Kirjoitin perjantain Hesariin mielipidekirjoituksen Sivistyksellisen huippuyliopiston tarpeellisuudesta. Taustalla tässä kirjoituksessa oli näkemykseni siitä, että suomalainen yhteiskunta samoin kuin yliopisto ovat jo pitkään kärsineet vision puutteesta.

Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.

Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.

Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.

Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ’minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?

Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.

Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.