Tagged: elämäkerta
Tieni professoriksi – Osa III: Fokusoimalla perille
Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.
Vuonna 2018 tuli täyteen kuusi vuotta väitöksestäni ja olin ehtinyt työskennellä ensiksi psykologian laitoksella, sitten teologian laitoksella ja nyt tuotantotalouden laitoksella. Julkaisuja oli kertynyt psykologiasta, organisaatiotutkimuksesta ja filosofiasta. Aloin tiedostamaan, että olisi aika tehdä valinta. Erilaiset tutkimushankkeet sun muut apurahat saattaisivat tarjota pätkittäistä rahoitusta mutta pitkäjänteinen ja kunnianhimoinen tutkimusohjelman rakentaminen vaatisi vakituisemman rahoituksen. Eli käytännössä professuurin.
Professuuri vuorostaan vaatisi, että pitäisi ensiksi päättää minkä alan professuuria tavoittelisi. Sen jälkeen pitäisi suunnata omaa tutkimusta sellaisiin teemoihin ja julkaisuihin, joiden avulla olisi paras hakija seuraavan kerran, kun kyseisen alan professuuri olisi avoimessa haussa. Jos ja kun perhesyistä professuuria tulisi lähinnä haettua Helsingistä, olisi sopivia avoimia paikkoja jaossa hyvinkin harvoin, joten valituksi tuleminen vaatisi vahvan ja sopivan julkaisuluettelon. Oli siis aika alkaa vakavasti miettiä omaa uraa.
Ehkä on syytä sanoa ääneen, että yksi seikka, joka mahdollisti näinkin pitkän harhailemisen ilman selkeää urasuunnittelua, oli se, että sain merkittävät sivutulot puheenvuoroja ja valmennuksia pitämällä Filosofian Akatemian kautta. Tutkimusrahoituksen ollessa katkolla tiesin, että pystyisin ylläpitämään samaa tulotasoa lisäämällä vain tehtäviä valmennuksia. Kun on lapsia ja asuntolaina, niin ilman tällaista taustaturvaa olisi voinut olla hyvinkin stressaavaa elää vuosia pätkätöissä. Eli vaikka tietokirjojen kirjoittamista suurelle yleisölle ei suositella (etenkään Jenkeissä) tutkijoille ennen vakituista professuuria, niin itselle niiden kirjoittaminen ja niistä poikineet pyynnöt puhua eri yrityksissä ja tilaisuuksissa mahdollistivat huomattavasti vapaamman ja stressittömämmän akateemisen polun.
Mutta tavoittelisinko professuuria filosofiasta, josta sopivasti vuonna 2019 valmistuin tohtoriksi? Filosofia oli tutkimusaloista ensi rakkauteni ja mahdollistaisi elämän peruskysymysten syvällisen pohdinnan. Vai psykologiasta, joka oli se ala, josta minulla oli (ja on edelleen) selkeästi eniten tieteellisiä julkaisuja? Vai organisaatiotutkimuksesta, josta tein ensimmäisen väitöskirjani ja jota tutkimalla ja opettamalla vuodesta 2018 alkaen ansaitsin taas palkkani?
Kolme syytä sai minut valitsemaan organisaatiotutkimuksen: Ensinnäkin en halunnut luopua poikkitieteellisyydestä, halusin jatkossakin julkaista kaikilla kolmella alalla. Ja näistä kolmesta organisaatiotutkimus suhtautui selkeästi myötämielisimmin poikkitieteellisyyteen. Siinä missä filosofian tai psykologian laitoksilla harrastuksiani kyseisten alojen ulkopuolella olisi helposti katsottu vääränä tapana käyttää aikaa, organisaatiotutkimus on aina arvostanut ja lainannut näkemyksiä, metodeja ja teemoja sekä filosofiasta että psykologiasta. Tämä on toiminut myös omalla kohdallani: Minulla on tällä hetkellä useampi organisaatiotutkimuksen julkaisu, jotka rakentavat aiempien filosofisten ja psykologisten julkaisujeni avaamien näkemysten päälle.
Toiseksi, tutkimus on edelleen se pääasiallinen intohimoni. En ollut valmis vastaanottamaan professuuria tittelin vuoksi, vaan halusin sellaisen position, jossa pääosan ajasta saisi käyttää nimenomaan tutkimuksen tekemiseen. Valitettavasti esimerkiksi Helsingin yliopiston rahoitustilanne on sellainen, että hallintohenkilökunnan irtisanomisista johtuen professorit joutuvat hoitamaan niin paljon hallinnollista työtä, että aikaa omaan tutkimukseen on hyvin vähän. Tarinat, mitä kuulin tuttujen professorien arjesta monissa suomalaisissa yliopistoissa, saivat minut päättämään, että otan vastaan vain sellaisen professuurin, jossa vapaus tehdä tutkimusta on taattu. Tuotantotalouden laitos pystyi tämän tarjoamaan – sen tiesin siellä olevien kollegoiden kertomuksista. Mutta en luottanut siihen, että Suomesta olisi löytynyt filosofian tai psykologian laitosta, jossa minulla olisi ollut riittävästi aikaa tehdä tutkimusta – ja perhesyistä valinta kohdistui nimenomaan suomalaisiin yliopistoihin.
