan yksinvaltainen. Ei siis ihme, että keisari Francis I näki teollistumisen uhkana. Vuonna 1802 hän kielsi suoraan uusien tehtaiden perustamisen Wieniin ja hän vastusti myös rautateiden rakentamista. Kun valta on kapealla eliitillä, on heillä tapana vastustaa aktiivisesti uusia innovaatiota ja teknologista kehitystä.
Toiseksi, riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa kasvun, koska ihmisiltä puuttuu motiivi kehittää toimintaansa ja investoida tulevaisuuteen. Kun valtaeliitti voi koska tahansa takavarikoida kaiken, on ihan turha yrittää hankkia itselleen enempää kuin mitä hengissäpysymiseen tarvitaan. Kun Portugalilaiset saapuivat Kongoon 1483, oli maa keskusvaltainen ja kehittynyt valtio, jonka pääkaupunki Mbanza oli suurempi kuin Lontoo. Kongolaiset omaksuivat nopeasti monia läntisiä teknologioita kuten aseiden käytön. Mutta auraa he eivät ottaneet käyttöön. Syy ei liittynyt kulttuuriin vaan instituutioihin: Viljelijät tiesivät, että yksinvaltainen kuningas kätyreineen verottaa kaiken ylimääräisen viljan itselleen, joten ei ollut mitään järkeä viljellä yhtään enempää kuin mitä oli pakko. Samoin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa viljelijöiltä puuttui motiivi viljellä, joten tuotanto laski.
Erityisen kuvaava esimerkki instituutioiden tukahduttavasta vaikutuksesta tulee Etelä-Afrikasta 1800-luvun loppupuolelta. Eurooppalaisten uudisasukkaiden läsnäolo mullisti paikallisten heimojen elämän. Perinteiset heimopäälliköt menettivät valtaansa – erityisesti omistusoikeutensa maahan – ja yhtäkkiä maa oli täynnä afrikkalaisia oman maansa omistavia pienviljelijöitä. Heillä oli nyt motiivi viljellä ja kehitys oli nopeaa. Aura ja muu eurooppalainen teknologia otettiin käyttöön ja vuonna 1876 komissaari John Hemmings hämmästeli kuinka Fingo-heimon jäsenet olivat muutamassa vuodessa raivanneet viljelyskäyttöön kaiken mahdollisen maan jokilaaksoista vuorten rinteisiin. Kivi- ja tiilitaloja rakennettiin ja kastelujärjestelmiä kehitettiin. Heimopäälliköt yrittivät (tietysti) aktiivisesti estää omaa valtaansa heikentävää kehitystä, mutta eivät siinä onnistuneet, koska ylin valta oli siirtynyt heidän käsistään eurooppalaisille kolonialisteille. Tulevaisuus näytti valoisalta heimopäälliköiden sortovallan alta vapautuneille afrikkalaisille.
”No longer afraid of the jealousy of the chief … the Fingo clansman … is a progressive man. Still remaining a peasant farmer he owns wagons and ploughs; he opens water furroughs for irrigation; he is the owner of a flock of sheep.” – Eurooppalainen tarkkailija Fingomaassa vuonna 1884
Valitettavasti mustien Etelä-Afrikkalaisten viljelijöiden vapaus ja siitä seuraava taloudellinen kehitys jäi lyhytaikaiseksi. Eurooppalaiset viljelijät eivät pitäneet kilpailusta ja eurooppalaiset kaivokset tarvitsivat halpaa työvoimaa. Niinpä afrikkalaisilta vietiin heidän maansa ja heidät työnnettiin ahtaisiin reserveihin, joissa maanomistus annettiin takaisin heimopäälliköiden käsiin. Ylipäänsä uudet lait estivät mustia osallistumasta mihinkään itsenäiseen taloudelliseen toimintaan. Näin heistä saatiin halpaa, kouluttamatonta työvoimaa eurooppalaisten tarpeisiin. Apartheidina myöhemmin tunnettu hallinnon tavoitteena oli siis aktiivisesti estää mustien afrikkalaisten taloudellinen kehitys.
