Tagged: politiikka

Vihreät on seuraavan sukupolven Demarit – Mitä kuntavaalit kertovat vasemmiston tulevaisuudesta?

Vihreät on uusi Demarit! Kun vaalianalyysejä kunnallisvaaleista on nyt muutaman päivän lukenut niin tämä teema nousee kyllä esiin aika monesta eri lähteestä. Ei ehkä vielä, mutta tähän suuntaan kehitys tuntuu kulkevan. Vihreiden vaalivoitto oli merkittävä ihan puhtaasti äänimäärällisesti, kun kannatus nousi 8,6 prosentista 12,5 prosenttiin. Mutta tulevaisuutta petaava psykologinen vaikutus saattoi olla vielä merkittävämpi: Vihreät nousi suurimmaksi ryhmäksi Jyväskylässä sekä Nokialla ja Suomen kuudessa suurimmassa kaupungissa Vihreät oli Oulua lukuunottamatta kaikissa kolmen kärjessä, Helsingissä, Espoossa ja Turussa peräti kakkonen. Näin se piirtyy ihmisten mieliin uudella tavalla potentiaalisena suurena yleispuolueena, joka ei vain vähemmistöläisenä muistuta vihreistä arvoista, vaan voi johtaa toimintaa tasavertaisena muiden suurten puolueiden kanssa. Vihreistä on tullut yleispuolue, jossa on tilaa jopa ydinvoiman kannattajille.

Samalla SDP:n tulosta ei voida pitää minään muuna kuin tappiona. Oikeistohallitus on tehnyt kipeitä leikkauksia minkä pitäisi lähes itsestäänselvästi sataa vasemmistolaisen oppositiopuolueen laariin. Mutta ei, vaikka hallituspuolueiden kannatus laski 5,8 prosenttia, eivät Demarit onnistuneet kasvattamaan kannatustaan lainkaan, vaan tippuivat 0,2 prosenttia. Näin jo 1990-luvulla alkanut laskeva trendi sai jatkoa. Vuoden 1992 kunnallisvaalien, jolloin kannatus oli peräti 27,1% jälkeen Demarien kannatus on yksiä vaaleja lukuunottamatta jatkuvasti laskenut. Kyse ei siis ole vain Antti Rinteestä, vaan laskusuhdanne on jo pidempiaikainen trendi.

Hallituksen menettämiä ääniä valui varmasti vasemmistolaiselle oppositiopuolueelle. Mutta se puolue olikin SDP:n sijasta Vihreät. Sekä Helsingin Sanomien vaalikoneen että Ylen vaalikoneen pohjalta puolueita on sijoitettu arvokartalle ja molemmissa tapauksissa Vihreät löytyivät maltillisesta talousvasemmistosta. Sosiologi Tuomas Ylä-Anttila toteaakin HS:n vaalikoneen Uudenmaan ehdokkaiden vastausten pohjalta, että ”Vihreät vaikuttaisi olevan pikemminkin vasemmistoliberaali puolue.”

Ja tällaiselle vasemmalle kallellaan olevalle arvoliberaalille puolueelle on selvästi ollut suuri tilaus urbaanin koulutetun väestön keskuudessa – mikä nykyään on varsin merkittävä demografia. Tälle ryhmälle Demarit näyttäytyvät liikaa menneisyyteen ja ay-liikkeeseen takertuneelta ja uusiutumiskyvyttömältä puolueelta, kun Vihreät edustaa enemmän tulevaisuuteen katsovaa ja nykymaailman haasteet tunnustavaa puoluetta. Demareiden kannatuskato näyttäisikin olevan merkittävintä suurissa kaupungeissa – eli juuri samoissa paikoissa, joissa Vihreät vaalivoittonsa otti.

SDP:llä alkaa olla kiire, jos se haluaa ettei sen kannattajakunta entisestään kutistu luonnollisen poistuman kautta. Peräti kaksi kolmasosaa puolueen jäsenistä on eläkeläisiä ja sen jäsenistön keski-ikä (61,5) on isoista puolueista korkein. Valitettavasti muutamasta kiinnostavasta nuoresta ja nuorekkaasta edustajasta – Timo Harakka, Sanna Marin ja Pilvi Torsti tulevat mieleen – huolimatta ei Antti Rinteen johtama puolue ole hirveästi osoittanut merkkejä muutoshalukkuudesta.