Kolmas syy liittyi opetuksen mahdollistamaan impaktiin. Tuotantotaloudesta valmistuneet opiskelijat ovat perinteisesti sijoittuneet suomalaisen yrityselämän johtotehtäviin. Useat korkean profiilin yritysjohtajat ovat luoneet perustan tavalleen johtaa kyseisen laitoksen luennoilla. Psykologian tai filosofian laitoksilla sitä olisi enemmän saarnannut ihmisille, jotka jo uskovat samoihin asioihin kuin minäkin. Tuotantotalouden laitokselle sen sijaan päätyy opiskelemaan moni, joilla on kapeahko ihmiskuva ja kapea menestysorientaatio agendallaan. Jos onnistuisin nämä tulevat yritysjohtajat vakuuttamaan siitä, että ihmisyys, merkityksellisyys ja sisäinen motivaatio ovat teemoja, joihin heidän on syytä suhtautua vakavasti, olisi tällä merkittävä muutosvaikutus suomalaiseen työelämään – ja sitä kautta satojen tuhansien työikäisten arkeen.
Siksi tein päätöksen, että riittävä osa tutkimuksestani on suunnattava organisaatiotutkimuksen huippujulkaisuihin. Tieteen julkaisuprosessit ovat kuitenkin hitaita – ideasta valmiiseen artikkeliin menee helposti vuosi, sen jälkeen vertaisarviointiprosessi (usein parissa lehdessä) vie toisen vuoden, usein kolmannen tai neljännenkin. Siksi tämän 2019 tehdyn päätöksen hedelmät ovat alkaneet näkyä vasta vuodesta 2022 lähtien.
Ensimmäistä professuuria hain Kauppakorkeakoulun johtamisen laitokselta keväällä 2020. En itsekään uskonut mahdollisuuksiini mutta ajattelin että tämä on hyvää harjoitusta varsinaisiin hakuihin. Seuraavana keväänä hain vuorostani Tuotantotalouden laitoksen johtamisen ja organisoinnin professuuria. Pääsin kolmen hakijan shortlistalle mutta en tullut valituksi. Vaikka julkaisujeni sitaattimäärät (eli kuinka monta kertaa muut tutkijat ovat niihin omissa artikkeleissaan viitanneet) olivat suurempia kuin osalla vakituisista professoreista, varsinaista organisaatiotutkimusta oli julkaisuluettelossani vielä varsin vähän – isot sitaattimäärät tulivat lähinnä psykologian artikkeleistani.
Onneksi samaan aikaan haettiin Tuotantotalouteen myös yliopistonlehtoria ja siinä haussa olin paras kandidaatti. Niinpä aloitin 1.1.2022 yliopistonlehtorina Tuotantotalouden laitoksella. Viiden vuoden pesti tarkoitti, että ei tarvinnut enää omaa rahoitusta murehtia – pystyin fokusoimaan tutkimushankkeiden rakentamiseen, jotka mahdollistaisivat muiden palkkaamisen. Saman vuoden lopussa saimmekin Wallenbergin säätiöltä 300 000 € rahoituksen avoimen strategian tutkimiseen eli sen selvittämiseen miten tehdä strategiaa siten että työntekijät ovat prosessissa vahvasti osallisina. Tämä vahvisti fokustani organisaatiotutkimukseni puolella, mahdollisti jatko-opiskelijoiden palkkaamisen ja – koska ulkoisen rahoituksen hankkiminen on yksi professoreiden päätehtävä – näyttäisi hyvältä seuraavassa professorihaussa.
Syksyllä 2023 avautuikin seuraavan kerran itselleni relevantti professuuri Tuotantotalouden laitoksella. Valmisteltuani hakumateriaalit tiedostin, että julkaisuluetteloni ja muu CV:ni oli nyt selkeästi vahvempi kuin 2021 – tutkimuksen fokusointi oli alkanut tuottaa tuloksia. Myös käytävillä useampi kommentoi olevansa varma valinnastani. Silti, ja ehkä juuri siksi, viikot valintapäätöstä odotellessa olivat hermoja raastavia. Mutta lopulta toivomani päätös tuli: Valintakomitea oli päätynyt ehdottamaan minua professoriksi ja tiedekuntaneuvosto puolsi tätä ehdotusta.
Ehkä turhankin ilmeistä symboliikkaa voi hakea siitä, että 6.11.2023 täytin 42 vuotta ja Linnunradan käsikirja liftareille kertoo, että 42 on vastaus suureen kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Tein itsekin tästä 42:sta numeroa järjestämällä kaksikin keskustelutilaisuutta elämän tarkoituksesta Helsingin yliopistolla ja yritystoiminnan tarkoituksesta Kauppakorkeassa. No, valintakomitea teki päätöksen professuuristani 6.11 eli juuri tuona kohtalokkaana syntymäpäiväni.
Mikä sitten muuttuu nyt alkavan professuurin myötä?
