Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä.

Amy Wrzesniewski on jäsentänyt, että ihmisellä on kolme tapaa suhtautua työhön: työ, ura ja kutsumus. Työ-orientaatiossa työ on tapa kerätä riittävästi rahaa toimeentuloon. Ura-orientaatiossa työ on polku menestykseen: Ihmistä kiinnostaa mahdollisuus edetä urallaan, nostaa statustaan ja katsoa kuinka pitkälle onnistuu pääsemään. Kutsumus-orientaatiossa työ on se asia, jota kaikista eniten haluaa tehdä, maksettiin siitä tai ei.

Itselleni tutkijan työ oli ensiaskelista lähtien vahvasti kutsumuksellista: En tiedä mitään parempaa kuin aloittaa aamu istumalla kahvilan pöytään ja alkaa kirjoittaa jotakin filosofista, psykologista tai suurelle yleisölle suunnattua kirjoitusta. Tämä oli totta vuonna 2008 ja se pitää edelleen paikkansa vuonna 2024 – usein nytkin kirjoittamista aloittaessani muistutan itseäni siitä kuinka kiitollinen voin olla, että saan tehdä tätä työkseni. Jos tililleni tipahtaisi 10 miljoonaa euroa eikä minun tarvitsisi miettiä toimeentuloa, muuttaisi se työarkeani hyvin vähän: Edelleen haluaisin viettää aikani kirjoittamalla, kollegoiden kanssa yhteisiä kirjoitusprojekteja reflektoimalla ja puheenvuoroja pitämällä. Lomilla ahdistun, jos en pääse jatkuvasti haastamaan itseäni älyllisesti kirjoittamisen tai lukemisen kautta. Burning Manissa, Nevadan autiomaassa, mieleni valtasi kolmannesta päivästä eteenpäin epämääräinen ahdistus, joka purkautui vasta kun tajusin ottaa itselleni neljä tuntia aikaa kirjoittaa muistivihkoon analyysiäni ekstaattisten juhlien roolista ihmisen psykologiassa ja yhteisöjen sosiologiassa.

Rakastin siis tutkijan työtä heti jatko-opintojen alusta lähtien. Työ imaisi mukaansa ja sen jälkeen en ole kertaakaan vakavasti harkinnut alan vaihtoa – tämä on ja mitä todennäköisimmin tulee olemaan oma juttuni läpi elämäni.

Kun väitöskirjani ohjaajana oli Esa Saarinen, ei kutsumuksellisuutta tarvinnut peitellä. Hän ruokki ajatteluani tarjoamalla aina uusia tulokulmia, kirjoja ja artikkeleita, joiden kautta laajentaa perspektiiviä. Esalta perin taipumuksen laaja-alaiseen, ennakkoluulottomaan ja tieteen raja-aidat ylittävään ajatteluun, pyrkimyksen puhua aiheistani kansantajuisella tavalla ja halun fokusoida ihmiselämän arjen kannalta relevantteihin kysymyksiin – eli tehdä tutkimusta tavalla, joka auttaisi mahdollisimman monia ihmisiä elämään omannäköistään ja itselleen hyvää elämää.

Kun tohtoriksi valmistuminen alkoi neljän vuoden jatko-opintojen jälkeen lähestyä, oli itselleni täysin selvää, että jatkan tutkijan uraa. Visioni siinä kohtaa oli, että miettisin aiheen mitä haluan tohtoriksi valmistumisen jälkeen tutkia. Sitten miettisin, kuka olisi maailman johtava tutkija kyseisessä aiheessa. Hänen luokseen lähtisin ainakin vuodeksi tekemään post doc-tutkimusta. Suunnitelma oli selkeä. Enää piti päättää mitä oikeastaan haluaisin tutkia.

Kesällä 2012 olin positiivisen psykologian konferenssissa Moskovassa. Päädyin käytävällä vahingossa juttelemaan Richard Ryanin kanssa, kun isommasta kahvia jonottavasta porukasta muut poistuivat ja olimme yhtäkkiä kahdestaan. Tiesin että hän oli yksi keynote-puhujista ja puhuisi jotakin motivaatiosta. Mutta sen syvällisemmin en hänen teorioitaan tuntenut. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen ja mietin kuumeisesti jotakin fiksua sanottavaa. Lopulta kysyin häneltä, tykkäsikö hän Dan Pink:in Drive-kirjasta. Richard kertoi Pinkin haastatelleen häntä useamman kerran kirjaa varten mutta oli sitä mieltä, että Pink muutamassa kohdassa tulkitsee silti heidän teoriaansa väärin. En tähän keksinyt mitään sanottavaa (kun en tiennyt heidän teoriastaan mitään), joten poistuin tilanteesta.