Uskoisinkin, että vasemmalle kallellaan olevalle nuoremmalle väestönosalle Vihreistä tulee yhä vahvemmin ykkösvaihtoehto. Sanna Marinkin oli harkinnut Vasemmistoliiton ohella Vihreitä ennen kuin – puolueensa tulevaisuuden kannalta onnekkaasti – valitsi Demarit. Jos SDP jatkaa profiloitumistaan eläkeläisten puolueena, ei seuraavan sukupolven Marin enää valitse SDP:tä puolueekseen.

Demareiden ja Vihreiden välinen sukupolvenvaihdos pakottaa vasemmiston miettimään strategiansa uusiksi. Suomessa suurimman puolueen puheenjohtajasta on tapana tulla pääministeri. Kun Demarien kannatus laskee ja Vihreillä on vielä pitkä matka Suomen suurimmaksi puolueeksi, voi tämä tarkoittaa että Keskusta ja Kokoomus pääsevät vuorottelemaan pääministerin paikalla lähivuosikymmenet. Kun Sipilän hallitus vuonna 2019 vaihtuu, ovat Demarit olleet ilman pääministerin paikkaa 16 vuotta – kaksi kertaa pidemmän ajan kuin kertaakaan sitten Toisen maailmansodan. Ja tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kuiva kausi jatkuu sen jälkeenkin.

Jos vasemmisto haluaa tätä asetelmaa vastaan taistella, lienee ainoa vaihtoehto Ruotsin mallin mukaisesti muodostaa ennen vaaleja punavihreä blokki, joka enemmistön ottaessaan ottaa myös pääministerinpaikan. Demareiden, Vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus kunnallisvaaleissa oli 40,7 %. Mutta kolmestaan niillä oli jo nyt enemmistö kaupunginvaltuutetuista esimerkiksi Helsingissä, Vantaalla, Tampereella, Turussa, Jyväskylässä ja Lahdessa. Vaikka valtakunnallisesti enemmistöön on vielä pitkä matka, voi demareiden kannatuksen kutistuessa tällainen blokkivaali ja sen synnyttämä liikehdintä äänestäjissä olla vasemmiston ainoa tie pääministerin paikalle lähivuosikymmeninä.

Onneksi olkoon, olet päätoimittaja – Ota vastuu siitä mitä uutisia kaverisi lukevat

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Aiemmin Helsingin Sanomien päätoimittajalla, Yleisradion uutistoimituksella ja muilla toimittajilla oli merkittävä valta päättää mitä uutisia ihmiset lukevat ja mistä uutisista keskustellaan. Nykyään leijonanosa uutisista nautitaan sosiaalisen median kautta. Näet ne uutiset mitä kaverisi sosiaalisessa mediassa jakavat. Ja koska kaverisi ovat tietynlaisia, he jakavat tietynlaisia uutisia. Vasemmistohenkiset jakavat vasemmistohenkisiä uutisia, oikeistohenkiset oikeistohenkisiä ja perussuomalaishenkiset perussuomalaishenkisiä uutisia. Tästä syntyvät ne kuplat, joista nykyään paljon puhutaan.

Sinulla on sosiaalisen median ansiosta valta päättää mitä uutisia kaverisi lukevat. Kun jaat uutisen somessa, tulet päättäneeksi minkälaisia asioita maailmasta kaverisi näkevät. Joka päivä tapahtuu tuhansia uutisen arvoisia asioita ja kirjoitetaan satoja lukemisen arvoisia kirjoituksia. Sinulla on valta päättää mitkä niistä kaverisi näkevät.

Koska sinulla on valta, on sinulla myös vastuu. Olen itse huomannut, että kun suutun jotakin artikkelia lukiessani, on jako-liipaisin herkässä. Kun poliitikko on valehdellut, käyttänyt valtaansa väärin tai muuten toiminut törkeästi, syntyy minulle primitiivinen tarve pilkata häntä julkisesti. Pilkkaaminen on kuitenkin halpaa, varsinkin kun samaan aikaan moni muu poliitikko puhuu järkeviä ja tekee vastuullisia aloitteita ja päätöksiä. Skandaalit myyvät ja siksi altistumme liikaa huonoille asioille ja liian vähän fiksuille ehdotuksille.