Ensinnäkin työsuhteeni muuttuu vakituisesta määräaikaiseksi. Lehtorin positioni vakinaistettiin vuosi sitten – elämäni ensimmäinen vakituinen työsuhde – mutta jouduin irtisanoutumaan siitä ottaakseni professuurin vastaan. Nyt olen niin sanotussa tenure-putkessa: Reilun kolmen vuoden päästä sen hetkinen julkaisuluetteloni ja muut ansioni arvioidaan ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Sen pohjalta päätetään, saanko vakituisen professuurin vai loppuuko työsuhteeni. Monet sanovat tämän olevan tutkijan työn stressaavinta aikaa – tiedän kollegoita, joiden polku on katkennut kyseiseen arvioon – mutta toistaiseksi suhtaudun mahdollisuuksiini varsin positiivisesti.
Tärkein muutos on kuitenkin se, että professuuri mahdollistaa paremmin tutkimusryhmän rakentamisen. Yksilötuottavuuteni on varsin hyvä: Olen nopea ja hyvä kirjoittamaan ja osumatarkkuuteni journaalien suhteen on parantunut. Mutta yksin pystyy tekemään paljon vähemmän kuin porukalla. Professorina pystyy rekrytoimaan samoista aiheista kiinnostuneita jatko-opiskelijoita ja post doc -tutkijoita.
Kutsumuksellisuuden rinnalle on siis tullut ripaus uraorientoituneisuutta. Olen nyt tietoisempi siitä, mitkä artikkelit suorimmin edistävät uraani – ja minkälaista rahoitusta minun pitäisi pystyä hankkimaan voidakseni palkata enemmän tutkijoita. Mutta en edelleenkään suostu innostuksesta luopumaan. Nyt vain pyrin varmistamaan, että riittävä osa tutkimuksestani on venn-diagrammin leikkauspisteessä, jossa yhdistyy a) innostava ja b) uraa edistävä. Mutta pelkästään uraa edistävää tutkimusta en suostu tekemään. Lähinnä pyrin varmistamaan, että putkessa on riittävästi tuosta leikkauspisteestä löytyviä artikkeleita. Kun tämä on varmistettu, voin hyvällä omallatunnolla antaa itselleni luvan tehdä myös pelkästään innostavia juttuja. Tässä mielessä on vapauden ja innostuneisuuden nimissä kiva olla Suomessa, jossa rima ei ole yhtä korkealla kuin maailman yliopisto-rankingien kärkiyliopistoissa. Juuri nyt työstän esimerkiksi filosofista artikkelia siitä, onko tuoreimmilla tekoälyillä kuten Minecraftia pelaavalla Voyagerilla vapaata tahtoa. Eli poikkitieteellisyydestäkään en ole luopumassa – sivuhypyt pitkällä tähtäimellä rikastavat ja vahvistavat myös päätutkimuslinjojani.
Samalla tietysti tutkimusryhmän rakentaminen tuo vastuuta. Post-doc tutkijana en ollut vastuussa kuin itselleni. Kohta olen yhä enenevässä määrin vastuussa siitä, että nuoret tutkijanuransa alussa olevat hahmot löytävät itselleen rahoituksen ja päätyvät tekemään järkeviä asioita ja tutkimaan relevantteja aiheita. Huonoista valinnoistani tai jonkun asian laiminlyönnistä en kärsi vain minä, vaan uransa alussa oleva väitöskirjan tekijä. Heille olen sanonut, että tutkijanuran rakentamisessa ei kannata ottaa mallia omista valinnoistani. Itselleni tämä polku toimi, eikä omalle luonteelleni olisi varmaan mikään muu tie sopinut. Se ei ollut järkevin, suorin eikä etenkään turvatuin reitti professuuriin. Mutta se oli innostava, älyllisesti stimuloiva ja monipuolinen retki kaikkine sivupolkuineen. Ehkä kuudentoista vuoden seikkailujen jälkeen olen vihdoin valmis sitoutumaan.
Tieni professoriksi – Osa II: Vaellusvuodet
Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
Amy Wrzesniewski on jäsentänyt, että ihmisellä on kolme tapaa suhtautua työhön: työ, ura ja kutsumus. Työ-orientaatiossa työ on tapa kerätä riittävästi rahaa toimeentuloon. Ura-orientaatiossa työ on polku menestykseen: Ihmistä kiinnostaa mahdollisuus edetä urallaan, nostaa statustaan ja katsoa kuinka pitkälle onnistuu pääsemään. Kutsumus-orientaatiossa työ on se asia, jota kaikista eniten haluaa tehdä, maksettiin siitä tai ei.
