Mitä yhteistä on Esa Saarisella ja evankelis-luterilaisella kirkolla? Tätä pohdin loppukeväästä Balaton-järven rannalla, kun osallistuin kirkon järjestämään Arvojen Areena -seminaariin, jossa joukko nuorekkaita eri alojen osaajia koottiin yhteen pohtimaan elämän suuria arvoja. Seminaarissa tapahtui nimittäin ihme: Muutamassa päivässä joukosta tuiki tuntemattomia kasvoi toisistaan välittävä yhteisö, jonka keskuudessa pohdittiin syvällisiä ja jaettiin joskus kipeitäkin tarinoita.

Mietin seminaarissa, että olen kohdannut vastaavan keskinäisen avautumisen ihmeen myös aiemmin, Esa Saarisen Pafos-seminaarissa, jossa myöskin joukko nuoria kokoontuu vieraalle paikkakunnalle pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja järjestään löytävät hämmentävän syvän yhteyden toinen toisiinsa.

Mitä Balaton-järven rannalla tapahtui? Mitä Pafoksella tapahtui? Mitkä tekijät synnyttivät tämän molemmissa manifestoituneen aidon kohtaamisen ihmeen? Nämä kysymykset kaivelivat mieltäni läpi kuluneen kesän.

Tapahtumissa oli toki eronsa: Esan Pafos-seminaarissa ihmisiä on sata, se kestää viikon ja seminaarin rungon muodostavat E. Saarisen luennot. Arvojen Areena kesti neljä päivää, ihmisiä oli kolmisenkymmentä ja seminaarin rungon muodostivat osallistujien omat lyhyet alustukset ja niistä kumpuava ryhmäkeskustelu. Mutta pinnan alta löytyi ainakin neljä keskeistä fundamenttia, jotka yhdistivät molempia tapahtumia.

1. Ihmiset repäistiin irti arjesta, uuteen paikkaan, uusien ihmisten keskelle

Arkisessa elämässämme olemme helposti tuttujen kaavojen vankeja. Meillä on tietyt vakiintuneet roolit ja pinttyneet tavat, joihin olemme vuosien myötä kasvaneet sisään. Ihmisen toiminta on paljon enemmän olosuhteista kiinni kuin olemme valmiita myöntämään. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. On vaikea uusiutua kun sekä fyysinen että sosiaalinen ympäristö puskee sinua takaisin vanhaan muottiin.

Alkoholisti ei voi parantua jos hän jatkaa ryyppykavereidensa kanssa hengailua. Sosiaalinen ympäristö imee hänet takaisin pullon ääreen. Sama tapahtuu vähemmän dramaattisesti meistä jokaiselle. Kun yritämme muuttua ja etsiä itseämme uudella tavalla, läheisemme palauttavat meidät ruotuun. Joskus ihan tietoisesti (”ei sinusta ole siihen”, ”älä nyt hulluja puhu”), mutta useimmiten tiedostamattaan. He tulkitsevat käytöstämme sen perusteella minkälaisia olimme eilen ja odotuksillaan ohjaavat meitä takaisin tuttuihin uomiin.

Pafos ja Balaton tarjoavat molemmat raamit löytää itsensä uusiksi. Uusien ihmisten keskellä, uudella paikkakunnalla valmiit roolit eivät määritä minuuttamme. Voimme heittäytyä uusiin suuntiin ilman menneisyyden kitkaa. Samasta syystä olen itse nauttinut kuukausienkin pituisesta yksin matkustamisesta. Kuten kuka tahansa yksin matkustanut tietää, tällaiset matkat ovat aina yhtä paljon matkoja omaan minuuteen kuin ne ovat matkoja uusiin maihin ja kulttuureihin.

Matka siis irrottaa valmiista raameista. Sen avulla kanava on auki ja muutos mahdollinen. Mutta se ei yksin selitä muutoksen suuntaa.

2. Ei määritettyä tarkkaa päämäärää.

Sekä Pafos että Balaton olivat seminaareja. Mutta ne eroavat tyypillisestä seminaarista siinä, että niillä ei ole mitään erityistä päämäärää. Ei määritetä strategiaa, ei tuoteta julkilausumia, ei ole edes mitään selkeää omaan elämään liittyvää päämäärää, jota ne ilmoittaisivat palvelevansa.

