Tyttöystäväni on työnsä kautta havainnut kuinka kriittisiä ihmiset ovat pohtiessaan sitä, tulisiko heidän auttaa kehitysmaan lapsia. Kun ihmisellä on mahdollisuus kuudella eurolla kuussa tukea sitä, että köyhät lapset pääsevät kouluun, eivät saa Aidsia tai kuole ripuliin, herää heissä vahva kriitikko, joka haluaa varmistua siitä, että mitään väärinkäytöksen mahdollisuuksia ei ole, etteivät hallinnolliset kulut ole liian suuria tai että apu on oikeanlaista, kestävästi hyödyllistä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin kriittisiä auttajia.

Outoa on, että kuljettuaan tässä vahvan kriittisessä moodissa feissarin ohi nämä samat ihmiset rientävät ostoskeskukseen ja intoutuvat heräteostoksiin. Se kuusi euroa, jota ei ollut varaa pistää lasten hengen pelastamiseen kun on asuntolainaa ja kaikkea, vilahtaa moninkertaisena visalta, kun Henkkamaukassa on niin ihana paitis. Yht’äkkiä maailman ongelmat, joista äsken oltiin niin huolestuneita, ovat unohtuneet: ostohuumassa oman ostoksen vaikutus kehitysmaiden epäinhimillisiin työolosuhteisiin tai ilmastonmuutokseen ei ole relevanttia. Tässä vaiheessa ainoa kriittinen kysymys on, tarvitsenko minä tätä todella? Tämäkin kysymys usein peittyy itsetyytyväiseen hihitykseen, samanlaiseen mikä pikkulapsilla on, kun he ovat varastaneet äidin kätköistä karkkia. Shoppailu on monen perheen ja yksilön harrastus, jossa olennaista ei ole itse tuote, vaan itse ostotapahtuma, saamisen aiheuttama hetkellinen huuma.

Mitä kertoo ajastamme, että ihmiset ovat vahvan kriittisiä kun on kyseessä heikomman yksilön auttaminen, mutta täysin arvostelukyvyttömiä kun on kyse turhan krääsän hankkimisesta itselle? Kysymys on aika paljastava ja johtaa pohtimaan yltiöindividualismin nousua, yhteisöllisyyden laskua ja kulutuskulttuurin läpitunkevuutta. Ihmiset on ehdollistettu kuluttamaan. Kotimme ja julkiset tilat ovat niin mainonnan läpikyllästämiä, että jatkuva ostaminen näyttäytyy normaalina ja jokapäiväisenä käytöksenä. Tämä mainonta ja opittu kulutuskulttuuri on tehnyt ihmisistä shoppausriippuvaisia, he tarvitsevat päivittäisen annoksen ostohuumaansa pystyäkseen olemaan onnellisia. Mainonta myös ehdollistaa ihmiset uskomaan, että tie onneen käy omien tarpeiden tyydyttämisen kautta, että jos haluaa olla onnellinen, pitää ajatella itseään ja omia tarpeitaan.

Samanaikaisesti ihmisillä ei keskimäärin ole hyväntekeväisyyden tapaa. Lähteäkseen mukaan johonkin hyväntekeväisyyteen, täytyy ihmisen havahtua miettimään asioita, murtaa arkensa rutiini. Se vaatii asioiden laajempaa ajattelua, johon harva on valmis. On vain niin paljon helpompi elää siinä turvallisessa uomassa johon sosiaalinen ympäristö ihmisen on ohjelmoinut.

Tämä kaikki on tietysti valitettavaa yksilölle itselleen. Tieteelliset tulokset ja arkikokemukset nimittäin osoittavat, että antaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin ostaminen. Antamisesta saatava onnellisuuslisä on myös huomattavasti pitkäaikaisempi kuin ostamisen synnyttämä hetken huuma. Erilaiset kokeet, joissa toinen ryhmä laitetaan tekemään jokin pieni hyvä teko toiselle ihmiselle ja toinen ryhmä saa ostaa jotakin kivaa itselleen tai saa lahjan, osoittavat, että ensinmainittu ryhmä tuntee itsensä onnellisemmaksi jälkikäteen. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka on ohjelmoitu voimaan hyvin muiden auttamisesta. Esimerkiksi vapaaehtoistyöllä on havaittu olevan vahvan positiivisia vaikutuksia ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

On hyvä tiedostaa kolme psykologista faktaa:
1) Ihmiset ovat valitettavan huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi.

2) Ihmiset tekevät päätöksensä paljon enemmän tunteiden perusteella kuin mitä he itse suostuvat myöntämään. Ihmiset ovat mestarillisia perustelemaan järjellä mielipiteitään, jotka ovat oikeasti tunteiden aiheuttamia. Näin illuusio siitä, että he toimivat järkensä ohjaamina säilyy.

3) Mainonta vaikuttaa ihmisten tunteisiin ehdollistamalla ihmiset yhdistämään tiettyjä ominaisuuksia ja tunteita tiettyihin tuotteisiin. On turha väittää, että mainonta ei vaikuta minuun. Kyllä se vaikuttaa, mutta nimenomaan piilevästi tunnetasolla, ei järkitasolla.

Maailma paranisi ja ihmiset olisivat onnellisempia, jos he tekisivät enemmän spontaaneja tunnepohjaisia hyväntekeväisyyspäätöksiä ja vähemmän spontaaneja näennäisjärkeviä tavaranostopäätöksiä.