Itselleni tutkijan työ oli ensiaskelista lähtien vahvasti kutsumuksellista: En tiedä mitään parempaa kuin aloittaa aamu istumalla kahvilan pöytään ja alkaa kirjoittaa jotakin filosofista, psykologista tai suurelle yleisölle suunnattua kirjoitusta. Tämä oli totta vuonna 2008 ja se pitää edelleen paikkansa vuonna 2024 – usein nytkin kirjoittamista aloittaessani muistutan itseäni siitä kuinka kiitollinen voin olla, että saan tehdä tätä työkseni. Jos tililleni tipahtaisi 10 miljoonaa euroa eikä minun tarvitsisi miettiä toimeentuloa, muuttaisi se työarkeani hyvin vähän: Edelleen haluaisin viettää aikani kirjoittamalla, kollegoiden kanssa yhteisiä kirjoitusprojekteja reflektoimalla ja puheenvuoroja pitämällä. Lomilla ahdistun, jos en pääse jatkuvasti haastamaan itseäni älyllisesti kirjoittamisen tai lukemisen kautta. Burning Manissa, Nevadan autiomaassa, mieleni valtasi kolmannesta päivästä eteenpäin epämääräinen ahdistus, joka purkautui vasta kun tajusin ottaa itselleni neljä tuntia aikaa kirjoittaa muistivihkoon analyysiäni ekstaattisten juhlien roolista ihmisen psykologiassa ja yhteisöjen sosiologiassa.
Rakastin siis tutkijan työtä heti jatko-opintojen alusta lähtien. Työ imaisi mukaansa ja sen jälkeen en ole kertaakaan vakavasti harkinnut alan vaihtoa – tämä on ja mitä todennäköisimmin tulee olemaan oma juttuni läpi elämäni.
Kun väitöskirjani ohjaajana oli Esa Saarinen, ei kutsumuksellisuutta tarvinnut peitellä. Hän ruokki ajatteluani tarjoamalla aina uusia tulokulmia, kirjoja ja artikkeleita, joiden kautta laajentaa perspektiiviä. Esalta perin taipumuksen laaja-alaiseen, ennakkoluulottomaan ja tieteen raja-aidat ylittävään ajatteluun, pyrkimyksen puhua aiheistani kansantajuisella tavalla ja halun fokusoida ihmiselämän arjen kannalta relevantteihin kysymyksiin – eli tehdä tutkimusta tavalla, joka auttaisi mahdollisimman monia ihmisiä elämään omannäköistään ja itselleen hyvää elämää.
Kun tohtoriksi valmistuminen alkoi neljän vuoden jatko-opintojen jälkeen lähestyä, oli itselleni täysin selvää, että jatkan tutkijan uraa. Visioni siinä kohtaa oli, että miettisin aiheen mitä haluan tohtoriksi valmistumisen jälkeen tutkia. Sitten miettisin, kuka olisi maailman johtava tutkija kyseisessä aiheessa. Hänen luokseen lähtisin ainakin vuodeksi tekemään post doc-tutkimusta. Suunnitelma oli selkeä. Enää piti päättää mitä oikeastaan haluaisin tutkia.
Kesällä 2012 olin positiivisen psykologian konferenssissa Moskovassa. Päädyin käytävällä vahingossa juttelemaan Richard Ryanin kanssa, kun isommasta kahvia jonottavasta porukasta muut poistuivat ja olimme yhtäkkiä kahdestaan. Tiesin että hän oli yksi keynote-puhujista ja puhuisi jotakin motivaatiosta. Mutta sen syvällisemmin en hänen teorioitaan tuntenut. Halusin tehdä hyvän vaikutuksen ja mietin kuumeisesti jotakin fiksua sanottavaa. Lopulta kysyin häneltä, tykkäsikö hän Dan Pink:in Drive-kirjasta. Richard kertoi Pinkin haastatelleen häntä useamman kerran kirjaa varten mutta oli sitä mieltä, että Pink muutamassa kohdassa tulkitsee silti heidän teoriaansa väärin. En tähän keksinyt mitään sanottavaa (kun en tiennyt heidän teoriastaan mitään), joten poistuin tilanteesta.
Päätin että seuraavan kerran kun kohtaan Richardin käytävällä, minulla on hänelle jokin fiksu kysymys. Sinä iltana hotellihuoneessa luin pari artikkelia Self-Determination Theorystä. Kuuntelin myös hänen keynotensa seuraavana aamuna ja jokilaivassa Moskvajoella rohkaistuin esittämään keksimäni teesin: Teorian kolmen psykologisen perustarpeen – autonomian, kykenevyyden ja yhteenkuuluvuuden – rinnalle kuuluisi neljäs perustarve: hyväntekeminen. Richard suhtautui kannustavasti ajatukseeni ja sanoi että aihetta kannattaisi tutkia lisää. Moni muutaman vuosikymmenen teoriaansa kehittänyt kuuluisa senioritutkija olisi saattanut ylenkatsoa nuoren jatko-opiskelijan lonkalta keksimää ideaa. Hänelle kunnia siitä, että hän otti ideani heti vakavasti.
Kotiin palattuani luin vielä muutamia aihetta koskevia artikkeleita ja sen jälkeen päätös oli tehty: Tohtoriksi valmistuttuani lähtisin University of Rochesteriin Richardin motivaatiotutkimusryhmään, tutkimaan hyväntekemistä mahdollisena psykologisena perustarpeena.
Näin myös tapahtui. 30.11.2012 oli väitöstilaisuuteni. 4.2.2013 muutimme perheen kanssa Rochesteriin, New Yorkin osavaltion pohjoisosaan, jossa olimme seuraavat puolitoista vuotta. Toiveeni mennä sinne missä aihealueeni johtava osaaja maailmassa oleskelee toteutui: Richard Ryan on elossa olevista psykologeista siteeratuin ja hänen ja Edward Decin (joka myös oli Rochesterissa) perustama itsemääräämisteoria on aikamme siteeratuin motivaatio- ja hyvinvointiteoria.
