Tagged: köyhyys

Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nyt

Media tuo inhimilliset tragediat olohuoneisiimme. Päivittäin eteemme piirtyy kuva siitä inhimillisestä tuhosta, mitä sota, terrorismi ja taudit aiheuttavat esimerkiksi Syyriassa, Itä-Ukrainassa tai Kongossa. Näitä kauheuksia katsellessa voi helposti ajatella, että elämme synkkää aikaa. Että maailma on syöksymässä yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen.

Itse asiassa totuus on täysin päinvastainen.

Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin tänä päivänä. Vuonna 1960 maailman lapsista 18 prosenttia kuoli ennen viidettä syntymäpäiväänsä. Nykyään näin käy alle 5 prosentille. Samassa ajassa Saharan eteläpuolisen Afrikan ihmisten elinajanodote on kiivennyt 41 vuodesta 57 vuoteen. Globaalisti, hyvin köyhien ihmisten määrä on puolittunut vuoden 1990 jälkeen. Terveyden parantumisen lisäksi väkivalta on vähentynyt. 2000-luvulla ihmisiä on kuollut sodissa sata kertaa vähemmän kuin 1900-luvulla tai sitä edeltävillä vuosisadoilla.

Entäs koulutus? Niiden lasten määrä, jotka eivät pääse peruskouluun, on puolittunut vuoden 2000 jälkeen, nykyään yli 90 % maailman lapsista pääsee kouluun. Afrikkakaan ei ole kuin ennen – maanosan talous kasvaa nopeammin kuin minkään muun alueen. Epäkohtia on edelleen ja jokaisen suurvallan käsissä on viattomien verta. Mutta katsottiinpa melkein mitä mittaria tahansa (ilmastoon liittyviä lukuun ottamatta), maailma on huomattavasti parempi paikka nykyään kuin 50 vuotta sitten.

Voimme siis tehdä johtopäätöksen, että jokin nykyisessä maailmanjärjestyksessä toimii. Jostakin syystä köyhyys, kouluttamattomuus ja väkivalta ovat vähenemään päin.

Mikä sitten toimii?

Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja James Robinson ovat vakuuttavasti osoittaneet, että parhaiten taloudellista kehitystä ennustaa yhteiskunnan poliittinen järjestelmä. Laajapohjainen, tasapuolinen ja lakeihin perustuva poliittinen järjestelmä mahdollistaa kehityksen. Olen avannut heidän argumenttiaan laajemmin edellisessä kirjoituksessani, mutta perusideana on se, että jos jokin valtaapitävä taho käärii taloudellisen toimeliaisuuden hedelmät itselleen, ei kehitys ole yksilöille kannattavaa. Se on ihan sama, onko tämä riistäjä valtion johto, puolueen virkamies, heimopäällikkö, mafia tai siirtomaaisäntä. Kun joku toimija on lain yläpuolella, tulee hänestä riistäjä, joka estää kehityksen. Viljelijä tietää, että jos hän tehostaa toimintaansa, päätyy ylimääräinen vilja jonkun muun taskuun. Siksi hänen ei kannata vaihtaa hevosvetoista auraa traktoriin. Ja siksi häntä on aivan turha auttaa kehittymään, jos poliittinen järjestelmä tekee kehityksen tyhjäksi. Kaikkina aikoina, kaikissa yhteiskunnissa, riistävä poliittinen järjestelmä ja siitä hyötyvät valtaapitävät ovat kehityksen keskeinen jarru.

