Miten päädyin professorin uralle? Aloitin 1.1.2024 apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa. Tämä tuntui relevantilta hetkeltä pysähtyä hetkeksi pohtimaan, miten tälle polulle päädyin. Reflektio paisui niin pitkäksi, että päätin jakaa sen kolmeen osaan. Ensimmäinen osa löytyy täältä ja toinen osa täältä.

Vuonna 2018 tuli täyteen kuusi vuotta väitöksestäni ja olin ehtinyt työskennellä ensiksi psykologian laitoksella, sitten teologian laitoksella ja nyt tuotantotalouden laitoksella. Julkaisuja oli kertynyt psykologiasta, organisaatiotutkimuksesta ja filosofiasta. Aloin tiedostamaan, että olisi aika tehdä valinta. Erilaiset tutkimushankkeet sun muut apurahat saattaisivat tarjota pätkittäistä rahoitusta mutta pitkäjänteinen ja kunnianhimoinen tutkimusohjelman rakentaminen vaatisi vakituisemman rahoituksen. Eli käytännössä professuurin.

Professuuri vuorostaan vaatisi, että pitäisi ensiksi päättää minkä alan professuuria tavoittelisi. Sen jälkeen pitäisi suunnata omaa tutkimusta sellaisiin teemoihin ja julkaisuihin, joiden avulla olisi paras hakija seuraavan kerran, kun kyseisen alan professuuri olisi avoimessa haussa. Jos ja kun perhesyistä professuuria tulisi lähinnä haettua Helsingistä, olisi sopivia avoimia paikkoja jaossa hyvinkin harvoin, joten valituksi tuleminen vaatisi vahvan ja sopivan julkaisuluettelon. Oli siis aika alkaa vakavasti miettiä omaa uraa.

Ehkä on syytä sanoa ääneen, että yksi seikka, joka mahdollisti näinkin pitkän harhailemisen ilman selkeää urasuunnittelua, oli se, että sain merkittävät sivutulot puheenvuoroja ja valmennuksia pitämällä Filosofian Akatemian kautta. Tutkimusrahoituksen ollessa katkolla tiesin, että pystyisin ylläpitämään samaa tulotasoa lisäämällä vain tehtäviä valmennuksia. Kun on lapsia ja asuntolaina, niin ilman tällaista taustaturvaa olisi voinut olla hyvinkin stressaavaa elää vuosia pätkätöissä. Eli vaikka tietokirjojen kirjoittamista suurelle yleisölle ei suositella (etenkään Jenkeissä) tutkijoille ennen vakituista professuuria, niin itselle niiden kirjoittaminen ja niistä poikineet pyynnöt puhua eri yrityksissä ja tilaisuuksissa mahdollistivat huomattavasti vapaamman ja stressittömämmän akateemisen polun.

Mutta tavoittelisinko professuuria filosofiasta, josta sopivasti vuonna 2019 valmistuin tohtoriksi? Filosofia oli tutkimusaloista ensi rakkauteni ja mahdollistaisi elämän peruskysymysten syvällisen pohdinnan. Vai psykologiasta, joka oli se ala, josta minulla oli (ja on edelleen) selkeästi eniten tieteellisiä julkaisuja? Vai organisaatiotutkimuksesta, josta tein ensimmäisen väitöskirjani ja jota tutkimalla ja opettamalla vuodesta 2018 alkaen ansaitsin taas palkkani?

Kolme syytä sai minut valitsemaan organisaatiotutkimuksen: Ensinnäkin en halunnut luopua poikkitieteellisyydestä, halusin jatkossakin julkaista kaikilla kolmella alalla. Ja näistä kolmesta organisaatiotutkimus suhtautui selkeästi myötämielisimmin poikkitieteellisyyteen. Siinä missä filosofian tai psykologian laitoksilla harrastuksiani kyseisten alojen ulkopuolella olisi helposti katsottu vääränä tapana käyttää aikaa, organisaatiotutkimus on aina arvostanut ja lainannut näkemyksiä, metodeja ja teemoja sekä filosofiasta että psykologiasta. Tämä on toiminut myös omalla kohdallani: Minulla on tällä hetkellä useampi organisaatiotutkimuksen julkaisu, jotka rakentavat aiempien filosofisten ja psykologisten julkaisujeni avaamien näkemysten päälle.