Uramielessä tämä oli hyppy tuntemattomaan. Väitöskirjani oli ollut laadullinen haastatteluihin perustuva organisaatioalan tutkimus. Nyt olin yhtäkkiä psykologian laitoksella, jossa kaikki tekivät kvantitatiivista tilastollista tutkimusta, johon minulla ei ollut mitään osaamista. Kun olin kerännyt ensimmäisen paikallisilta opiskelijoilta kerätyn tutkimusaineistoni, Richard totesi minulle, että hypoteeseja kannattaa katsoa regressioanalyysin avulla. ”I’ll do that”, totesin ja riensin työhuoneeseeni googlaamaan mitä regressioanalyysi tarkoittaa. Opettelin Rochesterissa uuden tieteenalan (psykologian) ja uuden tavan tehdä tutkimusta (kvantitatiivinen). Pidän itse tätä hyppyäni psykologiaan ”kolmantena” tohtorintutkintonani, koska työmäärä oli vastaava. Siksi vuonna 2019 saamani hyvinvoinnin psykologian dosentuuri tuntui mukavalta: Se ikään kuin virallisti psykologisen tieteenalan osaamiseni, jonka osalta olin varsin puhtaasti (kahta opiskelijana suorittamaani sivuainekurssia lukuun ottamatta) täysin itseoppinut.
Tutkijana olen ollut jopa liian kutsumuksellinen. Hyppinyt aiheista ja tieteenaloista toiseen innostuksen ja mielenkiinnon perusteella. Julkaisuluettelostani löytyy analyyttistä filosofista käsiteanalyysiä merkityksellisyydestä, kokeellisia kvantitatiivisia analyysejä hyväntekemisryhmän ja kontrolliryhmän hyvinvointieroista, motivaatioteoreettista ohjeistusta miten saada kansalaiset vapaaehtoisesti noudattamaan pandemiarajoituksia, merkityksellisen työn ennustajien selvittämistä pitkittäisaineistosta, systeemiälyn soveltamista psykoanalyysiin, metafilosofista pohdintaa moraalifilosofian roolista, laadullista analyysiä vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välisestä vuorovaikutuksesta, kognitiivista pohdintaa miten luovuus ja asioiden uudelleenajattelu on mahdollista mielen kaksoisprosessointiteorian puitteissa, vapaan tahdon psykologian analyysiä sekä aatehistoriallista pohdintaa 1834 julkaistun Thomas Carlylen Sartor Resartus -teoksen roolista eksistentiaalisen kriisin tuomisena osaksi eurooppalaista kulttuuria.
Tällainen hyppiminen filosofian, psykologian ja organisaatiotutkimuksen välillä saattaa olla innostavaa. Mutta tieteellisen uran rakentamisen näkökulmasta se ei ole järkevää.
Huippututkimus vaatii syventymistä johonkin tiettyyn aiheeseen, jossa uudet tutkimuksesi rakentavat aiempien tutkimustesi päälle. Professuurin saaminen vuorostaan vaatii vahvaa näyttöä kyseisen professuurin alalta: Filosofian professuuri vahvaa filosofista tutkimusta, psykologian professuuri vahvaa psykologista tutkimusta. Vaikka poikkitieteellisyyttä juhlapuheissa arvostetaan, kilpailussa tietyn alan professuurista kyseiseen alaan fokusoituneet ovat etulyöntiasemassa verrattuna henkilöön, jolla on pari julkaisua sieltä, pari täältä.
Niinpä matkani professoriksi oli yli vuosikymmenen mittainen. Valmistuin tohtoriksi joulukuussa 2012. Tässä kohtaa normaali polku olisi tohtorintutkinnossa kertyneiden artikkelin aihioiden kehittäminen julkaistuiksi journaaliartikkeleiksi. Sen sijaan hyppäsin opettelemaan uuden tieteenalan, psykologian. Sen seurauksena julkaisuluetteloni alkoi kunnolla karttua vasta vuonna 2016, kun ensimmäiset Rochesterissa aloittamani artikkelit tulivat julkaistuiksi.
Jälkeenpäin ajatellen urasuunnitteluni oli varsin olematonta. Olin edennyt innostuksen ohjaamana lukion kurssivalintoja tehdessä, korkeakouluopintoja tehdessäni ja jatko-opinnoissani. Miksi olisin muuta miettinyt nytkään? Niinpä tohtoriksi valmistuttuani en edes halunnut selvittää miten Aalto-yliopiston urapolku toimii. En myöskään vaivautunut selvittämään, mitä dosentuuri tarkkaan ottaen tarkoittaa tai vaatii.