Siksi, Ylen Suomi-tekoja kampanjan hengessä, lupaan pyrkiä tietoisesti vähentämään artikkeleita, joita jaan suutuspäissäni. Hengitän syvään, odotan tunnin ja vasta sitten mietin onko uutinen jakamisen arvoinen. Samalla pyrin tietoisesti jakamaan enemmän sellaisia artikkeleita, joissa ihminen on tehnyt tai sanonut jotakin arvostettavaa. Vaatii enemmän rohkeutta jakaa artikkeli, josta on samaa mieltä, kuin pilkata jotakuta, jonka kanssa on eri mieltä. Mutta olen tämän kavereilleni velkaa, koska minulla on vastuu siitä, että he näkevät laadukkaita ja oikeasti merkittäviä uutisia.

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Ota vastuu siitä mitä jaat – näin luot kavereillesi parempaa maailmaa.

Olin tänään Ylen Aamu-TV:ssä puhumassa Suomen tulevaisuudesta yhdessä Lauri Järvilehdon ja Sanna Ukkolan kanssa (katso video tästä). Siellä minulta kysyttiin Suomi-teostani ja puhuin tästä vastuustamme sen suhteen mitä uutisia kaverimme näkevät. Tässä sama vastaus kirjallisena ja vähän laajemmin perusteltuna.

Buddha-periaate ja Jeesuksen laki – Eli miten valitset ehdokkaan eduskuntavaaleissa

Vaalit lähestyvät, mutta miten valita hyvä ehdokas? Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon tietyt perusasiat:

  1. 1) Äänestä. Erityisesti jos olet nuori. Ihmiset keksivät kaikenlaisia syitä olla äänestämättä. Mutta Hannu Oskalan sanoin: ”Älä mussuta paskaa. Äänestä.”
  2. 2) Valitse ensin puolue, vasta sitten ehdokas. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä äänet lasketaan niin, että äänesi menee ensisijassa puolueelle ja vasta toissijaisesti ehdokkaalle. Siksi puolueen valinta on tärkeämpi kuin ehdokkaan valinta. Kuten Veikko Eranti asian kiteyttää: ”Valitse siis puolue ensin, sillä niin sinun äänesikin lasketaan.”
  3. 3) Valitse ehdokas, jonka arvot ovat samanlaiset kuin omasi. Vaalikonetta tehdessäni huomaan, että siellä on monia kysymyksiä, joiden osalta oma asiantuntemukseni ei riitä perustellun vastauksen antamiseen. Siksi äänestän ehdokasta, jolla on samanlaiset arvot kuin itselläni. Tällöin voin luottaa, että hän perehtyy asiaan ja äänestää niin kuin minä äänestäisin, jos ehtisin samalla lailla asiaan perehtymään.
  4. 4) Valitse aikaansaava asiantuntija. On ehdokkaita, joilla on oikeat arvot, mutta jotka tuntevat asiat niin huonosti että heidän hyvää tarkoittavat ehdotuksensa itse asiassa vain pahentavat tilannetta. Siksi on olennaista äänestää ihmistä, joka myös tietää mitä tekee ja miten hyviä asioita edistetään.

Näiden itsestäänselvyyksien lisäksi on kuitenkin kaksi keskeistä mutta vähemmän tunnettua periaatetta, jotka ansaitsevat tulla perustellummin avatuksi:

Jeesuksen laki

”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä sisaruksistani, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:45)

Tämä Jeesuksen laki on yksi keskeinen metodi, jolla itse haen sopivaa edustajaa. Suomessa on aivan liikaa poliitikkoja, joiden pääasiallinen agenda on oman ryhmänsä etujen ajaminen. On niitä, jotka ajavat eliitin ja teollisuusyritysten etuja kaikkien muiden kustannuksella. On niitä, jotka ajavat sokeasti pienituloisten etuja kokonaisuuden kustannuksella. On maaseudun äänitorvia ja kaupunkilaisten puolustajia. Ja sitten on niitä, jotka toimivat tiettyjen liian vahvojen järjestöjen – SAKn, EKn tai MTKn – papukaijoina toistaen automaattisesti kaiken mitä heitä tukenut etujärjestö käskee heidän sanoa. Kaikkia yhdistää ajatus siitä, että meillä on asiat erityisen huonosti ja meitä pitää tukea muiden kustannuksella.

