Tagged: Jonathan Haidt
Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?
Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.
Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).
Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.
Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.
Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.
Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:
Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.
Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.
Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:
- Huvittuneisuus
- Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
- Tyytyväisyys
- Halukkuus
- Innostus
- Kiitollisuus
- Kiinnostus
- Rakkaus
- Ylpeys
- Myötätunto
Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:
- Kärsimyksen välttäminen
- Reiluus
- Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
- Auktoriteetti
- Puhtaus/inho
Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.
Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.
Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.
Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.
Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.
Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.
Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.
Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!
Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:
- Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
- Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
- Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
- Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
- Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
- Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.
Homot, inho ja tasa-arvoinen avioliittolaki
Inho on primitiivinen ja vahva tunne. Kun jokin herättää inhoa, emme tarvitse muita perusteluita. Inho on itsessään riittävä peruste. Inholla on paikkansa ihmiselämässä, se on varmasti pelastanut monia esi-isiämme myrkytyskuolemalta. Mutta yhteiskunnallisissa asioissa se ei oikein toimi.
Inho vaikuttaa siihen, mitä pidämme moraalisesti oikeana ja vääränä. Moraalipsykologi Jonathan Haidt pyysi ihmisiä arvioimaan onko oikein mennä naimisiin oman serkkunsa kanssa. Mutta ennen kuin hän kysyi tätä, hän suihkutti ilmaan pierun hajua. Ne ihmiset, jotka antoivat tuomionsa inhottavassa hajussa, olivat kärkkäämpiä tuomitsemaan kyseisen teon. Eli täysin tilanteeseen liittymätön haju sai heidät olemaan jyrkempiä moraalisissa kannoissaan. Muissa tutkimuksissa likainen pöytä, käsien pesu saippualla ja moni muu likaisuuteen liittyvä seikka saa ihmiset vastustamaan jyrkemmin esimerkiksi pornografiaa tai huumeiden käyttöä.
Kun tunnemme inhoa, olemme jyrkempiä tuomitsemaan kaiken normaalista poikkeavan.
Tavallisesti ajattelemme, että moraalisissa kannanotoissa järki tekee johtopäätökset ja tunne seuraa perässä. Moraalipsykologinen tutkimus kuitenkin osoittaa, että usein tilanne on päinvastainen: Tunteet vievät ja järjen tehtävä on lähinnä keksiä jälkikäteen perusteet sille vakaalle mielipiteelle, johon tunteemme ovat meidät jo ohjanneet. Jonathan Haidt kertoo kuinka näissä kokeissa hauskinta on se, kuinka ihmiset etsivät yhä uskomattomampia syitä puolustaa näkökantaansa. Kun yksi syy kumotaan, he tarttuvat yhä ohuempiin oljenkorsiin. He eivät suostu myöntämään, että heidän päätöstään ohjaavat tunteet, vaan etsivät epätoivoisesti edes jotakin järkiperustetta mielipiteensä tueksi.
Tästä Haidtin kuvauksesta tulee etsimättä mieleen tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat. Tunne on vahva ja he ovat varmoja oman näkökantansa oikeellisuudesta. Asia on itsestäänselvä. Avioliitto on pyhä. Homojen avioliitto-oikeus sotkisi tämän pyhän instituution. Eli likaisi sen.
Entäs perusteet?
Teuvo Hakkaraisen mukaan ”Tämä laki viimekädessä riistää ihmisoikeudet toisinajattelevilta.” Mika Niikko pelkää että ”jos me muutetaan tän avioliittoinstituution merkitys mun pitäis aina jatkossa selittää kenen kanssa.” Facebookissa eräs nimeltä mainitsematon henkilö kysyy ”mitä normi hetero sinkku hyötyy kyseenomaisesta kehityksestä?” On ylipäänsä vaikea löytää vastustajien joukosta hyviä perusteita, jotka eivät perustuisi ennakkoluuloihin, kärjistyksiin tai väärinkäsityksiin. Mutta ei mennä tässä kirjoituksessa noihin perusteluihin, niistä Juhani Mykkänen kirjoitti jo mainiosti aiemmin.