Kyse oli osittain naiivista optimismista – toistaiseksi oli mennyt ihan hyvin ilman isompaa urasuunnittelua – toisaalta aktiivisesta kapinoinnista liikaa uraorientoituneisuutta vastaan. Laivaston aliupseerikurssilla yhdeksäntoistavuotiaana muistan muutaman kurssitoverin olleen sellaisia, jotka toimivat aina oikein, tekivät aina oikean valinnan ja tiesivät jo silloin, miten rakentaa menestyksekäs ura. ”En halua koskaan tuollaiseksi”, muistan ajatelleeni. Analyyttisenä ajattelijana ja esimerkiksi lukiossa erittäin hyvin pärjänneenä koin, että itsekin pystyisin tarvittaessa samaan. Mutta tämä mahdollisuus kauhistutti minua: Kaipasin elämään enemmän seikkailua, arvaamattomuutta, haasteita, haahuilua, yllätyskäänteitä. Kapinoin aktiivisesti uomaelämää vastaan ja se näkyi urasuunnittelussani (lähinnä sen puutteena).
Kun Rochesterin retken rahoitus lähestyi loppuaan puolentoista vuoden jälkeen, tajusin että en ollut ajoissa alkanut miettiä seuraavia askeleita. Kesällä 2014 olimme takaisin Suomessa mutta minulla ei ollut tutkimusrahoitusta. Pääasiassa siksi että en ollut tullut ajoissa ajatelleeksi, että sellaista pitäisi hakea. Kyseisen syksyn rahoitin elämääni tekemällä valmennuksia ja puheenvuoroja Filosofian Akatemian kautta, samalla kun valtaosa ajasta meni tutkimuksen tekemiseen sekä apurahahakemusten suunnitteluun. Onneksi tämä tutkimusrahoitukseton periodi jäi puolen vuoden mittaiseksi, kun 2015 alussa pystyin valitsemaan kahden tutkimushankkeen ja yhden henkilökohtaisen apurahan väliltä, millä tutkimukseni seuraavaksi rahoittaisin.
Valitsin teologian laitoksen ja professori Anne Birgitta Pessin johtaman CoPassion-hankkeen, jossa tavoitteena oli tutkia myötätuntoa työelämässä monitieteisesti. Mahdollisuus tutkia aihetta monialaisesti yhdessä teologien, organisaatiotutkijoiden ja kasvatustieteiljöiden kanssa tuntui kiehtovalta. Näin työhuoneeni ja työsuhteeni oli seuraavat kolme vuotta (2015-2017) Helsingin yliopiston teologian laitoksessa. Kasvuni tutkijana jatkui, kvantitatiiviset menetelmät alkoivat tuntua omilta ja julkaistujen artikkeleiden määrä lähti kasvamaan.
Silti kyseisen hankkeen päättyessä oli seuraava rahoitus jälleen avoin kysymys, paremmasta valmistautumisesta huolimatta. Lopulta – isyysloman osuessa sopivasti ajanjaksoon, jolloin rahoitusta ei olisi ollut – sain itselleni koottua täyden tutkimusrahoituksen 2018 loppukeväästä lähtien siten, että 10% tuli Kauppakorkealta, 40% Tuotantotalouden laitokselta ja 50% eräästä hankkeesta. Kuuden vuoden jälkeen olin siis takaisin Tuotantotalouden laitoksella. ”I’m back”, totesin Esa Saariselle, kun käytävällä ensimmäistä kertaa kohtasimme.
Tieni professoriksi – Osa I: Ihmettelijä päätyy jatko-opiskelijaksi
Miten päädyin professorin uralle? Aloitan nyt 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan.
Valistunut sivustaseuraaja olisi saattanut nähdä merkkejä tulevasta tutkijasta jo lapsuudessani. Kun minulta kysyttiin, mikä minä haluan olla isona, oli vakiovastaukseni jostakin esikoulusta lähtien ’maailmantutkija.’ Kotialbumista löytyy kuva, jossa noin kahdeksanvuotiaana työpöydälleni on kerätty tietokirjoja, kaukoputki, sun muuta rekvisiitta ja taustalla on ’Maailmantutkijat Ry’ kyltti. Siinä vaiheessa kiinnostuksen keskiössä oli vielä luonnontieteiden maailma – maantieto, avaruus, miten asiat toimivat – mutta yläasteelta lähtien kiinnostukseni kohdistui yhä enemmän ihmisen maailmaan: filosofisiin peruskysymyksiin, psykologiaan, ihmiskunnan historiaan. Luin myös aina paljon, Tapiolan kirjastosta kannoin ala-asteen alusta lähtien säännöllisesti ison pinon romaaneja, tietokirjoja ja sarjakuvia kotiin.
Laajasti maailmasta kiinnostuneelle Tapiolan lukio oli paratiisi: Kiinnostavia kursseja innostavien opettajien opettamana sai valita omaan lukujärjestykseen niin paljon kuin mahtui. Luin pitkän matematiikan ja pitkän fysiikan. Luin kaikki viisi filosofiankurssia, kaikki psykologiankurssit, lukuisia historian syventäviä ja soveltavia kursseja. Päivät olivat pitkiä, kun yritin saada kaikki kiinnostavat kurssit mahtumaan lukujärjestykseen. Kun kursseja piti suorittaa 75, niin itselleni niitä kertyi kolmessa vuodessa 104,5 – eli yhden ylimääräisen lukiovuoden verran. Tähän ei ohjannut mikään ulkoinen pakko, urasuunnittelu tai vanhempien painostus, vaan varsin puhdas innostus lähes kaikkia aineita kohtaan.