Päätin että seuraavan kerran kun kohtaan Richardin käytävällä, minulla on hänelle jokin fiksu kysymys. Sinä iltana hotellihuoneessa luin pari artikkelia Self-Determination Theorystä. Kuuntelin myös hänen keynotensa seuraavana aamuna ja jokilaivassa Moskvajoella rohkaistuin esittämään keksimäni teesin: Teorian kolmen psykologisen perustarpeen – autonomian, kykenevyyden ja yhteenkuuluvuuden – rinnalle kuuluisi neljäs perustarve: hyväntekeminen. Richard suhtautui kannustavasti ajatukseeni ja sanoi että aihetta kannattaisi tutkia lisää. Moni muutaman vuosikymmenen teoriaansa kehittänyt kuuluisa senioritutkija olisi saattanut ylenkatsoa nuoren jatko-opiskelijan lonkalta keksimää ideaa. Hänelle kunnia siitä, että hän otti ideani heti vakavasti.

Kotiin palattuani luin vielä muutamia aihetta koskevia artikkeleita ja sen jälkeen päätös oli tehty: Tohtoriksi valmistuttuani lähtisin University of Rochesteriin Richardin motivaatiotutkimusryhmään, tutkimaan hyväntekemistä mahdollisena psykologisena perustarpeena.

Näin myös tapahtui. 30.11.2012 oli väitöstilaisuuteni. 4.2.2013 muutimme perheen kanssa Rochesteriin, New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, jossa olimme seuraavat puolitoista vuotta. Toiveeni mennä sinne missä aihealueeni johtava osaaja maailmassa oleskelee toteutui: Richard Ryan on elossa olevista psykologeista siteeratuin ja hänen ja Edward Decin (joka myös oli Rochesterissa) perustama itsemääräämisteoria on aikamme siteeratuin motivaatio- ja hyvinvointiteoria.

Uramielessä tämä oli hyppy tuntemattomaan. Väitöskirjani oli ollut laadullinen haastatteluihin perustuva organisaatioalan tutkimus. Nyt olin yhtäkkiä psykologian laitoksella, jossa kaikki tekivät kvantitatiivista tilastollista tutkimusta, johon minulla ei ollut mitään osaamista. Kun olin kerännyt ensimmäisen paikallisilta opiskelijoilta kerätyn tutkimusaineistoni, Richard totesi minulle, että hypoteeseja kannattaa katsoa regressioanalyysin avulla. ”I’ll do that”, totesin ja riensin työhuoneeseeni googlaamaan mitä regressioanalyysi tarkoittaa. Opettelin Rochesterissa uuden tieteenalan (psykologian) ja uuden tavan tehdä tutkimusta (kvantitatiivinen). Pidän itse tätä hyppyäni psykologiaan ”kolmantena” tohtorintutkintonani, koska työmäärä oli vastaava. Siksi vuonna 2019 saamani hyvinvoinnin psykologian dosentuuri tuntui mukavalta: Se ikään kuin virallisti psykologisen tieteenalan osaamiseni, jonka osalta olin varsin puhtaasti (kahta opiskelijana suorittamaani sivuainekurssia lukuun ottamatta) täysin itseoppinut.

Tutkijana olen ollut jopa liian kutsumuksellinen. Hyppinyt aiheista ja tieteenaloista toiseen innostuksen ja mielenkiinnon perusteella. Julkaisuluettelostani löytyy analyyttistä filosofista käsiteanalyysiä merkityksellisyydestä, kokeellisia kvantitatiivisia analyysejä hyväntekemisryhmän ja kontrolliryhmän hyvinvointieroista, motivaatioteoreettista ohjeistusta miten saada kansalaiset vapaaehtoisesti noudattamaan pandemiarajoituksia, merkityksellisen työn ennustajien selvittämistä pitkittäisaineistosta, systeemiälyn soveltamista psykoanalyysiin, metafilosofista pohdintaa moraalifilosofian roolista, laadullista analyysiä vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välisestä vuorovaikutuksesta, kognitiivista pohdintaa miten luovuus ja asioiden uudelleenajattelu on mahdollista mielen kaksoisprosessointiteorian puitteissa, vapaan tahdon psykologian analyysiä sekä aatehistoriallista pohdintaa 1834 julkaistun Thomas Carlylen Sartor Resartus -teoksen roolista eksistentiaalisen kriisin tuomisena osaksi eurooppalaista kulttuuria.

Tällainen hyppiminen filosofian, psykologian ja organisaatiotutkimuksen välillä saattaa olla innostavaa. Mutta tieteellisen uran rakentamisen näkökulmasta se ei ole järkevää.

Huippututkimus vaatii syventymistä johonkin tiettyyn aiheeseen, jossa uudet tutkimuksesi rakentavat aiempien tutkimustesi päälle. Professuurin saaminen vuorostaan vaatii vahvaa näyttöä kyseisen professuurin alalta: Filosofian professuuri vahvaa filosofista tutkimusta, psykologian professuuri vahvaa psykologista tutkimusta. Vaikka poikkitieteellisyyttä juhlapuheissa arvostetaan, kilpailussa tietyn alan professuurista kyseiseen alaan fokusoituneet ovat etulyöntiasemassa verrattuna henkilöön, jolla on pari julkaisua sieltä, pari täältä.