Tämä esimerkki osoittaa myös hyvin, että kulttuuri ei selitä taloudellisia eroja läheskään yhtä hyvin kuin instituutiot. Afrikkalaiset eivät ole perusluonteeltaan ’laiskoja’ tai protestanttiset pohjois-eurooppalaiset ’ahkeria’. He ovat mitä ovat riippuen siitä, kannustaako taloudellinen järjestelmä ahkeruuteen vai ei.
Vielä suoremmin instituutioiden merkityksen todistaa kaksi luonnollista koeasetelmaa, joissa tietyn kulttuurin edustajat on jaettu kahteen osaan ja sitten laitettu viideksikymmeneksi vuodeksi eri instituutioiden alaisiksi. Puhun tietysti Itä- ja Länsi-Saksasta sekä Pohjois- ja Etelä-Koreasta. Kummassakin tapauksessa valtion molemmat puolet olivat suhteellisen samanlaisia ennen jakoa. Kului 50 vuotta, jonka jälkeen Länsi-Saksa oli yksi Euroopan rikkaimmista maista ja Etelä-Korea yksi Aasian rikkaimmista maista. Itä-Saksa ja Pohjois-Korea vuorostaan olivat maanosansa köyhälistöä. Selitys oli instituutioissa: Molemmissa tapauksissa se maa, jossa oli laajapohjainen poliittinen järjestelmä ja tasavertainen talousjärjestelmä harppasi täysin eri luokkaan verrattuna rinnakkaismaahan, jossa kapea eliitti riisti kansaa.
Maat siis pysyvät köyhinä sen takia että ”niitä on hallinnut kapea eliitti, joka on organisoinut yhteiskunnan hyödyttämään heitä itseään kaikkien muiden kustannuksella”. On harhaista kuvitella, että tämä eliitti edes pyrkisi vahvistamaan maansa taloutta, jos se ei edistä heidän omia intressejään. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il käytti noin 800 000 dollaria vuodessa konjakkiin. Häntä ympäröivällä eliitillä oli (ja on) kaikki valta ja niin paljon rahaa ja mukavia asioita kuin mitä rahalla voi saada. Heillä menee hyvin. Ja heidän oman etunsa kannalta kehityksen jarruttaminen ja sortotoimet ovat järkeviä. Jos he alkaisivat lepsua, olisi uhkana vallankumous. Heidän kannaltaan parasta on siis estää kaikki, mikä voisi horjuttaa status quota. Kun Gorbatšov alkoi lepsuilla, Neuvostoliitto romahti. Tämän opetuksen kaikenmaailman diktaattorit kyllä muistavat. Parhaiten Vladimir Putin, jonka mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.
”Those controlling political power will eventually find it more beneficial to use their power to limit competition, to increase their share of the pie, or even to steal and loot from others rather than support economic progress.”
Hallitseva luokka ei siis tee kansantalouden kannalta huonoja päätöksiä sen takia että he olisivat tyhmiä tai tietämättömiä (vaikka toki tätäkin tapahtuu). Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kansakunnan etu ja heidän henkilökohtainen etunsa ovat usein eri asia, kun talousjärjestelmä on rakennettu riiston varaan. Heidän oman etunsa kannalta kansakunnan pitäminen köyhänä voi siis olla täysin järkevää toimintaa. Riistoon rakennetut instituutiot tuottavat riistoa riippumatta siitä kuka on sillä hetkellä hierarkian huipulla. Kun valta tällaisissa maissa vaihtuu, riisto saattaa saada uuden nimen. Feodalismi saattaa muuttua kommunismiksi tai vasemmisto-diktatuuri oikeisto-diktatuuriksi. Mutta niin kauan kuin instituutiot suosivat kapeaa eliittiä, riisto jatkuu ja kansa pysyy köyhänä.
Samaan aikaan Acemoglun ja Robinsonin teorian pohjalta voidaan katsoa myös nykyistä maailmaa ja sen tulevaisuutta.