Tulevan tutkijan merkit olivat siis ilmassa.
Mutta itse en tätä tiedostanut. Suvussa tai muussa lähipiirissä ei ollut professoreita, joten tutkijan ura ei ollut valinta-avaruudessa tulevaisuuttani pohtiessani. Lukiossa en muista ylipäänsä hirveästi pohtineeni tulevaa työuraani – luin kursseja ensi sijassa omaksi ilokseni. Abivuonna, kun seuraavia askeleita piti oikeasti alkaa miettiä, vaihtoehdot olivat osapuilleen Oikis, Lääkis, Kauppis ja TKK. Niistä abit ympärillä puhuivat, kun pohdittiin mihin korkeakouluun kukakin on hakemassa. Se otettiin tässä kuplassa annettuna, että kaikki ovat hakemassa (Helsingissä olevaan) korkeakouluun. Tiesin että Oikis, Lääkis ja Kauppis eivät kiinnostaneet. Niinpä selasin TKK:n valintaopasta. Tuotantotalous tuntui relevantilta vaihtoehdolta, erityisesti koska sinne oli kaikista vaikein päästä. Sitten törmäsin Informaatioverkostojen koulutusohjelman kuvaukseen: Monitieteellinen ohjelma pyrki yhdistämään liiketoiminnan, tietotekniikan ja ihmisyyden ymmärtämistä uudenlaisella tavalla. Kuulosti kiehtovalta monesta asiasta kiinnostuneelle, joten päätin hakeutua sinne.
Jos tulevaisuudensuunnitelmia olisi kysytty ensimmäisenä opiskeluvuotena Teknisessä Korkeakoulussa Java-koodausta ja yritystoimintaa lukiessani, oli vastaukseni selvä: Ryhtyisin startup-yrittäjäksi. Luin kaikki Tuotantotalouden yrittäjyyttä koskevat kurssit ja naureskelimme kurssitovereiden kanssa korporaatio- tai konsultinurasta haaveileville. Ilokseni useampi heistä, joiden kanssa yrittäjyyskurssien harkkatöitä teimme on tätä nykyä perustanut yhden tai useamman yrityksen. Se tuntui silloin myös omalta polulta: Oman firman tarjoama itsenäisyys houkutti, siinä olisi mahdollisuus haastaa itseään ja näyttää mihin pystyy!
Samalla filosofia oli kuitenkin kiehtonut kolmetoistavuotiaana lukemastani Sofian Maailmasta lähtien. Toinen samoihin aikoihin vaikutuksen tehnyt ja maailmankuvaa avartanut teos oli Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu. Ymmärsin että ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa elää ja halusin ymmärtää, miten erilaisissa maailmoissa ihmiset elivät ja miten erilaisten maailmankatsomusten kautta he tätä maailmaa katsoivat. Lukiossa filosofian kursseilla käydyt keskustelut elämän perustavista kysymyksistä innostivat ja filosofian opiskelu yliopistossa tuntui kiehtovalta vaihtoehdolta.
Ilmoittauduin pääsykokeisiin jo lukiovuonna mutta koska oli mahdollista vastaanottaa vain yksi korkeakoulupaikka yhtenä vuotena ja koska olin täysin varma, että pääsen Informaatioverkostoihin vahvan matemaattisen osaamiseni ansiosta, en nähnyt syytä filosofiaan tosissani hakea. Kävin kuitenkin pääsykokeissa hakemassa kysymyspaperin, jotta näkisin millainen se oli: Olin päättänyt hakea sinne seuraavana vuonna, kun voisin toisen opiskelupaikan ottaa vastaan.
Seuraava vuosi meni armeijassa, jossa yritin löytää aikaa lukea filosofian pääsykokeisiin. Sain filosofian pääsykoekirjaa kohtalaisesti luettua ja sain lomaa pääsykokeissa käymistä varten mutta en päässyt sisään. Ironista kyllä, ratkaisevaa oli se, että sain tilastomatematiikasta melko huonot pisteet. Ajattelin matikan olevan vahvuuteni mutta vuosi armeijassa oli ehtinyt ruostuttaa taidot. Vuotta myöhemmin, fuksivuoden keväällä TKK:lla luin kurssien ohella Svante Nordinin Filosofian Historiaa ja Tilastomatematiikkaa. Tällä kertaa pääsin sisään Helsingin yliopiston käytännön filosofian laitokselle melko selvällä marginaalilla.
Seuraavat vuodet menivät siis kahdessa paikassa opiskellessa: Informaatioverkostoja TKK:lla, käytännöllistä filosofiaa Helsingin yliopistolla. Innostukseni eri aiheisiin sai minut taas lukemaan laajasti eri asioita filosofian ja yritystoiminnan ohella: koodausta, sosiologiaa, yhteiskuntatieteitä, kognitiotiedettä, psykologiaa, sukupuolentutkimusta. Kuten lukiossa, kurssivalintoja ohjasi innostus eikä mikään selkeä tulevaisuudensuunnitelma.
