Juurtuminen
Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.
Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.
Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.
Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.
Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?
Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.
Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.
Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.
Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.
Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin
haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.
Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.
Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa
. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?
Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.
Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.
Frank Martela 
Heti kättelyssä on todettava, että on monia ihmisiä joille juurtuminen on huomattavasti isomman prosessin takana kuin kaltaiselleni koko elämänsä samalla paikkakunnalla suhteellisen vakaata elämää eläneelle henkilölle eikä omakaan juurtumisen prosessini ole mitenkään autuaaksitekevä tai valmis.
En siis todellakaan pyri kritisoimaan ihmisiä, jotka ovat muuttaneet muualle opiskelun, työn, sodan tai toisen ihmisen takia. Tai ihmisiä, joiden hyvän elämän kannalta on ollut välttämätöntä jossakin elämänvaiheessa tempautua täysin irti senhetkisistä juurista ja aloittaa elämä uudestaan tyhjän päällä. On valtavasti hyviä syitä, miksi juuristaan haluaa päästä irti. Ja nyky-yhteiskunnan suuri siunaus on siinä, että irtautuminen on huomattavasti helpompaa kuin aiemmille sukupolville. Ei helppoa, mutta helpompaa.
Kyse ei siis ole siitä, että kaikkien pitäisi onnistua juurtumisessa tai edes siitä, että kaikkien pitäisi siihen pyrkiä. Joillekin – evakot tulevat mieleen – se voi olla mahdotonta. Toisille – jotkin taiteilijat tulevat mieleen – se voi olla oman hyvän elämän kannalta kauhistuttava ajatus.
Tuntuu vain siltä, että näen paljon sellaisia ihmisiä, joille juurtuminen tekisi hyvää ja joille se olisi täysin mahdollistakin. Mutta he eivät osaa juurtua, koska ajan henki ohjaa heitä etsimään jotakin parempaa, laskemaan sitä optimaalista itsensä toteuttamisen tapaa. Tämä kehitys ei tunnu terveeltä.
TykkääTykkää
Tässä vielä muutama sitaatti Eric Weinerin kirjasta ’The Geography of Bliss’, jossa hän tapaa Ashevilleen onnellisuutensa perässä muuttaneita ihmisiä ja kysyy heiltä, onko se heidän kotinsa:
Cynthia:
”Cynthia, though, isn’t quite ready to call Asheville home. It is home ’for now,’ she says. And that, I realize, is the problem with hedonic floaters like Cynthia and with many of us Americans and our perpetual pursuit of happiness. We may be fairly happy now, but there’s always tomorrow and the prospect of a happier place, a happier life. So all options are left on the table. We never fully commit. That is, I think, a dangerous thing. We can’t love a place, or a person, if we always have one foot out the door.” (s. 318)
Laurey:
”’Is Asheville home?’ I ask. Again, that slight hesitation. That lack of commitment. ’I’ve been here for twenty years, so I guess this is home. All the parts I care about are here.’ … There is one simple question … the answer of which identifies your true home. That question is: ’Where do you want to die?’ … I ask Laurey. ’In vermont, where I grew up,’ she says. There, not Asheville, is where she wants her ashes scattered.” (s. 319-320)
TykkääTykkää
Toi on kyllä tärkeä pointti toi valinnanvapaus onnellisuuden kannallta. Barry Schwartz piti siitä aika hyvän TED -esityksen. Hänen mielestään kun kaupassa on 175 salaattikastiketta, niin mitä ikinä me valitsemmekaan, aina kutkuttaa ajatus siitä että olisi voinut olla joku parempikin. Ja mikä pahinta: ei voi syyttää ketään muuta kun itseä – vaihtoehtoja oli.
Vaihtoehtojen paljouteen auttaa kyllä sama homma kuin firmoillakin. Pitää olla selkeät tavoitteet/missiot/arvot, joita seurailee. Se helpottaa päätöksentekoa ja sitten ei tarvitse koko ajan pähkiä, olisiko sittenkin ollut parempi toisin, kun on toiminut omien arvoprioriteettien mukaisesti.