Moni intoilee Kiinan talouskasvusta, joka toimii tällä hetkenä mallina monille kehitysmaiden johtajille. Kiina näyttää osoittaneen, että vahva talouskasvu on mahdollista ilman että poliittinen eliitti luopuu yksinvaltiudesta. Acemoglu ja Robinson vertaavat Kiinaa kuitenkin Neuvostoliittoon. Kun maa on täysin takapajuinen ja äärimmäisen köyhä maatalousyhteiskunta (kuten Kiina oli Maon jäljiltä ja Neuvostoliitto tsaarien jäljiltä), niin valtiojohtoinenkin teollistuminen voi johtaa talouskasvuun. Vuosien 1928 ja 1960 välillä Neuvostoliiton BKT kasvoi 6% prosentin vuositahdilla. Sitten se pysähtyi. Todellinen innovointi ja yritystoiminta on haastavaa, kun väärä innovaatio voi johtaa vankilaan tai kuolemantuomioon. Nykyiselle eliitille uudet innovaatiot ja uudet menestyjät ovat aina uhka, joten jos heillä on valta, he käyttävät sen näiden tukahduttamiseen. Niin kävi Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun teollistumisen matalalla roikkuvat hedelmät oli korjattu. Ja niin tulee käymään myös Kiinassa, jossa suuryritykset ovat edelleen tiukasti puolueen talutushihnassa ja mielivaltaiset pidätykset ilman oikeudenkäyntiä odottavat niitä, jotka menestyvät puolueen mielestä väärällä tavalla.
”You cannot force people to think and have good ideas by threatening to shoot them.”
Kiinan sijasta tulevaisuuden taloudellisia menestyjiä tulisi etsiä niistä maista, jotka hiljattain ovat onnistuneet stabiloimaan maansa poliittisen järjestelmän ja näin tarjoavat mahdollisuuden laajapohjaiseen kasvuun. Erityisesti Afrikassa on tältä osin käyttämätöntä potentiaa ja siksi seuraavien vuosikymmenien taloustiikerit tulevat todennäköisesti olemaan ne Afrikan maat, jotka onnistuvat luomaan toimivan institutionaalisen pohjan kasvulle. Hyvä esimerkki Afrikan potentiaalista on Botswana, joka itsenäistyi vuonna 1966 ja on siitä lähtien onnistunut ylläpitämään varsin toimivaa institutionaalista järjestelmää. Botswanan bruttokansantuote kasvoi nopeiten maailmassa vuodesta 1966 vuoteen 1999 ja jatkaa edelleen kasvuaan.
Ylipäänsä erilaisia kehitysmaita autettaessa on nykyään tapana pakottaa ne omaksumaan markkinatalous. Tällöin muna ja kana menevät sekaisin. Näennäisen vapaa talousjärjestelmä ei nimittäin auta, jos poliittinen järjestelmä on korruptoitunut. Se johtaa vain tilanteeseen, joissa poliittisen johtajan lähipiiri miehittää tärkeimmät yritykset ja kilpailu tukahdutetaan valtaeliittiä tukevilla lailla ja asetuksilla. Tai pistämällä epäsuosioon joutuneet yritysjohtajat vankilaan tai hautausmaalle. Tämä on maan tapa niin Venäjällä kuin lukuisissa muissakin maissa.
Kehitystä pitäisi tukea auttamalla maita ensiksi rakentamaan laajapohjainen poliittinen järjestelmä. Sanan- ja lehdistönvapaus, nykyhallitsijan suosiosta riippumaton oikeuslaitos ja korruptoimattomat vaalit ovat lopulta myös talouskasvun paras tae. Siksi ne on pistettävä kuntoon ensin ja vasta sitten kannattaa keskittyä talousjärjestelmän kehittämiseen. Tällaisessa laajapohjaisessa järjestelmässä jokaisen yksittäisen viran valtaa on rajoitettu siten, että kansan palveleminen on järkevää toimintaa myös senhetkiseltä hallitsijalle.