Yksisilmäinen oman edun ajaminen on ensinnäkin epäoikeudenmukaista. Kokonaisedun sijasta yksi ryhmä nostetaan muiden yläpuolelle.

Toiseksi eturyhmien keskinäinen kiistely on tehotonta ja johtaa pahimmillaan poliittisen järjestelmän halvautumiseen. Se johtaa myös huonoihin kompromisseihin, jotka ovat kaikkien osapuolten kannalta huonoja. Jos kaikki pyrkisivät yhteiseen etuun, niin lopulta jokainen taho voittaisi.

Siksi minä en kaipaa ketään ajamaan omaa henkilökohtaista etuani. Mulla menee ihan hyvin, kiitos vain. Siksi etsin sellaisen ehdokkaan, joka ei aja oman viiteryhmänsä etuja, vaan niiden etuja, joilla menee kaikista huonoimmin. Suomessa on ihmisiä, joilla on asiat oikeasti huonosti. Ja heidät helposti unohdetaan, koska he harvoin äänestävät. Minä haluan itselleni ehdokkaan, joka on valmis taistelemaan näiden ihmisten puolesta. Haluan ehdokkaan, jonka sydän on tarpeeksi avara, jotta sinne mahtuu myös halu auttaa sellaisia ryhmiä, joiden jäsen hän ei itse ole.

Äänestä siis ehdokasta, joka puolustaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Niin Jeesuskin tekisi.

Akseli Gallen-Kallela [Public domain], via Wikimedia Commons

Buddha-periaate

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaalaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin. Tästä Buddha-periaatteesta olen kirjoittanut aiemmin, mutta tässä tiivistelmä siitä mitä se tarkoittaa politiikassa:

Taitamattomat motiivit ovat negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, jotka pukeutuvat tuulipukuun, älä äänestä häntä. Niin yksinkertaista se on.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka ovat politiikassa mukana, koska haluavat tehdä hyvää. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa.

Yksinkertainen tapa erottaa taitavat ja taitamattomat motiivit toisistaan on katsoa, toimiiko ehdokas ensisijassa tiettyjen asioiden puolesta vai tiettyjä asioita vastaan. Jos ihminen puhuu enemmän siitä mitä vastustaa kuin siitä mitä puolustaa, niin hän on politiikassa vääristä syistä. Älä äänestä häntä.

Älä siis valitse eduskuntaan maailmasta katkeroitunutta tai ihmisvihaajaa. Valitse sinne maailmanparantaja. Niin Buddhakin tekisi.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, jonka puolesta monissa maissa tänäkin päivänä taistellaan oman hengen uhalla. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan arvojen ja mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaalaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, jotka pukeutuvat tuulipukuun, älä äänestä häntä. Niin yksinkertaista se on.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että epäkohdilta suljettaisiin silmät ja keskityttäisin vain hyviin asioihin. Maailman näkeminen sellaisena kuin se on – kaikkine vääryyksineen ja epäkohtineen – on viisauden alku. Tästä Buddha ja Paasikivi ovat yhtä mieltä. Kyse on siitä, mitä epäkohdan näkemisestä seuraa. Jotkut sulkevat silmänsä – ehkä siksi, että eivät kestä katsoa kipeitä asioita, ehkä siksi että se ei sovi heidän maailmankuvaansa. He pakenevat pilvilinnaansa, jossa kaikki ovat menestyviä ja hyvähampaisia. Siinä maailmassa ei ole heikkoutta, eikä kukaan tarvitse toista. Älä äänestä tällaista henkilöä, jolla ei ole kapasiteettia katsoa maailmaa silmiin.

