Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta. Hänen 91-vuotiseen elämänkaareensa mahtuu itsenäisen Suomen tarina pienoiskoossa, kun Lohjan kalkkitehtaalla autonkuljettana toimivan kouluja käymättömän isän poika pääsee työnantajan tuella oppikouluun ja rintamalla vietettyjen vuosien jälkeen käy Tampereen teknillisen opiston, sitten Teknillisen korkeakoulun, suunnittelee vesivoimaloiden turbiineja, myy Wärtsilän paperikoneita Kiinaan ja Brasiliaan, ja lopulta päätyy vastaperustetun Rautaruukin terästehtaan toimitusjohtajaksi neljännesvuosisadaksi, johtaen yritystä patruunamaisin ottein, käyden kauppaa niin Neuvostoliitossa kuin lännessäkin.

Minulle tuo ankarana mutta reiluna patruunana pidetty Rautaruukin johtaja näyttäytyi eläkkeellä olevana vaarina, jonka verstaalla rakennettiin uitettavia puuveneitä, joka auttoi meidät alkuun postimerkkien keräilyssä ja esitteli mittavaa kokoelmaansa, joka tarjosi kovan hiihtokirittäjän vielä viisitoistavuotiaanakin Ylläksen Kotamajan lenkkiä kiertäessämme ja joka aterioilla ja saunassa oli armoitettu jutunkertoja, jolla aina riitti kaskuja ja tarinoita, joilla pitää tunnelmaa yllä.

Vaari oli minulle aina jonkinlainen esikuva. Hänessä oli jotakin sellaista suoraselkäistä karismaa, joka sai kuuntelemaan hänen neuvojaan ja näkemyksiä tarkkaan. Hän oli kiertänyt maailman kaikki kolkat, hiihtänyt Kekkosen ja rajavartijoiden kanssa paukkupakkasilla, ollut paikan päällä Meksikon olympialaisissa kun Bob Beamon hyppäsi ennätyshyppynsä. Hänen tarinoissaan Suomen lähihistoria Neuvostoliittoineen ja jälleenrakennuksineen, puhumattakaan sodasta, tulivat elävänä eteeni. Hän oli tarkkanäköinen maailmantapahtumien seuraaja, joka EU-kansanäänestyksen alla totesi että hänen ikäisensä eivät saisi äänestää kun eivät he tämän päätöksen seurauksia ehtisi kuitenkaan samalla tavalla kokea kuin nuoremmat. Tehtaanjohtajana hän oli ollut vaativa ja enimmäkseen kokenut tietävänsä alaisiaan paremmin miten asiat tulee tehdä – mutta hän oli myös reilu, sanansa mittainen mies, joka välitti heidän hyvinvoinnistaan, pyrki turvaamaan työpaikat myös vaikeampina aikoina ja tuli hyvin juttuun esimerkiksi legendaarisen pääluottamusmiehen ja vähemmistökommunisti Asser Siuvatin kanssa. Vaikka he istuivat neuvottelupöydän eri puolilla sadoissa lakkotilanteissa, oli heillä vahva keskinäinen kunnioitus ja Helgen hautajaisissa yhden koskettavimmista puheista piti nimenomaan vakaumuksellinen kommunisti Siuvatti.

Nyt Helgen satavuotispäivän kunniaksi päätinkin miettiä mitä olen häneltä erityisesti oppinut. Eli missä omissa elämänasenteissani hänen perintönsä elää erityisen voimakkaasti.