Yleisesti kirja muistuttaa siitä, kuinka historiallisesti poikkeuksellinen instituutio meidän vapaa ja kansanvaltainen valtio on. Laajapohjaiseen poliittiseen järjestelmään on päädytty, kun sarja onnekkaita sattumia on heikentänyt eliitin valtaa riittävästi. Valtiojärjestys, jossa instituutiot on rakennettu estämään kapean ryhmän mahdollisuus kaapata valta, on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä yhteiskunnallisista innovaatioista. Olkaamme kiitollisia, että saamme elää tällaisessa maassa. Ja olkaamme valmiita puolustamaan sitä demokratian vihollisia vastaan – niin ulkoisia kuin sisäisiäkin.
Edit: Kirja on tiettävästi myös suomennettu nimellä ’Miksi maat kaatuvat’ Terra Cognitan toimesta.
Lex Nokia ja demokratian puolustustaistelu
Olin töissä Nokian yhteiskuntavastuun osastolla kesällä 2005. Nuorena ja sinisilmäisenä ajattelin, että maailmaa voisi parantaa yritysten sisältä käsin, että suuryritysten eettisillä ponnisteluilla olisi maailmaa parempaan muuttava vaikutus. Paljon pieniä tekoja parempaan suuntaan onkin tapahtunut ja nämä ponnistelut ovat varmasti parantaneet monen kehitysmaan asukkaan elämänlaatua.
Lex Nokiasta
olen kuitenkin hyvin pettynyt. Siinä suuryritys käyttää taloudellista valta-asemaansa väärin, pyrkii jyräämään alleen perustuslaillisia oikeuksia ja näin murentaa demokraattisen yhteiskuntamallin perustusta.
Kyse on uudesta sähköisen viestinnän tietosuojalaista, joka mediassa on yleisesti Lex Nokiaksi ristitty. Toteutuessaan se antaisi yrityksille ja muille internet-palvelinta ylläpitäville tahoille yliopistoista taloyhtiöihin oikeuden tarkkailla sähköpostiliikenteen tunnistetietoja, kuten viestin vastaanottajaa, lähetysaikaa, liitetiedostojen kokoa jne. Lain perusteluna on, että se antaisi yhtiöille paremman mahdollisuuden estää yrityssalaisuuksien vuotamisen yhtiön ulkopuolelle. Paitsi, että laki on tehoton – tyhmempikin yrityssalaisuuksia eteenpäinlevittävä osaa lähettää viestinsä vaikkapa kotikoneeltaan otettuaan usb-tikulle tarvittavat liitetiedostot – on se myös perustuslain vastainen. Tämän ovat todenneet monet oikeusalan professorit, joilta on
asiantuntijalausuntoa
asian tiimoilta kyselty.
Miksi lakia on ajettu väkisin lävitse, vaikka asiantuntijat pitävät sitä perustuslain vastaisena? Koska Nokia on lobannut niin voimakkaasti sen puolesta sekä suoraan, että EK:n kautta. ”Elinkeinoelämän keskusliiton viesti oli hyvin selvä: jos lakia ei hyväksytä, Nokia lähtee Suomesta” eräs valtion virkamies toteaa (HS 1.2). Lisäksi Nokia on jo
harjoittanut toistaiseksi laitonta urkintaa
, mutta virkamiehet eivät ole uskaltaneet asiaan puuttua.
Demokratian keskuspilari on kansanvalta. 2000-luvun keskeisin uhka länsimaiselle demokratialle eivät ole vieraat diktaattorit tai kotimaiset vallankumousta havittelevat ääriliikkeet. Paljon vakampi uhka ovat suuryritykset, jotka taloudellisen valtansa ja lobbauskoneistonsa avulla kykenevät sanelemaan minkälaisia poliittisia päätöksiä kansan valitsemat päättäjät todellisuudessa tekevät. Tästä seuraava ’vaihtoehdottomuuden politiikka’ on keskeisellä tavalla vieraannuttanut kansaa politiikasta. Suuryritysten yhä aktiivisemmasta sanelupolitiikasta ja valtioiden kilpailuttamisesta johtuen elämme nykyään vähemmän demokraattisessa valtiossa kuin pari vuosikymmentä sitten. Lex Nokian myötä Nokia on osoittanut haluavansa olla myös tämän kehityksen kärjessä.