Siksi, jos tavoitteena on kehitys, olisi ensiksi pistettävä kuntoon poliittinen järjestelmä. Kun riistävät instituutiot on purettu, on ihmisillä mahdollisuus itse parantaa omaa asemaansa. Tässäkin heitä voidaan tukea esimerkiksi tarjoamalla alkupääomaa mikrolainojen kautta tai sopivia työkaluja. Mutta olennaista on se, että laajapohjainen poliittinen järjestelmä antaa heille mahdollisuuden itse olla vastuussa omasta kehityksestään. Siksi kehittyviä maita autettaessa on olennaisen tärkeää kiinnittää huomiota poliittiseen järjestelmään: Miten voidaan tukea kehitystä kohti oikeuspohjaista, tasa-arvoista ja vähemmän korruptoitunutta järjestelmää? Tämä on tietysti enemmän poliittisten toimijoiden käsissä kuin suoraan kehitysyhteistyön kautta toteutettavissa. Mutta myös kehitysyhteistyössä on tärkeätä mahdollisuuksien mukaan tukea näitä rakenteellisia uudistuksia kohti laajapohjaisempaa yhteiskuntajärjestystä.

Samaan aikaan kehitysyhteistyöllä itsellään on myös tärkeä rooli myönteisessä kehityksessä. Bill Gates – jonka hyväntekeväisyyssäätiön 3,6 miljardin dollarin vuosibudjetti on samankokoinen kuin Kansainvälisen Punaisen Ristin – on laskenut, että vuoden 1988 jälkeen 2,5 miljardia lasta on rokotettu poliota vastaan ja vuoden 2000 jälkeen 440 miljoonaa lasta on rokotettu muita yleisimpiä rokotettavissa olevia tauteja vastaan. Samaan aikaan esimerkiksi malarialta suojaavia verkkoja on jaettu 360 miljoonaa. Nämä ovat sellaisia lukuja, että kyseessä ei ole mikään pieni puuhastelu, vaan toiminnalla on globaali vaikutus ihmiskunnan terveyden edistämisessä. Gatesin mukaansa kehitysyhteistyö on ”fantastinen investointi”, joka ”pelastaa ja parantaa ihmiselämiä tehokkaasti ja mahdollistaa pitkäaikaisen taloudellisen kasvun.” Sen jälkeen kun Global Fund aloitti malarian vastaisen työn Kambodžassa vuonna 2002, malariasta johtuvat kuolemat ovat vähentyneet 80 %. Hyvin toteutettu kehitysyhteistyö siis todella toimii. Onneksi kehitysyhteistyöjärjestöt ovat oppineet aiemmista virheistään ja projektien tehokkuuden valvonta on kehittynyt. Sen seurauksena yhä useampi kehitysyhteistyöprojekti nykyään todella toimii.

Kyynikkoja riittää ja epäkohtia tulee aina olemaan. Mutta ”big picture” on tämä:

Maailma on menossa parempaan päin. Kehitysyhteistyön avulla voidaan tukea tätä kehitystä. Ja sen avulla voidaan pelastaa ihmishenkiä. Siksi meidän kannattaa panostaa siihen myös tulevaisuudessa.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Ulkoministeriön Kehityslehdessä osana Kehityskeskustelu 2015 -julkaisusarjaa.

Köyhyys Suomessa: Osattomuuden kierre ja kanssakulkemisen voima

Miten otat takin pois päältä? Eli kuvitellaan tilanne, jossa sinulla on normaali perustakki päällä. Avaat edessä olevan vetoketjun. Mitä sitten teet? Mihin viet kätesi?

Tätä kysymystä jäin pohtimaan hiljattain, kun parivuotias esikoiseni taisteli takin kanssa. Halusin auttaa häntä kertomalla miten asiassa kannattaisi edetä. Mutta en tiennyt. Vaikka otankin takin pois päältäni lähes päivittäin, teen sen niin automaattisesti, että en edes tiedosta miten se tapahtuu. Lopulta jouduin pukemaan oman takkini päälleni ja riisumaan sen itse, ennen kuin pystyin kertomaan pojalleni, miten homma tapahtuu.