Epäkohdan kieltämisen lisäksi siitä suuttuminen on myös väärä tapa reagoida. Myös valaistunut munkki saattaa suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, mutta hän antaa suuttumuksen mennä ohitse ennen kuin toimii. Taitavasti motivoituneet ihmiset eivät koskaan suuntaa tarmoansa väärintekijöiden vihaamiseen. He keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Sitten on vielä yksi erityisesti poliitikkoja vaivaava taitamaton motiivi, joka tulee karsia pois. Kyse on oikeassaolemisesta. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. He keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna vahingossa ääntäsi oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset. Jokainen poliitikko tekee ison osan päätöksistään luottaen häntä ympäröiviin asiantuntijoihin. Katso siis ensinnäkin, kuinka hyvin poliitikko osaa asiansa. Ja katso myös tarkkaan, kenen kanssa hän aikaansa viettää ja neuvoa kysyy.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. Se on hyvä alku, että ehdokas ajaa edes minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon myötätunnon taitoa.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien katse pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Hyvää tarkoittavat päätökset eivät jumittuisi sisäisiin arvovaltakamppailuihin ja nollasummapeleihin. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri ihmisten eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, josta monissa maailman maissa vain salaa haaveillaan. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, joilla on Hankkija-lippis, älä äänestä häntä.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Vaikka hekin saattavat suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, ei se ole heidän kantava voimansa. Sen sijaan, että suuntaisivat tarmonsa väärintekijöiden vihaamiseen, he keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset.

Toiseksi, tuloksellinen politiikka vaatii kykyä tehdä yhteistyötä. Taitava poliittinen toiminta vaatii myötätuntoa paitsi äänestäjiä, myös kanssapoliitikkoja kohtaan. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Ja keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna ääntäsi vahingossa oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. On hyvä alku, että ehdokas ajaa minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien tähtäin pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Tarvitsemme näissä vaaleissa presidentin, joka yhdistää kansakunnan: Mutta kenestä on siihen?

Yksi keskeinen edellytys kansakunnan menestykselle on yhtenäisyys. Kun tunne yhteisestä kohtalosta rapautuu, on hyvinvointivaltio tiensä päässä. Mitkään rakenteelliset ratkaisut eivät auta, jos ihmiset eivät koe haluavansa rakentaa tätä maata yhdessä.

Tässä suhteessa Suomi on mennyt viime aikoina huonompaan suuntaan. Tuntuu, että yhä isompi osa valtaeliitistä niin politiikassa, liike-elämässä kuin mediassakin on täysin vieraantunut siitä todellisuudesta, jossa iso osa kansastamme elää. Kaikki eivät ole töissä uusmediayhtiöissä, kaikilla ei ole pääsyä työterveydenhuoltoon, kaikki eivät ole yhtä kotonaan niin Helsingissä kuin Barcelonassakin. Monien elämä ei ole parantunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pikemminkin tuntuu, että monissa suhteissa elämä on vaikeampaa: vakituista työpaikkaa on vaikea löytää, lääkäriin pääsy on hankalampaa, ei ole varaa niihin asioihin, joista muut tuntuvat nauttivan.

Pitkään puolueet onnistuivat sivuuttamaan tämän kansanosan, mutta nyt he ovat vihdoin löytäneet Perussuomalaisista itselleen oman kuuloisen äänensä.  Tästä on seurannut kansakunnan kahtiajaon jyrkentyminen. Koulutettu eliitti tyytyy naureskelemaan tuoreiden kansanedustajien toilailuille. He eivät voi ymmärtää, miten joku voi heitä äänestää ja ajatella niin kuin he. Tämä sokeus erilaisuudelle on vaarallista ja jyrkentää ristiriitaa kahden eri Suomen välillä. Maailman talouden liikkeistä riippumatta tämä kahtiajakautuminen on nähdäkseni suomalaisen hyvinvointivaltion vakavin uhka tällä hetkellä.

Presidentti voisi parhaimmillaan olla se sillanrakentaja, joka onnistuisi ymmärtämään molempia osapuolia ja rakentamaan yhteisymmärrystä heidän välilleen. Lähes kaikki kandidaatit ovatkin kiiruhtaneet ilmoittautumaan mielipidevaikuttajiksi ja arvojohtajiksi. Mutta kenellä on oikeasti kyky yhdistää kansakunta?