Oireellista on, että suuryritysten joukossa Nokia on esiintynyt yhteiskuntavastuun mallioppilaana. Se on tuottanut yhteiskuntavastuuraportteja, ollut listattuna kansainvälisillä vastuullisimpia yrityksiä kartoittavilla indexeillä, sitouttanut alihankkijansa eettisiin sääntöihinsä ja rahoittanut erilaisia maailmaaparantavia projekteja. Nämä ovat kaikki positiivisia kehityksiä, eikä niiden merkitystä pidä unohtaa. Lapsityövoiman käytön ja vastaavien seikkojen osalta suuret brändiyhtiöt ovat uskoakseni oikeasti paljon eettisempiä kuin parikymmentä vuotta sitten.
Lex Nokia ja muut Nokian eettisyyttä koetelleet skandaalit kuitenkin osoittavat, että suuryritysten eettisyys ei ole kokonaisvaltaista, vaan markkinaehtoista ja alisteista taloudellisille arvoille. Yleisön vaatimusten alla yritykset kyllä luovat edustavat eettiset ohjeistot ja tekevät monia hienoja muutoksia, mutta yritys on eettinen vain niillä alueilla, jotka sopivat sen laajempiin tavoitteisiin. Yritys ikäänkuin poimii eettisyyden voileipäpöydältä ne osa-alueet, jotka sille parhaiten sopivat. Voi olla, että monet Nokiallakin haaveilevat eettisemmistä toimintatavoista, mutta kova kilpailutilanne pakottaa sen turvautumaan samoihin keinoihin kuin kilpailijansakin.
Tämän vuoksi yritysten eettisyyden varmistaminen on valtion ja ylikansallisten demokraattisten organisaatioiden varassa. Illuusio yrityksistä, jotka itse huolehtivat omasta eettisyydestä on murrettava. Ensimmäinen askel on kitkeä pois yritysten demokratiaa rapauttava päätöstenteon manipulaatio. Kokonaan siitä ei eroon päästä millään lainsäädännöllä, koska vaikuttamisen tapoja on niin monia suorasta epäsuorempaan. Tämän vuoksi medialla ja meillä kansalaisilla on suuri vastuu demokratian puolustustaistelussa. Kun Lex Nokian kaltaiset skandaalit paljastetaan, tulee lakia puoltaneet politiikot asettaa selkä seinää vasten, kuulustella ja lopuksi ampua alas politiikan pelikartalta muutama
varoittava esimerkki
. Demokratian puolustaminen vaatii välillä kovia otteita.
Hurraa itsenäinen Abhasia!
Minusta on hienoa, että jälleen yksi kansa vapautuu vieraan vallan alaisuudesta ja saa perustaa oman maansa. Kannatan sitä yksinkertaista periaatetta, että yhdenkään kansan ei tarvitsisi olla jonkin valtion alaisuudessa, jos se ei itse sitä tahdo. Ymmärtääkseni sekä abhasialaiset että etelä-ossetialaiset olivat halunneet itsenäisyyttä ihan omasta tahdostaan. Se, että itsenäisyyden synnyttämiseen tarvittiin Venäjän sotavoimia on tietysti ikävää ja vaarantaa itsenäisyyden autenttisuuden. Luultavimmin muutos on pitkällä tähtäimellä kuitenkin parempaan päin näiden tuoreiden maiden kansalaisille.
Vaikka ’kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin
pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.
On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.
Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.
Demokratian alasajoa
Jälleen on otettu uusi askel politiikan viihteellistymiseen ja demokratian alasajoon. Puhun tietysti Kanervan eroon johtaneesta tekstiviestikohusta; silläkin uhalla, että siitä on jo nyt puhuttu aivan liikaa. Ero ei johtunut tekstiviesteistä itsestään, vaan siitä, että lehdet pitivät asiaa julkisuudessa niin kauan ja niin suurella profiililla. Onneksi olkoon Suomen päämediat, teidän ansiostaan Suomi on taas vähän vähemmän demokraattinen yhteiskunta.