Tämän ansiosta nämä irtiotot arjesta ovat eräänlaisia liminaali-tiloja, välitiloja kahden todellisuuden välissä, joissa kaikki on mahdollista. Antropologi Victor Turner on ansiokkaasti kuvannut Sambian ndembu-kansan rituaaleja, joissa normaalit sosiaaliset rooliodotukset kumoutuvat ja ihmiset ovat huomattavan vapaita toteuttamaan itseään uusilla tavoilla. Itse olen Turnerin innoittamana kuvannut esimerkiksi rock-festareita tällaisina karnevalistisina vaihtoehtoisen sosiaalisen todellisuuden näyttämöinä.

Turnerin mukaan nämä epästrukturoidut välitilat synnyttävät communitaksen eli yhteisöllisyyden muodon, joka perustuu tasavertaisuuteen ja keskinäiseen välittämiseen. Kun rakenteet ja hierarkia on kumottu, pääsevät ihmiset kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä. Syntyy syvä keskinäinen yhteys, jota erityisesti jaetut kokemukset vahvistavat.

En ole Sambiassa käynyt, mutta festareilla sitäkin enemmän. Ja siellä olen kokenut tämän vahvan yhteyden tuntemattomien ihmisten välillä. Syntyy festariyhteys, joka mahdollistaa häkellyttävät kohtaamiset halaamisesta henkselöitymiseen (ks. alla). Sauna, jossa herra ja duunari ovat molemmat alastomina toistensa edessä, on myös yksi suomalainen communitaksen paikka.

Pafos ja Balaton ovat myös vahvasti communitaksen areenoita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ilman etukäteisroolien kahleita ja jakavat matkakokemukset keskenään yhteisistä aterioista ilta-aikaiseen tähtitaivaan ihmettelyyn. Näin he ovat tavallista enemmän alasti toistensa edessä, alttiita kohtaamaan toisensa ihmisenä. Kun ei ole kiirettä, on aikaa heittäytyä keskustelun vietäväksi ja antaa hetken johtaa askelia uusiin suuntiin. On aikaa puhua ihmisyydestä ja toden teolla nähdä se toinen kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Mutta tämäkään ei vielä riitä. Joskus reissussa tuntemattomat ihmiset löytävät toisensa ja jakavat unohtumattoman illan. Toisina iltoina istut hostellin terassilla viidakon ääressä yksin oluen ääressä. Pafoksella ja Balatonilla tämä kohtaamisen ihme tapahtuu joka kerta. Sen selittämiseksi tarvitsemme kolmannen tukipilarin.

3. Johdettu ihmisyysolettama

Kun tulet uuteen ympäristöön, etsit vaivihkaa vihjeitä siitä, mikä käytös tässä ympäristössä on sallittua ja mikä ei. Hautajaisissa on eri tunnelma kuin kaksikymppisissä, pikkujouluihin sopiva tuttavallisuus ei ole suotavaa yhtiökokouksessa. Pafos ja Balaton ovat osallistujille täysin uusia sosiaalisia tilanteita, joten mitään valmista skriptiä sopivasta käytöksestä ei ole. Siksi ratkaisevaan asemaan nousevat tilaisuuden johtohahmot, Pafoksen tapauksessa Esa Saarinen ja Balatonin tapauksessa kirkonmiehet. Omalla esimerkillään ja puheellaan he luovat ne normit, joiden ympärille tilaisuuksien sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu.

Tämä oli se yhdistävä avain kahden seminaarin välillä. Molemmissa tapauksissa vetäjät tekivät aktiivisesti työtä virittääkseen ihmiset kohtaamaan toisensa kunnioituksen ja mahdollisuuksien näkökulmasta. Esa ja kirkonmiehet painottivat molemmat sitä kuinka jokainen paikallaolija on erityinen ja kiinnostava tyyppi. Kun he esittelivät kaksi henkilöä toisilleen, he vihjasivat toisesta löytyvien innostavuuksien suuntaan. Ja erityisesti he osoittivat tätä kunnioitusta ja lämpöä toista kohtaan omalla käytöksellään, he lähestyivät jokaista paikallaolijaa kunnioittavasti ja avoimena inhimilliselle kohtaamiselle.