Tästä perspektiivistä katsoen kaksi tapahtumaa vakuutti minut siitä, ketä haluan näissä vaaleissa äänestää. Kun kolmen pääpuolueen ehdokkaat – Niinistö, Lipponen ja Väyrynen – keskittyvät kiistelemään siitä, kuka oli eniten oikeassa 90-luvulla, eräs ehdokas keskittyi kohtaamaan niitä henkilöitä, jotka äkkiseltään tuntuivat olevan hänestä kaikkein kauimpana. Emme tarvitse enempää oikeassaolemista, tarvitsemme enemmän kykyä ymmärtää mihin perustuvat ne mielipiteet, jotka meidän korviimme kuulostavat ensialkuun vääriltä.

Olin vaikuttunut, kun Pekka Haavisto vieraili Teuvo Hakkaraisen kotikunnassa ja kantabaarissa. Vierailun taustalla oli Hakkaraisen ja Haaviston ystävystyminen eduskunnassa ja Hakkaraisen halu pyytää Pekalta anteeksi aiempaa homo-tölväystään. Tämä oli mielestäni aika vakuuttava osoitus Haaviston ennakkoluulottomasta ja aseistariisuvasta asenteesta. Hän ei lähtenyt vihamieliseen taistoon itseään loukanneen kansanedustajan kanssa, vaan halusi tutustua ja oppia ymmärtämään tätä. Kuulla mistä hänen asenteensa kumpuavat.

Sama meininki jatkui, kun Haavisto kohtasi Soinin kahdestaan vaalitentissä. Soini äityi kehumaan kilpakumppaniaan yllättävän vuolaasti: ”Pekka ei ole tyypillinen vihreä. Hän on aidosti humaani eikä mikään sormi pystyssä opettaja.” Soini oli selkeästi vakuuttunut Haaviston rehdistä asenteesta: ”Pekka on just semmonen kun on, hän ei ole mikään päälleliimattu kaveri. Hän puhui fiksuja ja perusteli näkökulmansa. Joistain asioista ollaan eri mieltä, mutta niin pitää ollakin.” Pekka osoitti jälleen, että kuuntelemalla pääsee paljon pidemmälle kuin julistamalla.

En ole mikään Vihreiden kannattaja ja pysyin presidentinvaaleissa pitkään puolueettomana. Mielestäni Timo Soini on aivan oikeassa siinä, että meillä on aivan liikaa viher-liberaaleja hahmoja, jotka asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle ja kertovat sieltä sormi pystyssä kuinka väärin muut ajattelevat (jos olet tämän blogin keskimääräinen lukija, saatat hyvinkin olla yksi heistä).

Maailmassa on saatu hyvin vähän aikaan sillä, että ilmoitetaan toiselle että hän on väärässä ja minä oikeassa. Sillä saadaan toinen puolustuskannalle ja pönkitetään korkeintaan omaa haurasta ylemmyydentuntoa. Hyvän rakentaminen alkaa toisen ymmärtämisestä ja yhteisen pohjan löytämisestä. Ja tässä Pekalla on kansainvälisten näyttöjen lisäksi nyt presidenttiehdokkaista selkeästi kovimmat kotimaiset näytöt.

Siksi olen päättänyt äänestää Pekka Haavistoa. Uskon, että hänellä on parhaat mahdollisuudet toimia kansakuntaa yhdistävänä voimana.

Neljä syytä miksi Perussuomalaisten vaalivoitto voi olla hieno asia

Perussuomalaiset ovat näiden vaalien ilmiö. 15 % kannatusnousun jälkeen siitä ei pääse yli eikä ympäri. Tämän vuoksi on olennaista kysyä mistä ’persujen’ nousu kiilaksi kolmen valtapuolueen väliin kertoo. Nähdäkseni Soinin johdolla hankittu kannatus on lopulta oire kahdesta asiasta. Ensinnäkin kansan kahtiajaosta ja siitä että meillä on iso kansanosa, jonka valtaeliitti on tyystin unohtanut. Toiseksi siitä, että kansa on syystäkin turhautunut kolmen suuren puolueen harjoittamaan konsensuspolitiikkaan.