Vahva tavoitesuuntautuneisuus

Helge oli äärimmäisen kunnianhimoinen, haasteita rakastava projekti-ihminen. Lapsena päivät täyttyivät urheilusuorituksista, sipulin kasvattamisesta ja myynnistä, radioiden ja teknisten laitteiden rakentamisesta yhdessä isän kanssa ja muista töistä. Sodan jälkeen hän teki täyspäiväistä työtä Tampellalla, töistä kotiin tullessaan leikki vähän aikaa esikoisen kanssa. Ja vaimon ja lapsen nukahdettua opiskeli myöhään yöhön. Vaikka työviikko oli kuusipäiväinen eli opiskeluun oli aikaa vain iltaisin ja sunnuntaisin niin hän silti valmistui Teknillisestä korkeakoulusta erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Rautaruukin toimitusjohtajana hän uhrasi itsensä kokonaan työlleen. Hän oli aamulla usein ensimmäinen toimistolla ja illalla viimeisenä sammutti valot. Hän eli työlleen ja paloi sille haasteelle, jonka Suomen ensimmäisen terästehtaan rakentaminen ja johtaminen tarjosi. Eläkkeellä hän matkusti jatkuvasti, hiihti talvisin päivittäin, rakensi verstaallaan puuveneen. Vielä yhdeksänkymppisenäkin muistan kuinka isoäitimme Anna pyrki jatkuvasti keksimään Helgelle uusia projekteja, koska mies ei osannut olla toimettomana. Yhdeksi viimeiseksi jäi puisten pienoistuulimyllyjen rakentaminen kaikille yhdeksälle lapsenlapselle. Se on edelleen olohuoneessamme. Pohjaan on kirjoitettu ’muistoksi myllyn tekijältä, isoisältä’.

Helgeltä olen perinyt tietyn kunnianhimoisuuden, halun ottaa isoja haasteita vastaan ja osoittaa että pystyn ne selättämään. Kun yhdeksäntoistavuotiaana ajattelin ryhtyväni IT-alan yrittäjäksi oli tavoitteena että eka firma on myytynä kaksikymmentäviisivuotiaana. Kun tulevaisuudensuunnitelma vaihtui tutkijan ammattiin niin tavoitteena oli alusta lähtien päästä tekemään yhteistyötä oman alani kansainvälisesti johtavien tutkijoiden kanssa. Kun päätin ryhtyä tietokirjailijaksi niin alusta lähtien ajatuksena oli että Suomi ei tarjoa riittävästi haastetta vaan tavoitteena on oltava englanninkielisille markkinoille pääsy ja New York Times –bestsellerin kirjoittaminen. Eli tietty rautainen itsetunto joka saa uskomaan omiin kykyihin ja asettamaan tavoitteet erittäin kunnianhimoisiksi ja sitten tekemään määrätietoisesti vuosikausia töitä näiden tavoitteiden eteen – tämän ominaisuuden olen perinyt Helgeltä vaikka suuntaankin sen varsin erilaisille ammatillisille areenoille.

Halu palvella isänmaata

Isänmaa kutsui Helgeä ensimmäisen kerran yhdeksäntoistavuotiaana Talvisodan puhjetessa. Hän lähti rintamalle, oli jatkosodassa Syvärillä, meni naimisiin vihkilomalla Anna Salosen kanssa, ja tuli takaisin muutaman urhoollisuusmitalin kanssa ja reserviupseerikoulun käyneenä. Helge ei sodasta oikeastaan koskaan meille lapsenlapsille paljoa puhunut. Mutta useampana itsenäisyyspäivänä kävimme hänen luonaan katsomassa Edwin Laineen Tuntemattomaan Sotilaan, jossa yhteydessä hän saattoi muutaman tarinan kertoa korsujen meiningeistä.

Isänmaa kutsui Helgeä toisen kerran vuonna 1959 kun kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen kysyi häntä juuri perustettavan terästehdas Rautaruukin toimitusjohtajaksi. Helge oli siinä vaiheessa noussut 39-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi ja Wärtsilän tekniseksi johtajaksi. Kaikki neuvoivat häntä kieltäytymään: Palkka olisi puolet pienempi, koko terästehdashanke oli monien mielestä tuomittu epäonnistumaan ja valtioyhtiön johtamiseen liittyvät poliittiset ristituulet tekisivät itsenäisen johtamisen hankalaksi. Mutta Helge teki päätöksensä, tapansa mukaan, varsin nopeasti. Tässä olisi sellainen ainutlaatuinen haaste ja mahdollisuus palvella isänmaata että ei siitä voi kieltäytyä. Seuraavan neljännesvuosisadan hän johti Rautaruukkia – ja aikalaistodistusten mukaan terästehtaasta tuli yllättävä menestystarina ja tärkeä tuki suomalaiselle teollisuudelle.