Tämä kokemus nousi mieleeni, kun hiljattain kävin puhumassa etsivän nuorisotyön päivillä sisäisestä motivaatiosta. Etsivän nuorisotyön tekijät pyrkivät tavoittamaan niitä nuoria, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan ulkopuolelle. He kohtaavat päivittäin ihmisiä, jotka painivat meille itsestään selvien ongelmien parissa. Miten lomake täytetään, miten ihmisille puhutaan, miten käydään ruokakaupassa? Jopa lukutaito voi olla puutteellinen. Asiat jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, ovat joillekin ylivoimaisen vaikeita. Syynä on tavallisesti se, että näiltä nuorilta on puuttunut se aikuinen – äiti, isä, isovanhempi – joka olisi voinut tarjota hänelle niitä perustaitoja, jotka me otamme itsestään selvinä. Nuorisotyöntekijät joutuivat paljon myös sanoittamaan nuorille heidän kokemuksiaan, kukaan ei ollut opettanut heille miten tulkita omia tunteitaan tai tilanteitaan.

Köyhyys ei ole yhteiskuntamme ydinongelma, mutta osattomuus on. Kutsun osattomuudeksi sitä, kun yksilö on jäänyt paitsi niistä elämänhallinnan perustaidoista, jotka meille enemmistölle ovat itsestään selviä. Osattomuus johtaa usein köyhyyteen, mutta kaikki köyhät eivät ole osattomia. Moni opiskelija voi esimerkiksi elää nuudeleilla, mutta hänellä on vahvaa osaamispääomaa ja sosiaalista pääomaa, joiden ansiosta hänen tulevaisuutensa on suhteellisen turvattu. Osattomille sen sijaan kasautuu köyhyyden lisäksi monia muitakin haasteita. Kun siis haluamme ratkoa köyhyyden ongelmaa Suomessa, on ensisijaisesti ratkaistava osattomuuden ongelma. Keskeinen kysymys on, miten voimme vahvistaa niiden ihmisten elämänhallintaa, joilta nämä taidot syystä tai toisesta puuttuvat?

Ihmistä ei voi pakottaa pois osattomuudesta. Yhtä vähän kuin alkoholistin voi pakottaa absolutistiksi. Kipinän on tultava henkilön sisältä. Mutta samaan aikaan henkilöllä itsellä ei välttämättä ole niitä resursseja, joiden avulla hän voisi kammeta itseään ulos osattomuudesta. Siksi hän tarvitsee rinnalleen jonkun joka tukee ja opettaa niitä perustaitoja, joiden avulla omaa elämää ohjata.

Terapiamaailmassa puhutaan kehityksellisestä toisesta mahdollisuudesta. Monilla terapiaan hakeutuvilla on jokin taito – esimerkiksi perusluottamus läheiseen – jäänyt kehittymättä johtuen jostakin häiriöstä lapsuuden ihmissuhteissa. Tällöin terapeutti tarjoaa kehityksellisen toisen mahdollisuuden, jossa henkilö pääsee terapeutin kanssa harjoittelemaan sitä taitoa, joka lapsuudessa jäi paitsioon. Samalla tavalla osaton tarvitsee kehityksellisen toisen mahdollisuuden, rinnallakulkijan, jonka kanssa opetella elämän perustaitoja.

Nykyinen sirpaleinen sosiaali- ja terveysjärjestelmämme ei tarjoa rinnallakulkijaa. Liian usein se tarjoaa erilaisia luukkuja, joiden väliä nuori ravaa ja erilaisia erityisalan spesialisteja, jotka hoitavat jotakin erityisongelmaa, mutta eivät kohtaa nuorta ihmisenä. Osaton voi kirjaimellisesti kohdata yli sata eri auttajaa, mutta yhdelläkään näistä ei ole mahdollisuutta tarkastella nuoren tilannetta kokonaisvaltaisesti. Myöskään keppi ja porkkana eivät osatonta auta. Jos ei osaa, niin ei auta vaikka kuinka paljon kepeillä hakattaisiin tai porkkanoilla houkuteltaisiin. Siksi erilaiset toimeentulotukien eväämiset, joita Suomeenkin on haluttu tuoda, eivät toimi osattomien kohdalla.