Kanervan tapaus on vain jäävuoren huippu siinä kehityksessä, jota Suomen mediat ovat läpiajaneet viimeisten vuosien ajan. Politiikan uutisointia on muutettu yhä vähemmän asiakeskeiseksi ja enemmän henkilökeskeiseksi. Tämä viihtellistyminen johtaa vallan kasvojen ja vallanpitäjien eriytymiseen. Julkisuudessa esiintyvät siloitellut ja kuvaukselliset halinalle-politiikot paijaamassa pikkulapsia ja vääntämässä vitsiä viihdeohjelmissa. Tämä kaikki hömpötyksen saama media-aika on poissa oikeiden poliittisten kysymysten pohtimisesta. Samaan aikaan todellinen päätöksenteko keskittyy yhä enemmän kabinetteihin, pois tyhmän kansan ulottumattomilta. Kun lehdet kirjoittavat vain politiikkojen yksityiselämästä, tekee kansakin äänestyspäätöksensä yhä enemmän näiden politiikan kannalta epäolennaisten asioiden kautta.
Ateenan agoralla demokratia saattoi olla suoraa, kun kaikki (vapaat miehet) mahtuivat samalle torille keskustelemaan yhteisistä asioista. Suomen kokoisessa maassa demokratia vaatii median välittäjäkseen. Harva kansalainen pääsee henkilökohtaisesti kuulemaan poliittisia avainhenkilöitä. Me tunnemme politiikkomme ja poliittisen päätöksenteon lähinnä medioiden kautta. Tämän vuoksi medialla on vastuullinen rooli demokratian ylläpitämisessä. Sen on kerrottava kansalle, mitkä ovat politiikan keskeiset kysymykset ja mitä eri politiikot niistä ovat mieltä. Vain näin kansa voi valinnoillaan vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Jos media keskittyy vain henkilöihin, valitsee kansakin vain henkilöitä eduskuntaan, ei ajatuksia, aatteita tai mielipiteitä. Media on siis suorassa vastuussa demokratian ylläpitämisestä.
Lehtien sisältä löytyy varmasti ihmisiä, jotka haluaisivat ylläpitää korkeampaa journalistista tasoa, tarjota kansalle enemmän kuin mitä he ansaitsevat. Heiltä löytyy idealismia ja aatteen paloa. Tällä logiikalla ovat niin sanotut laatulehdet aiemmin toimineet. Mutta markkinavetoisuuden kylmä koura on tarttunut nyt niihinkin. Laadun ylläpitämisellä ei saavuteta kymmenen prosentin vuotuista kasvua, jota markkinat vaativat. Valitettavasti. Markkinoiden asettama kasvuvaatimus kuristaa päätoimittajien kravattia ja pakottaa heidät populääreihin ratkaisuihin. Näin lisätään lukijakuntaa, mutta vähennetään painavaa sisältöä.
Median olisi aika katsoa itseään peiliin ja pohtia arvojaan. Kansakuntamme suuria lehtiä ei perustettu alunperin tuottamaan voittoa. Ne perustettiin sivistämään kansaa, jakamaan heille tietoa ja lisäämään heidän tietoisuuttaan. Tämä median arvopohja on nykyaikana unohdettu. Ajatellaan, että voiton lisääminen on media-alan osakeyhtiön ainoa tarkoitus ja laatulehtenä olo vain yksi mahdollinen strateginen positio mediakentässä. Nähdäkseni kuitenkin media on liian tärkeässä roolissa toimivan demokratian ylläpitämisessä, että sen voisi jättää pelkän uusliberalistisen markkinaideologian käsiin. Medioiden on välttämätöntä vahvistaa arvopohjaansa, muuten Suomestakin tulee samanlainen näennäisdemokratia kuin Yhdysvallat.
Frank Martela 