Minulle on juurtunut tästä vahva halu palvella Suomea. Haluan antaa oman panokseni yhteiskunnalliseen keskusteluun, Suomen kehittämiseen ja siihen työhön, jonka kautta tästä maasta tehdään entistäkin parempi paikka ihmisille asua ja elää. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tämä ei tarkoita ulossulkevaa patriotismia vaan Suomesta huolta pitävää uusisänmaallisuutta, jossa suomalaisuus määrittyy halusta palvella yhteisiä arvojamme. Minä olen Suomelle velkaa sen että sain ilmaisen laadukkaan koulutuksen ja terveydenhuollon, sain kasvaa ilman sortoa toimivassa ja korruptoitumattomassa yhteiskunnassa, jota johdetaan demokraattisesti. Tämä on valtava etuoikeus ja jotain mitä sain täysin ilman omaa ansiotani. Tätä kunniavelkaa haluan parhaani kykyni mukaan maksaa isänmaalle takaisin.

Innostus tekemiseen

Kun kysyin jo eläkkeellä olevalta entiseltä toimitusjohtajalta hänen johtamisfilosofiastaan niin hän sanoi että tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen työtehtävä josta hän on innoissaan. Kun se löytyy niin ei tarvitse hirveästi johtaa vaan työ vetää ihmistä puoleensa. Hän oli itse tästä esimerkki: Tarmokas ja työlleen kaikkensa antava mutta ei ulkoisesta pakosta vaan koska hän oli innoissaan niistä haasteista joita vaativa työ tarjosi. Helgen ja muiden läheisten kautta opin että työ ei ole mikään inhottava pakko, jota tehdään kun ei muuta voi. Vaan parhaimmillaan se voi olla elämään sisältöä tuova innostava haaste, jossa päästä omaa osaamistaan käyttämään ja kehittämään. Tämä perintö näkyy tietysti omassa työssäni, josta olen päivittäin innoissani. Mutta myös tutkimusaiheissani, joista yksi keskeinen on nimenomaan sisäinen motivaatio. Olen sekä tutkinut että kirjoittanut suurelle yleisölle siitä miten tuetaan ihmisen innostusta omaan työhönsä. Eli tältä osin olen tätä osaa Helgen johtamisfilosofiasta kehittänyt eteenpäin tehdäkseni suomalaisesta työelämästä sisäisesti motivoivampaa. Samalla omasta työstäni suuresti nauttien.

Sukupolvensa edustajana Helge ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai niitä näyttämään. Hän näytti tunteensa ja välittämisensä tekemisen kautta. ’Kaikkea hyvää’ Helge aina sanoi viimeisinä vuosina heiltä lähtiessäni, sen enempää ei tunteiltu. Vaikka toivon että tältä osin olen vähän parempi – erityisesti isän roolissa – niin en minäkään ole mikään erityisen hyvä tunteista puhuja. Jätetään siis korulauseet tähän. Sen sijaan tapani kunnioittaa isoisääni, joka tänään olisi sata vuotta täyttänyt, tulee toivottavasti esiin tekemisessäni. Siinä haluan jatkaa hänen perintöään. Haluan tehdä työtä, josta olen innostunut, haluan tehdä sitä tarmokkaasti, kunnianhimoisesti ja tavoiteorientoituneesti voidakseni palvella Suomea ja maailmaa. Näin toimiessani uskon parhaiten vieväni eteenpäin sitä perintöä jonka olen vaariltani, Helgeltä, saanut.