Mikä sitten auttaa? Etsivän nuorisotyön malli, jota Vamoksen Olli Alanen ja Aapo Kotkavuori ovat ansiokkaasti valottaneet, kuulostaa täsmäratkaisulta osattomuuden ongelmaan. Etsivän nuorisotyön tekijät eivät ole minkään erityisalan osaajia, vaan pyrkivät enemmänkin etsimään osattomia nuoria ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkäkestoisesti. Pyrkimyksenä on oppia tuntemaan nuori, voittaa hänen luottamuksensa ja löytää ne asiat, mitkä juuri tätä nuorta auttaisivat. Välittäminen, kanssakulkeminen ja kunnioittava kohtaaminen ovat toiminnan ydinarvoja. Tavoitteena on, että nuorelle muodostuu yksi pitkäkestoisempi ihmissuhde – että nuorella on edes yksi ihminen johon nuori oppii luottamaan ja jolta hän tietää voivansa kysyä apua ongelmiinsa.

Samaa kokonaisvaltaisempaa mallia edustaa myös neuvolatoiminta. Rokotusten sun muiden pakollisten terveysasioiden lisäksi neuvolan hoitaja kyselee äidin ja isän jaksamista ja antaa tarvittaessa neuvoja myös näihin ongelmiin. Mitä aiemmin ongelmiin puututaan, sitä helpommin syrjäytymiskierre saadaan katkaistua. Ihmisten kohtaaminen kokonaisina yksilöinä on paitsi inhimillistä, myös kustannustehokasta auttamista. Siksi tarvitsemme enemmän kokonaisvaltaista auttamista – sekä perhetyöhön, nuorisotyöhön kuin myös täysi-ikäisten auttamiseen.

Yhteenvetona:
Köyhyys ei ole itsessään pääasiallinen ongelma, vaan enemmänkin oire osattomuudesta. Osattomuus on se todellinen ongelma. Osattomuus johtuu vuorostaan siitä, että ihmiseltä puuttuvat ne perustavat elämäntaidot, jotka valtaosa meistä ottaa itsestäänselvyytenä. Paras tapa auttaa osattomia on kanssakulkeminen. Eli että on joku joka tutustuu ihmiseen ja tarjoaa hänelle pitkäjänteisesti tukea. Jos haluamme katkaista syrjäytymiskehityksen Suomessa, on siis panostettavaa kokonaisvaltaiseen tukeen elämän kaikilla sektoreilla.

Kirjoitus perustuu kutsuttuun kommenttipuheenvuoroon, jonka pidin Arkkipiispa Kari Mäkisen koollekutsuman köyhyystyöryhmän kokouksessa 15.10.2014.

Oletko kriittinen kuluttaja vai kriittinen auttaja?

Tyttöystäväni on työnsä kautta havainnut kuinka kriittisiä ihmiset ovat pohtiessaan sitä, tulisiko heidän auttaa kehitysmaan lapsia. Kun ihmisellä on mahdollisuus kuudella eurolla kuussa tukea sitä, että köyhät lapset pääsevät kouluun, eivät saa Aidsia tai kuole ripuliin, herää heissä vahva kriitikko, joka haluaa varmistua siitä, että mitään väärinkäytöksen mahdollisuuksia ei ole, etteivät hallinnolliset kulut ole liian suuria tai että apu on oikeanlaista, kestävästi hyödyllistä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin kriittisiä auttajia.

Outoa on, että kuljettuaan tässä vahvan kriittisessä moodissa feissarin ohi nämä samat ihmiset rientävät ostoskeskukseen ja intoutuvat heräteostoksiin. Se kuusi euroa, jota ei ollut varaa pistää lasten hengen pelastamiseen kun on asuntolainaa ja kaikkea, vilahtaa moninkertaisena visalta, kun Henkkamaukassa on niin ihana paitis. Yht’äkkiä maailman ongelmat, joista äsken oltiin niin huolestuneita, ovat unohtuneet: ostohuumassa oman ostoksen vaikutus kehitysmaiden epäinhimillisiin työolosuhteisiin tai ilmastonmuutokseen ei ole relevanttia. Tässä vaiheessa ainoa kriittinen kysymys on, tarvitsenko minä tätä todella? Tämäkin kysymys usein peittyy itsetyytyväiseen hihitykseen, samanlaiseen mikä pikkulapsilla on, kun he ovat varastaneet äidin kätköistä karkkia. Shoppailu on monen perheen ja yksilön harrastus, jossa olennaista ei ole itse tuote, vaan itse ostotapahtuma, saamisen aiheuttama hetkellinen huuma.