Kaksi opiskelupaikkaa mahdollisti kahden erilaisen maailmankuvan välissä elämisen. Teekkareiden opiskelijabileissä elettiin tietynlaisessa maailmassa, tietynlaisessa poliittisessa todellisuudessa ja tietynlaisen ura-avaruuden avautuessa eteen, filosofian laitoksella hyvin erilaisessa. Kuvaava esimerkki oli suhtautuminen armeijaan: Siinä missä TKK:lla saunassa vertailtiin armeijakokemuksia ja siviilipalveluksen käyneet saivat vastata ’miksi’-kysymykseen, filosofian laitoksella me vähemmistössä olevat armeijan käyneet miehet saimme vastata vastaavaan ’miksi’-kysymykseen. Toki TKK:llakin hakeuduin piireihin, joissa maailmaa ja elämää ajateltiin laaja-alaisesti: Päädyin Esa Saarisen TKK:n kurssin kurssiassistentiksi, kaksi kertaa hänen Pafos-seminaariin opiskelijastipendillä ja Esan ja Raimo Hämäläisen vetämään Luovan Ongelmanratkaisun seminaariin, joissa kaikissa sai antautua syvällisiin keskusteluihin elämän perusteemoista.
Tuohon aikaan haluni hakeutua erityyppisten ihmisryhmien seuraan oli tietoista: Yksi avainkriteeri vaatevalinnoissani oli, että ne päällä voisi astua sisään sekä anarkistien talonvaltausbileisiin että oikeisto-opiskelijoiden talouspoliittiseen keskusteluiltaan niin että ei kummassakaan näyttäisi olevan väärässä paikassa. Matkustelin myös paljon yksin niin Marokossa kuin Meksikossa ja Uudessa Seelannissakin. Yksin matkustaminen mahdollisti hyvinkin erilaisten ihmisten kohtaamisen – sekä paikallisten että toisten matkustajien. Haluni ymmärtää ihmisyyttä sen eri muodoissa oli päämotiivi sekä opiskelussani, lukemisessani kuin myös vapaa-ajanviettotavoissani ja vaatetuksessakin.
Opiskelu innosti niin, että en hirveästi pohtinut tulevaa uraani. Eiköhän jotain kiinnostavaa tule eteen, ajattelin. Kun oli aika tehdä TKK:n diplomityö vuonna 2005, mietin että yhteiskuntavastuu voisi olla teema, jossa kiinnostukseni yritystoimintaan ja filosofiaan voisivat kohdata. Nokia oli voimiensa tunnossa ja pärjäsi hyvin myös kansainvälisissä yhteiskuntavastuuvertailuissa. Onnistuinkin pääsemään Nokian yhteiskuntavastuuosastolle tekemään diplomityötäni. Selvittäessäni miten alihankkijoiden vastuullisuutta pitäisi hoitaa eri tavoin Kiinassa verrattuna Intiaan luin monia kiinnostavia kirjoja ja tutkimuksia aiheesta. Välillä vinkkasin niistä pomolleni Nokialla. Hän oli fiksu ja näistä teemoista kiinnostunut mutta ”juuri nyt” oli kiire jonkin proggiksen kanssa eikä siksi ollut aikaa perehtyä aiheeseen syvällisesti.
Tajusin että itseäni kiinnostaa nimenomaan perehtyä yhteiskuntavastuun eettisiin ja muihin kysymyksiin syvällisesti, päästä kiinni perustaviin kysymyksiin. Samalla tajusin, että yrityksen yhteiskuntavastuuosastolla – Nokialla tai muualla – haluamaani syvällisyyden tasoon ei koskaan olisi aikaa. Missä sitten voisi olla? Tutkijana varmaankin. Nokialla viettämäni kesän aikana minulle alkoi kirkastua, että valmistumisen jälkeen haluaisin lähteä tekemään jatko-opintoja.
Kun sitten molemmat maisterintutkinnot olivat valmiita vuonna 2008, hain jatko-opiskelupaikkaa sekä Tuotantotalouden laitokselta että filosofian laitokselta. Molemmista paikka myönnettiin. Filosofia kiehtoi enemmän mutta Esa Saarinen, joka väitöskirjaani lähti Tuotantotalouden laitoksella ohjaamaan, houkutteli minut sinne töihin ja hommasi minulle palkallisen paikan ensimmäiseksi jatko-opintovuodekseni systeemianalyysin laboratoriosta. Siellä olin myös edellisen kesän ollut kesätyöntekijänä, saaden silloin ensikosketukseni tutkimusmaailmaan (jollei Ämmässuon kaatopaikalla tutkimusapulaisena viettämiäni muutamaa viikkoa paria kesää aiemmin lasketa). Niinpä kesäkuussa 2008 aloitin jatko-opintoni TKK:lla, ajatellen että ehkäpä tutkijan ura voisi olla se polku, jossa pääsisin omaa innostustani ihmisen maailman ymmärtämiseen toteuttamaan.
Osassa 2 kerron vaellusvuosistani tohtoriksi valmistumisen jälkeen.
Frank Martela 