Itselleni on tietysti helppoa puolustaa tasa-arvoista avioliittolakia. Olen viettänyt nuoruuteni maassa, jossa homoseksuaalisuus ei ollut sairaus tai laissa tuomittava rikos (homoseksuaalisuus poistui rikoslaista 1981 ja sairausluokituksista 1991). Ahdas ’tosimiehen’ malli ei pakottanut minua tiettyyn muottiin. Miesten välinen pussailu ja muu homoeroottinen leikittely oli täysin ok. Siksi minulle ei ole syntynyt voimakasta inhoreaktiota homoja kohtaan. Kasvoin ympäristössä, jossa homous oli jo aika luonnollinen asia.
Mutta meidän pitää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet vanhassa maailmassa. Heidät kasvatettiin pitämään homoseksuaalisuutta rikollisena, sairautena ja inhottavana. Ja kun inhon tunne on kerran ihmiseen juurtunut, on sitä vaikea kitkeä pois. On vain luonnollista, että poikkeava seksuaalinen käytös herättää heissä inhoa. Näin ihmisluonto toimii. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Joten jos homoseksuaalisuus inhottaa, niin se tunne on totta.
Silti toivon, että nämä ihmiset näkisivät oman tilanteensa historiallisessa valossa. Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee menemään läpi joko nyt tai muutaman vuoden päästä. Se on nimittäin sukupolvikysymys. Alle 35-vuotiaista 77 % kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja myös eduskunnassa nuoret kannattavat, vanhat vastustavat lakia. Siksi kyse on vain siitä, tapahtuuko muutos laissa nyt vai kymmenen vuoden päästä.
Viidenkymmenen vuoden päästä homoseksuaalien tasa-arvoiset oikeudet ovat yhtä itsestäänselvä asia kuin tummaihoisten tasa-arvoiset oikeudet ovat tänä päivänä. Yhdysvalloissa 1960-luvulla mustien tasa-arvoiset oikeudet herättivät kiivasta vastustusta ja moni muissa asioissa maltillinen ja järkevä ihminen oli näiden oikeuksien vannoutunut vastustaja. Koska se ei ollut luonnollista ja erityisen inhottava oli ajatus tumma- ja valkoihoisten välisestä avioliitosta. Sen pelättiin ”likaavan avioliiton.” Nyt mustien oikeuksia vastustaneet joutuvat selittämään mielipiteitään lapsenlapsilleen, joille on itsestäänselvää, että samat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille ihonväristä riippumatta.
Kun siis mietit, kannatatko tasa-arvoista avioliittoa, niin mieti tätä: Seuraatko omaa tämänhetkistä tunnettasi, jonka perit isovanhemmiltasi? Vai haluatko olla asiasta samaa mieltä kuin lapsenlapsesi tulevat olemaan? Haluatko että et joudu häpeämään mielipidettäsi heidän edessään?
Leaving home and learning to appreciate what we have
The hardest part of a journey is usually the start. This is true in two senses of the word: Firstly, there are always so many excuses not to travel – the lack of money, risks ahead, study, work or family commitments and so forth – that many people never leave their home. These are obstacles that can always be arranged, if one just has a strong enough vision. Don’t take my word for it, ask Dervla Murphy who in addition to bicycling alone from Ireland to India in 1963 also travelled 1500 miles by foot in Peru with her nine-year old daughter. It must though be noted that her daughter Rachel rode the first six hundred miles with a pony before becoming a pedestrian.
Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.
One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.
This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, ”the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.
Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: ”One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.The hardest part of a journey is usually the start. This is true in two senses of the word: Firstly, there are always so many excuses not to travel – the lack of money, risks ahead, study, work or family commitments and so forth – that many people never leave their home. These are obstacles that can always be arranged, if one just has a strong enough vision. Don’t take my word for it, ask Dervla Murphy who in addition to bicycling alone from Ireland to India in 1963 also travelled 1500 miles by foot in Peru with her nine-year old daughter. It must though be noted that her daughter Rachel rode the first six hundred miles with a pony before becoming a pedestrian.
Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.
One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.
This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, ”the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.
Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: ”One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.