Mulla on kyllä vielä semmonen huntsi, että läpi aikojen nuoret ovat hakeneet vaihtoehtoja ja perspektiiviä jollain tavalla, usein siirtymällä kauemmaksi kotipaikastaan. Nykyisin vaan 12 tunnissa pääsee Bankokkiin, kun ennen pääsi vaan fillarilla lähikaupunkiin. Tärkää vaan on ettei, yrittä repiä juuriaan mukana ja istuttaa väkisin uuteen paikkaan. Niin syntyy salettiin vaan sisäistä konfliktia.
Se mitä noihin Ashevilleläisiin tulee, voiko joku pitää kotinaan muuta paikkaa, kun sitä missä on kasvanut nuoruutensa. Tai ainakin kysymykseen ”mistä olet kotoisin” kaikki tuntuu aina vastaavan paikan missä kävivät lukion. En usko, että vanhempani ovat onnettomia sen takia, että asuivat eri paikassa aikuiselämänsä, kuin mistä olivat kotoisin.
Ne on onnettomia ihan muista syistä 🙂
TykkääTykkää
Vapaus valinnanvapautena on ollut liberaalin länsimaisen yhteiskunnan ideaali erityisesti Amerikassa. Onkin mielenkiintoista katsoa miten tämä ristiriita valinnanvapauden ja onnellisuuden välillä ratkaistaan. Eli miten vapauden ideologiaan sopii se, että liika vapaus ei tunnu tekevän hyvää ihmiselle.
Ja Ashevilleläisistä: on eri asia kysyä ’mistä olet kotoisin’ ja ’koetko nykyisen asuinpaikkasi kodiksi’ . Tyyppi voi olla kotoisin Pietarsaaresta, mutta kokea silti Helsingin kodikseen asuttuaan siellä kymmenen vuotta.
Tietystikään juurtuminen ei ikinä ole täydellistä, vaan siihen voi sisältyä erilaisia säröjä. Tyypillä voi olla omistusasunto Töölössä, paljasjalkaiset lapset, HJK:n kausikortti ja hallituspaikka asuinalueyhdistyksessä, mutta silti hän voi aina silloin tällöin (erityisesti jouluisin) kaivata takaisin Pietarsaaren pieniin ympyröihin, joita ei enää ole. Siltikin häntä voidaan pitää varsin juurtuneena Helsinkiläisenä.
TykkääTykkää
Totta myös, että nuoruuteen nykyään kuuluu jonkinlainen omista juurista irtautumisen prosessi. Jos sitä vain toteuttaa putkessa sitä elämää, johon omat juuret suuntaavat, ei helposti ’löydä itseään’ ja sitä omaa tapaa olla. Siksi lienee parempi puhua nimenomaan ’juurtumisesta’ verbinä, eikä ’juurista’ substantiivina. Eli siitä, että ensiksi näkee vähän maailmaa ja erilaisia tapoja elää ja vasta sitten juurtuu johonkin tiettyyn yhteisöön.
Tulee mieleen amishit (tai jokin vastaava kristillinen poppoo), joilla on nuoruudessa se vaihe kun säännöt ovat vähän löyhemmät ja nuoret pääsevät kokeilemaan, minkälaista olisi elämä yhteisön ulkopuolella. Valtaosa palaa tämän jälkeen takaisin yhteisöön. Erona on se, että valinta yhteisöön sitoutumisesta tulee näin nuorelta itseltään, hänen omasta tahdostaan eikä pelkästään siitä, että vaihtoehtoja ei ole tai ei ole niitä nähnyt.
TykkääTykkää
”Olen sitä mieltä että ihmisen on asuttava isänmaassaan, sillä juurettomuus johtaa turhautumaan joka tavalla tai toisella sumentaa hengen kirkkauden. Minä en voi elää muualla kuin omassa maassani; en voi elää tuntematta sitä jaloissani, käsissäni, korvissani, aistimatta sen vesien solinaa ja sen varjoja, tuntematta miten juureni etsivät ravintoa sen savesta kuin äidistään.”
TykkääTykkää