On muutama syy, miksi mielestäni oli loistavaa, että Perussuomalaiset onnistuivat murtamaan kolmen suuren puolueen hegemonian. Ensinnäkin kun maan tapana on ollut, että kolmesta suuresta puolueesta aina kaksi on hallituksessa, eivät ne voi liikaa taistella toisiaan vastaan – vastakkainasettelun aika on näiden puolueiden väliltä jo pitkään ollut ohi. Siksi on niin vahvasti tuntunut, että mikään ei muutu, hallitsi maata sitten sinipuna, punamulta tai porvarihallitus. Kaikki ovat tuntuneet vievän maata täysin samaan suuntaan.

Toiseksi Neukku-aikojen muistona on totuttu siihen, että politiikan suuret linjat vedetään isojen poikien kesken saunan lauteilla kansalta piilossa, jolloin julkisuudessa näkyvä politiikka on paljolti kulissia. Vaalirahoitusskandaali toi onneksi osaltaan tähän liittyviä ’maan tapoja’ esille ja ehkä auttaa politiikkaa muuttumaan modernimpaan ja avoimempaan suuntaan.

Kolmanneksi 90-luvun laman myötä virkamiehet nousivat Suomen politiikan todellisiksi johtajiksi. Erityisesti valtionvarainministeriö ja sen luomat budjettiraamit ovat ehkä politiikkamme keskeisin vaikuttaja. Pääministeri vaihtuu, mutta virkamiehet eivät – ja heillä on ollut aivan liikaa valtaa määrittää ne ’realiteetit’ joiden sisällä politiikot toimivat.

Tämän jämähtäneen tilanteen Perussuomalaiset nyt vaalivoitollaan rikkovat. Parhaimmillaan Perussuomalaisten voitto johtaa siihen, että politiikka palaa takaisin politiikkaan. Siihen, että puolueet joutuvat jälleen tunnustamaan väriään avoimesti, ja että hallituksen vaihtuminen näkyy myös harjoitetussa politiikassa.

Siltikin harmittaa paljon, että juuri perussuomalaiset rikkoivat kolmipäisen kotkan vallan. Persujen nuiva maahanmuuttolinja on surullinen tosiasia ja kansallinen häpeä. Juuri siksi harmittaa, että maahanmuuttajaehdokkaat jäivät niukasti ulos eduskunnasta. Kuitenkin on ymmärrettävä, että Suomessa maahanmuutto on marginaalinen ilmiö verrattuna melkeinpä mihin tahansa muuhun Euroopan maahan, esimerkiksi Ruotsista löytyy kuntia, jotka ottavat vuosittain enemmän maahanmuuttajia kuin koko Suomi yhteensä. Onkin ymmärrettävä, että persujen maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse itse maahanmuuttajista, vaan siitä että ihmisillä on paha olo, ja he purkavat sen sopivaan itseään heikompaan syntipukkiin.

Valtapuolueet ovat pitkälti kadottaneet yhteytensä siihen ’tavalliseen kansaan’, joka ei ole päässyt osalliseksi viimeisen parinkymmenen vuoden talouskasvusta. Heihin, jotka eivät ole saaneet yliopistokoulutusta ja eivät tee mediaseksikästä työtä. Kansanedustajien elinpiirissä heitä ei näy ja siksi on niin helppo ajatella että meillä kaikilla menee hyvin – kun kerran kaikilla minun ympärilläni menee hyvin. Niinpä politiikka puhuttelee vain meitä koulutettuja ihmisiä.

Sille unohdetulle kansanryhmälle, joka on eksyksissä nyky-yhteiskunnassa jossa julkihomot vetävät sisustusohjelmia, Perussuomalaiset tarjoavat kanavan. Näille turhautuneille hahmoille Timo Soini on onnistunut taistelemaan jälleen olemassaolon oikeutuksen. Hänen kauttaan hekin uskovat parempaan huomiseen. Ja hänen myötään toivottavasti myös muut puolueet joutuvat muistamaan tämän kansanryhmän olemassaolon. Tämä on neljäs syy, miksi Perussuomalaisten kannatusnousu saattaa johtaa hyviinkin asioihin.

Olen paatumaton optimisti. Siksi näen Perussuomalaistenkin vaalivoitossa paljon hyvää. Murtaessaan valtapuolueiden hegemonian se voi järkyttää niitä rakenteita, jotka pitkään ovat todellisen politiikanteon Suomessa tukahduttaneet. Ja puhutellessaan unohdettua kansanryhmää se voi pakottaa poliitikot ottamaan heidätkin huomioon päätöksissään.