Samalla näistä keskinäisen kulttuurin normeista puhuttiin myös ihan ääneen. Yleisön edessä molempien seminaarien vetäjät muistuttivat, että tämä on keskinäisen kunnioituksen paikka. He kielsivät tuomitsemasta toisia, he tähdensivät että täällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Se avoimen kohtaamisen ilmapiiri, joka joskus syntyy spontaanisti, väännettiin näissä seminaareissa ihan rautalangasta. Ihmisille kerrottiin ääneen mikä käytös on sallittua ja samalla myös ääneen vakuutettiin, että täällä uskaltaa oll avoimempi, koska voi luottaa siihen että toinen kohtaa sinut myötämielisesti.

”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava.” – Esa Saarinen Pafoksella keväällä 2014

On tärkeää, että normit sanotaan ääneen. Se tekee niistä konkreettisia ja käsinkosketeltavia, se mahdollistaa niihin vetoamisen myöhemmin tarvittaessa. Mutta vielä tärkeämpää oli että vetäjät itse osoittivat elävänsä näiden normien mukaan. Jos heidän oma käytöksensä olisi ollut ristiriidassa ääneenlausuttujen normien kanssa, olisivat ne jääneet tyhjäksi puheeksi. Mutta nyt kun ne normit näkyivät ensin käytöksessä ja sinä sosiaalisessa ilmapiirissä, jota kohti seminaari eteni, ja sitten ne myös sanottiin ääneen, niin tämä puheen ja käytännön yhteisvaikutus toimi voimakkaasti kulttuuria luovana tekijänä. Keskinäistä kunnioitusta ilmentävä kulttuuri ei näissä seminaareissa ollut sattuma, vaan johdettu tapahtuma.

4. Kasvu uuteen yhteisöllisyyteen

Kun edelliset kolme tekijää ovat kunnossa, on mahdollisuus auki ja suunta selvä. Vielä tarvitaan ihmiset tekemään asia todeksi. Jotkut ihmiset syttyvät hitaammin, toiset nopeammin, mutta molemmissa seminaareissa oli hienoa havaita, kuinka ihmiset tempautuivat mukaan ja ottivat kulttuurin rakentamisen omaksi henkilökohtaiseksi vastuukseen. He menivät jututtamaan sivussa olevaa ihmistä, he tekivät aloitteen halaamisesta, he kannustivat ja tukivat toisiaan. Vaikka vetäjät toimivat suunnannäyttäjinä, niin varsinaisen työn teimme me osallistujat – joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa joita päivä eteemme toi. Jokainen hymy, katsekontakti, tervehdys ja keskustelu voi ilmentää aidon kohtaamisen ihmettä, tai olla ilmentämättä. Kun tarpeeksi moni uskalsi avoimin mielin lähteä kohtaamaan toinen toisensa, kasvoi joukosta tuntemattomia kohisten keskinäisvälittävä yhteisö.

Lopulta se kulttuuri, jota ylläpidämme, on jokaisen meidän vastuullamme. Meistä jokainen uusintaa tietynlaista kulttuuria päivittäisellä toiminnallamme. Kun kulttuuri on syvälle juurtunut, on muutos vaikeaa. Mutta ei koskaan mahdotonta. Panokset ovat kovat: Jos onnistumme löytämään ne keskeiset yhdistävät tekijät, jotka mahdollistivat aidon kohtaamisen ihmeen Pafoksella ja Balatonilla, ehkä voimme tuottaa aitoja kohtaamisia myös monissa muissakin tilanteissa. Se on jokaisesta meistä kiinni, ja samalla jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä. Aidon kohtaamisen ihmeen ymmärtämisessä piilee siemen elävämpään ihmisyyteen.

Esan Pafos-seminaarien ytimessä olevaa ”kohottava elämänfilosofista käytäntöä” olen pohtinut aiemminkin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa. Aidon kohtaamisen ihme oli myös väitöskirjani aihe ja ilmenee myös puhuessani festariyhteydestä ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoidusta magiasta.