Toiseksi, tutkimus on edelleen se pääasiallinen intohimoni. En ollut valmis vastaanottamaan professuuria tittelin vuoksi, vaan halusin sellaisen position, jossa pääosan ajasta saisi käyttää nimenomaan tutkimuksen tekemiseen. Valitettavasti esimerkiksi Helsingin yliopiston rahoitustilanne on sellainen, että hallintohenkilökunnan irtisanomisista johtuen professorit joutuvat hoitamaan niin paljon hallinnollista työtä, että aikaa omaan tutkimukseen on hyvin vähän. Tarinat, mitä kuulin tuttujen professorien arjesta monissa suomalaisissa yliopistoissa, saivat minut päättämään, että otan vastaan vain sellaisen professuurin, jossa vapaus tehdä tutkimusta on taattu. Tuotantotalouden laitos pystyi tämän tarjoamaan – sen tiesin siellä olevien kollegoiden kertomuksista. Mutta en luottanut siihen, että Suomesta olisi löytynyt filosofian tai psykologian laitosta, jossa minulla olisi ollut riittävästi aikaa tehdä tutkimusta – ja perhesyistä valinta kohdistui nimenomaan suomalaisiin yliopistoihin.

Kolmas syy liittyi opetuksen mahdollistamaan impaktiin. Tuotantotaloudesta valmistuneet opiskelijat ovat perinteisesti sijoittuneet suomalaisen yrityselämän johtotehtäviin. Useat korkean profiilin yritysjohtajat ovat luoneet perustan tavalleen johtaa kyseisen laitoksen luennoilla. Psykologian tai filosofian laitoksilla sitä olisi enemmän saarnannut ihmisille, jotka jo uskovat samoihin asioihin kuin minäkin. Tuotantotalouden laitokselle sen sijaan päätyy opiskelemaan moni, joilla on kapeahko ihmiskuva ja kapea menestysorientaatio agendallaan. Jos onnistuisin nämä tulevat yritysjohtajat vakuuttamaan siitä, että ihmisyys, merkityksellisyys ja sisäinen motivaatio ovat teemoja, joihin heidän on syytä suhtautua vakavasti, olisi tällä merkittävä muutosvaikutus suomalaiseen työelämään – ja sitä kautta satojen tuhansien työikäisten arkeen.

Siksi tein päätöksen, että riittävä osa tutkimuksestani on suunnattava organisaatiotutkimuksen huippujulkaisuihin. Tieteen julkaisuprosessit ovat kuitenkin hitaita – ideasta valmiiseen artikkeliin menee helposti vuosi, sen jälkeen vertaisarviointiprosessi (usein parissa lehdessä) vie toisen vuoden, usein kolmannen tai neljännenkin. Siksi tämän 2019 tehdyn päätöksen hedelmät ovat alkaneet näkyä vasta vuodesta 2022 lähtien.

Ensimmäistä professuuria hain Kauppakorkeakoulun johtamisen laitokselta keväällä 2020. En itsekään uskonut mahdollisuuksiini mutta ajattelin että tämä on hyvää harjoitusta varsinaisiin hakuihin. Seuraavana keväänä hain vuorostani Tuotantotalouden laitoksen johtamisen ja organisoinnin professuuria. Pääsin kolmen hakijan shortlistalle mutta en tullut valituksi. Vaikka julkaisujeni sitaattimäärät (eli kuinka monta kertaa muut tutkijat ovat niihin omissa artikkeleissaan viitanneet) olivat suurempia kuin osalla vakituisista professoreista, varsinaista organisaatiotutkimusta oli julkaisuluettelossani vielä varsin vähän – isot sitaattimäärät tulivat lähinnä psykologian artikkeleistani.

Onneksi samaan aikaan haettiin Tuotantotalouteen myös yliopistonlehtoria ja siinä haussa olin paras kandidaatti. Niinpä aloitin 1.1.2022 yliopistonlehtorina Tuotantotalouden laitoksella. Viiden vuoden pesti tarkoitti, että ei tarvinnut enää omaa rahoitusta murehtia – pystyin fokusoimaan tutkimushankkeiden rakentamiseen, jotka mahdollistaisivat muiden palkkaamisen. Saman vuoden lopussa saimmekin Wallenbergin säätiöltä 300 000 € rahoituksen avoimen strategian tutkimiseen eli sen selvittämiseen miten tehdä strategiaa siten että työntekijät ovat prosessissa vahvasti osallisina. Tämä vahvisti fokustani organisaatiotutkimukseni puolella, mahdollisti jatko-opiskelijoiden palkkaamisen ja – koska ulkoisen rahoituksen hankkiminen on yksi professoreiden päätehtävä – näyttäisi hyvältä seuraavassa professorihaussa.

Syksyllä 2023 avautuikin seuraavan kerran itselleni relevantti professuuri Tuotantotalouden laitoksella. Valmisteltuani hakumateriaalit tiedostin, että julkaisuluetteloni ja muu CV:ni oli nyt selkeästi vahvempi kuin 2021 – tutkimuksen fokusointi oli alkanut tuottaa tuloksia. Myös käytävillä useampi kommentoi olevansa varma valinnastani. Silti, ja ehkä juuri siksi, viikot valintapäätöstä odotellessa olivat hermoja raastavia. Mutta lopulta toivomani päätös tuli: Valintakomitea oli päätynyt ehdottamaan minua professoriksi ja tiedekuntaneuvosto puolsi tätä ehdotusta.