Lopuksi kuitenkin korostettava vielä, että en ole todellakaan mitenkään iloinen persujen vaalivoitosta, koska en voi hyväksyä heidän maahanmuuttovihamielisyyttään. Isojen miesten pitäisi pystyä kantamaan omat ongelmansa itse eikä purkaa niitä heikommassa asemassa oleviin.

Mielikuvapolitiikan viettelevä turmio

Nykypolitiikan kuva piirtyy aika tarkasti esiin seuraavassa Helsingin Sanomien (11.11) uutisessa, joka kertoo viittomakielisiä uhkaavasta häädöstä Espoossa.

”Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään.” Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta ”Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä” ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo – Suomen Amerikka – päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: ”Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa.”

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa – ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä – ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota – silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: ”Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten”. Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus – politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan ’mielikuvilla’ ja ajan hermoon räätälöidyllä ’brändillä’. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Vähemmän verotusta, vähemmän palveluja

Jukka Mäkinen ja Petri Räsänen kiinnittävät (HS Vieraskynä 5.12.) huomiota tärkeään ongelmaan: kuinka julkinen sektori hiljalleen vetäytyy perinteisestä yhteisöä palvelevasta roolistaan ja kuuntelee yhä herkemmällä korvalla yritysmaailman vaatimuksia. Taustalla oleva syykin on selvä: ”Valtioiden poliittinen valta on vähentynyt ja yritysten valta kasvanut.” Nähdäkseni Mäkinen ja Räsänen antoivat kuitenkin yrityksille liian aktiivisen roolin tässä prosessissa.

En usko, että yritykset kannattavat libertaristista yhteiskuntaa, kuten Mäkinen ja Räsänen esittivät. En ole edes varma, kuinka moni yritysjohtaja, varsinkaan Suomessa, kannattaisi tällaista yhteiskuntamallia. Itse näen, että kyseessä on enemmänkin rakenteellinen ongelma.

Siirtyminen kohti libertaristista yhteiskuntaa ei ole tiettyjen tahojen masinoima valtaisa projekti, vaan koostuu enemmänkin pienistä yksittäisistä mutta samansuuntaisista askelista. Yritykset painostavat poliitikot tekemään tietyn päätöksen siellä, talouskasvua palvelemaan pyrkivät poliitikot keventävät verotusta täällä.

Nämä pienet päätökset ketjuuntuvat ilman, että kukaan on varsinaisesti halunnut, että vanhainkodeissa ja kouluissa joudutaan pakon edessä säästökuurille. Vähemmän verotusta, vähemmän palveluita – niin yksinkertaista se kuitenkin lopulta on.

Yritysten edustajilla ei ole mitään hyvinvointia vastaan, mutta yritysten toimintaedellytysten puolesta tehdyt päätökset kumuloituvat pitkällä aikavälillä kapeammaksi rahoituspohjaksi valtiolle.

Suomessa hyvinvointivaltiota kannatetaan niin vasemmalla kuin oikeallakin. Kukaan ei siis varsinaisesti halua tätä uuslibertaristista yhteiskuntaa. Siirtyminen sitä kohti jatkuu kuitenkin niin kauan, kunnes tälle taloutta palvelevalle kehitykselle syntyy uskottava poliittinen vastavoima.

Siihen asti yritykset pysäyttää tätä asteittain etenevää prosessia ovat pelkkää viivytystaistelua. Itse panen toivoni onnellisuusekonomiaan ja muihin orastaviin onnellisuutta ja kansalaisten elämänlaatua päätöksenteossa painottaviin poliittisiin liikkeisiin.

Visiollisuutta yhteiskuntaamme

Kirjoitin perjantain Hesariin mielipidekirjoituksen Sivistyksellisen huippuyliopiston tarpeellisuudesta. Taustalla tässä kirjoituksessa oli näkemykseni siitä, että suomalainen yhteiskunta samoin kuin yliopisto ovat jo pitkään kärsineet vision puutteesta.

Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.

Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.

Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.

Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ’minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?

Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.

Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.