Niinpä matkani professoriksi oli yli vuosikymmenen mittainen. Valmistuin tohtoriksi joulukuussa 2012. Tässä kohtaa normaali polku olisi tohtorintutkinnossa kertyneiden artikkelin aihioiden kehittäminen julkaistuiksi journaaliartikkeleiksi. Sen sijaan hyppäsin opettelemaan uuden tieteenalan, psykologian. Sen seurauksena julkaisuluetteloni alkoi kunnolla karttua vasta vuonna 2016, kun ensimmäiset Rochesterissa aloittamani artikkelit tulivat julkaistuiksi.

Jälkeenpäin ajatellen urasuunnitteluni oli varsin olematonta. Olin edennyt innostuksen ohjaamana lukion kurssivalintoja tehdessä, korkeakouluopintoja tehdessäni ja jatko-opinnoissani. Miksi olisin muuta miettinyt nytkään? Niinpä tohtoriksi valmistuttuani en edes halunnut selvittää miten Aalto-yliopiston urapolku toimii. En myöskään vaivautunut selvittämään, mitä dosentuuri tarkkaan ottaen tarkoittaa tai vaatii.

Kyse oli osittain naiivista optimismista – toistaiseksi oli mennyt ihan hyvin ilman isompaa urasuunnittelua – toisaalta aktiivisesta kapinoinnista liikaa uraorientoituneisuutta vastaan. Laivaston aliupseerikurssilla yhdeksäntoistavuotiaana muistan muutaman kurssitoverin olleen sellaisia, jotka toimivat aina oikein, tekivät aina oikean valinnan ja tiesivät jo silloin, miten rakentaa menestyksekäs ura. ”En halua koskaan tuollaiseksi”, muistan ajatelleeni. Analyyttisenä ajattelijana ja esimerkiksi lukiossa erittäin hyvin pärjänneenä koin, että itsekin pystyisin tarvittaessa samaan. Mutta tämä mahdollisuus kauhistutti minua: Kaipasin elämään enemmän seikkailua, arvaamattomuutta, haasteita, haahuilua, yllätyskäänteitä. Kapinoin aktiivisesti uomaelämää vastaan ja se näkyi urasuunnittelussani (lähinnä sen puutteena).

Kun Rochesterin retken rahoitus lähestyi loppuaan puolentoista vuoden jälkeen, tajusin että en ollut ajoissa alkanut miettiä seuraavia askeleita. Kesällä 2014 olimme takaisin Suomessa mutta minulla ei ollut tutkimusrahoitusta. Pääasiassa siksi että en ollut tullut ajoissa ajatelleeksi, että sellaista pitäisi hakea. Kyseisen syksyn rahoitin elämääni tekemällä valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta, samalla kun valtaosa ajasta meni tutkimuksen tekemiseen sekä apurahahakemusten suunnitteluun. Onneksi tämä tutkimusrahoitukseton periodi jäi puolen vuoden mittaiseksi, kun 2015 alussa pystyin valitsemaan kahden tutkimushankkeen ja yhden henkilökohtaisen apurahan väliltä, millä tutkimukseni seuraavaksi rahoittaisin.

Valitsin teologian laitoksen ja professori Anne Birgitta Pessin johtaman CoPassion-hankkeen, jossa tavoitteena oli tutkia myötätuntoa työelämässä monitieteisesti. Mahdollisuus tutkia aihetta monialaisesti yhdessä teologien, organisaatiotutkijoiden ja kasvatustieteiljöiden kanssa tuntui kiehtovalta. Näin työhuoneeni ja työsuhteeni oli seuraavat kolme vuotta (2015-2017) Helsingin yliopiston teologian laitoksessa. Kasvuni tutkijana jatkui, kvantitatiiviset menetelmät alkoivat tuntua omilta ja julkaistujen artikkeleiden määrä lähti kasvamaan.

Silti kyseisen hankkeen päättyessä oli seuraava rahoitus jälleen avoin kysymys, paremmasta valmistautumisesta huolimatta. Lopulta – isyysloman osuessa sopivasti ajanjaksoon, jolloin rahoitusta ei olisi ollut – sain itselleni koottua täyden tutkimusrahoituksen 2018 loppukeväästä lähtien siten, että 10% tuli Kauppakorkealta, 40% Tuotantotalouden laitokselta ja 50% eräästä hankkeesta. Kuuden vuoden jälkeen olin siis takaisin Tuotantotalouden laitoksella. ”I’m back”, totesin Esa Saariselle, kun käytävällä ensimmäistä kertaa kohtasimme.