Ehkä turhankin ilmeistä symboliikkaa voi hakea siitä, että 6.11.2023 täytin 42 vuotta ja Linnunradan käsikirja liftareille kertoo, että 42 on vastaus suureen kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Tein itsekin tästä 42:sta numeroa järjestämällä kaksikin keskustelutilaisuutta elämän tarkoituksesta Helsingin yliopistolla ja yritystoiminnan tarkoituksesta Kauppakorkeassa. No, valintakomitea teki päätöksen professuuristani 6.11 eli juuri tuona kohtalokkaana syntymäpäiväni.

Mikä sitten muuttuu nyt alkavan professuurin myötä?

Ensinnäkin työsuhteeni muuttuu vakituisesta määräaikaiseksi. Lehtorin positioni vakinaistettiin vuosi sitten – elämäni ensimmäinen vakituinen työsuhde – mutta jouduin irtisanoutumaan siitä ottaakseni professuurin vastaan. Nyt olen niin sanotussa tenure-putkessa: Reilun kolmen vuoden päästä sen hetkinen julkaisuluetteloni ja muut ansioni arvioidaan ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Sen pohjalta päätetään, saanko vakituisen professuurin vai loppuuko työsuhteeni. Monet sanovat tämän olevan tutkijan työn stressaavinta aikaa – tiedän kollegoita, joiden polku on katkennut kyseiseen arvioon – mutta toistaiseksi suhtaudun mahdollisuuksiini varsin positiivisesti.

Tärkein muutos on kuitenkin se, että professuuri mahdollistaa paremmin tutkimusryhmän rakentamisen. Yksilötuottavuuteni on varsin hyvä: Olen nopea ja hyvä kirjoittamaan ja osumatarkkuuteni journaalien suhteen on parantunut. Mutta yksin pystyy tekemään paljon vähemmän kuin porukalla. Professorina pystyy rekrytoimaan samoista aiheista kiinnostuneita jatko-opiskelijoita ja post doc -tutkijoita.

Kutsumuksellisuuden rinnalle on siis tullut ripaus uraorientoituneisuutta. Olen nyt tietoisempi siitä, mitkä artikkelit suorimmin edistävät uraani – ja minkälaista rahoitusta minun pitäisi pystyä hankkimaan voidakseni palkata enemmän tutkijoita. Mutta en edelleenkään suostu innostuksesta luopumaan. Nyt vain pyrin varmistamaan, että riittävä osa tutkimuksestani on venn-diagrammin leikkauspisteessä, jossa yhdistyy a) innostava ja b) uraa edistävä. Mutta pelkästään uraa edistävää tutkimusta en suostu tekemään. Lähinnä pyrin varmistamaan, että putkessa on riittävästi tuosta leikkauspisteestä löytyviä artikkeleita. Kun tämä on varmistettu, voin hyvällä omallatunnolla antaa itselleni luvan tehdä myös pelkästään innostavia juttuja. Tässä mielessä on vapauden ja innostuneisuuden nimissä kiva olla Suomessa, jossa rima ei ole yhtä korkealla kuin maailman yliopisto-rankingien kärkiyliopistoissa. Juuri nyt työstän esimerkiksi filosofista artikkelia siitä, onko tuoreimmilla tekoälyillä kuten Minecraftia pelaavalla Voyagerilla vapaata tahtoa. Eli poikkitieteellisyydestäkään en ole luopumassa – sivuhypyt pitkällä tähtäimellä rikastavat ja vahvistavat myös päätutkimuslinjojani.

Samalla tietysti tutkimusryhmän rakentaminen tuo vastuuta. Post-doc tutkijana en ollut vastuussa kuin itselleni. Kohta olen yhä enenevässä määrin vastuussa siitä, että nuoret tutkijanuransa alussa olevat hahmot löytävät itselleen rahoituksen ja päätyvät tekemään järkeviä asioita ja tutkimaan relevantteja aiheita. Huonoista valinnoistani tai jonkun asian laiminlyönnistä en kärsi vain minä, vaan uransa alussa oleva väitöskirjan tekijä. Heille olen sanonut, että tutkijanuran rakentamisessa ei kannata ottaa mallia omista valinnoistani. Itselleni tämä polku toimi, eikä omalle luonteelleni olisi varmaan mikään muu tie sopinut. Se ei ollut järkevin, suorin eikä etenkään turvatuin reitti professuuriin. Mutta se oli innostava, älyllisesti stimuloiva ja monipuolinen retki kaikkine sivupolkuineen. Ehkä kuudentoista vuoden seikkailujen jälkeen olen vihdoin valmis sitoutumaan.