Mitä kertoo ajastamme, että ihmiset ovat vahvan kriittisiä kun on kyseessä heikomman yksilön auttaminen, mutta täysin arvostelukyvyttömiä kun on kyse turhan krääsän hankkimisesta itselle? Kysymys on aika paljastava ja johtaa pohtimaan yltiöindividualismin nousua, yhteisöllisyyden laskua ja kulutuskulttuurin läpitunkevuutta. Ihmiset on ehdollistettu kuluttamaan. Kotimme ja julkiset tilat ovat niin mainonnan läpikyllästämiä, että jatkuva ostaminen näyttäytyy normaalina ja jokapäiväisenä käytöksenä. Tämä mainonta ja opittu kulutuskulttuuri on tehnyt ihmisistä shoppausriippuvaisia, he tarvitsevat päivittäisen annoksen ostohuumaansa pystyäkseen olemaan onnellisia. Mainonta myös ehdollistaa ihmiset uskomaan, että tie onneen käy omien tarpeiden tyydyttämisen kautta, että jos haluaa olla onnellinen, pitää ajatella itseään ja omia tarpeitaan.

Samanaikaisesti ihmisillä ei keskimäärin ole hyväntekeväisyyden tapaa. Lähteäkseen mukaan johonkin hyväntekeväisyyteen, täytyy ihmisen havahtua miettimään asioita, murtaa arkensa rutiini. Se vaatii asioiden laajempaa ajattelua, johon harva on valmis. On vain niin paljon helpompi elää siinä turvallisessa uomassa johon sosiaalinen ympäristö ihmisen on ohjelmoinut.

Tämä kaikki on tietysti valitettavaa yksilölle itselleen. Tieteelliset tulokset ja arkikokemukset nimittäin osoittavat, että antaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin ostaminen. Antamisesta saatava onnellisuuslisä on myös huomattavasti pitkäaikaisempi kuin ostamisen synnyttämä hetken huuma. Erilaiset kokeet, joissa toinen ryhmä laitetaan tekemään jokin pieni hyvä teko toiselle ihmiselle ja toinen ryhmä saa ostaa jotakin kivaa itselleen tai saa lahjan, osoittavat, että ensinmainittu ryhmä tuntee itsensä onnellisemmaksi jälkikäteen. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka on ohjelmoitu voimaan hyvin muiden auttamisesta. Esimerkiksi vapaaehtoistyöllä on havaittu olevan vahvan positiivisia vaikutuksia ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

On hyvä tiedostaa kolme psykologista faktaa:
1) Ihmiset ovat valitettavan huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi.

2) Ihmiset tekevät päätöksensä paljon enemmän tunteiden perusteella kuin mitä he itse suostuvat myöntämään. Ihmiset ovat mestarillisia perustelemaan järjellä mielipiteitään, jotka ovat oikeasti tunteiden aiheuttamia. Näin illuusio siitä, että he toimivat järkensä ohjaamina säilyy.

3) Mainonta vaikuttaa ihmisten tunteisiin ehdollistamalla ihmiset yhdistämään tiettyjä ominaisuuksia ja tunteita tiettyihin tuotteisiin. On turha väittää, että mainonta ei vaikuta minuun. Kyllä se vaikuttaa, mutta nimenomaan piilevästi tunnetasolla, ei järkitasolla.

Maailma paranisi ja ihmiset olisivat onnellisempia, jos he tekisivät enemmän spontaaneja tunnepohjaisia hyväntekeväisyyspäätöksiä ja vähemmän spontaaneja näennäisjärkeviä tavaranostopäätöksiä.