Tämä joululaulu kertoo yhdessäolosta ja uskonnosta
Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.
Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.
Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.
Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.
Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?
Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.
”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”
Sen myötä, autuasta joulun aikaa itse kullekin säädylle!
Halusin kirjoittaa jotakin tuoretta joulusta. Ehkä muistuttaa ihmisiä siitä, että toisille joulu on vuoden kohokohta, aika jolloin perhe kokoontuu yhteen ja voi kulkea koko päivän villasukissa. Mutta että kaikilla ei ole pääsyä tuohon mainosten värikylläisen lämpimään maailmaan. Että monille kaupallisten jouluviestin rummuttama läheisyyspakko muistuttaa kipeästi siitä, että heiltä puuttuvat ne läheiset joiden kanssa joulun viettää.
Tuo jouluidylliperheiden ja yksinäisempien vastakkainasettelu tuntui kuitenkin varsin kuluneelta. Vaikka henkilökohtaisella tasolla mieltäni edelleen kaivertaa kysymys siitä, miten voisin omiin joulunviettotraditioihini kytkeä jonkin eleen, jolla voisin myös näitä itseäni yksinäisempiä muistaa. Tuntuisi hyvältä, jos pystyisin muutaman lähimmäiseni eloa ilahduttamaan tänä juhlan hetkenä.
Tähän liittyy myös pohdinta siitä, että toisaalta haluaisi jakaa kaikille omaa jouluriemuaan läheisistä, joulukuusesta sun muista ilonaiheista esimerkiksi facebookissa, mutta toisaalta ei halua kuormittaa liikaa niitä, joille joulu ei ole samanlainen riemun aihe. Tähän minulla ei kuitenkaan ole vielä vastausta.
Sitten mietin joulun kaupallistumista ja sitä kuinka rauhan ja lähimmäisenrakkauden sanoma peittyy, kun joulusta tulee suoritus; kun keskitytään ulkoisten puitteiden prameuteen ihmistenvälisyyden sijasta. Se jos jokin tuntui täysin loppuunkalutulta aiheelta.
Seuraavaksi joulu toi pintaan pohdinnan omasta ja monien aikalaisteni uskonnollisuudesta. Olemme etääntyneet kirkosta, mutta juhlapyhinä ja elämän suurissa käännekohdissa – syntymässä, häissä, kuolemassa – kaipuu osaksi esi-isiemme traditiota kumpuaa jostakin. Itselleni kirkko on edustanut ennenkaikkea yhteisöllisyyttä. Ja olen oppinut arvostamaan esimerkiksi joulukirkkoa osana laskeutumista hartaaseen joulutunnelmaan. Ihminen kaipaa luonnostaan elämäänsä tiettyä pyhyyttä, hartautta ja pyyteetöntä yhteisyyttä. Ja Suomesta on vaikea löytää kirkkojen rinnalle uskottavia vaihtoehtoja, joissa näitä tunteita voisi kokea. Mutta osaisinko sanoa mitään uutta tästäkään asiasta?
Sitten törmäsin lauluun, joka osoitti jälleen, että sanoilla voi sanoa niin paljon enemmän, kun niihin liittää sävelen. Kappale nousi saman tien oman henkilökohtaisen parhaat joululaulut -listani kärkisijoille. Se kertoo tästä kaksijakoisesta suhtautumisesta joulun uskonnolliseen sisältöön. Mutta ennen kaikkea se kertoo yhdessä olemisesta – ja ainakaan itse en ole vielä onnistunut kuuntelemaan C-osaa pyyhkimättä silmäkulmaani ilmestynyttä ylimääräistä kosteutta.
”I really like Christmas. It’s sentimental I know…”
Sen myötä, autuasta joulun aikaa!
Frank Martela 
kiitos taas tästä! haluan lisätä näkemykseesi ”pyhyysvajeesta” jotain. nähdäkseni suomessa elää ja voi hyvin suuri joukko ihmisiä, joille hengellisyys ilmenee metsässä ja luonnossa yleensäkin. se ei ole yhteisöllinen kokemuksena, kuten itsekin kirjoitat. mutta tällaiset ihmiset tunnistavat toisensa ja sikäli se on myös yhteisöllinen asia. vanha pakanakulttuuri siis elää ja voi hyvin! 🙂 joulu on sydäntalven aikaa. sen, että luonto nukkuu, kokee parhaiten hiljaisessa lumisessa havumetsässä. siellä huomaa myös, miten vähän se nukkuu! ja yhtäältä luonnossa liikkuminen pakottaa elämään luonnon mukaan (=luonnollisesti??): kun päivänvalo hiipuu, on aika taas laskea aktiviteettitasoa. luonnon rytmiin mukautuminen on itsessään hengelliseksi miellettävissä oleva fiilis. kokonaisuuden kokemus on sitä parhaimmillaan.
TykkääTykkää
Kiitoksia kommentistasi Karkki! Olet oikeassa, että Suomessa monella on vielä syvä suhde luontoon ja mahdollisuus kokea pyhyyden kokemuksia metsän ja muun luonnon kautta. Itselläkin tekstiäni kirjoittaessa kävi mielessä maallisia pyhyyden ja hartauden kokemuksia miettiessäni, että luonnossa liikkuminen – ja erityisesti meri – on niitä kaltaiselleni kaupunkilaispojallekin tarjonnut.
Tulee mieleen myös Esko Valtaojan kirja Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen, jossa hän kävelee hiekkarannalla ja löytää ihmeitä jokaisesta hiekanjyvästä ja pikkueläimestä.
Eli ei uskonnottomankaan elämän tarvitse olla mitenkään tyhjä pyhyydestä ja hartaudesta, vaikka näihin keskittyviä maallisia instituutioita ei oikein olekaan tarjolla.
TykkääTykkää