Tagged: suomi

Miksi päädyin kannattamaan Natoon liittymistä

En haluaisi miettiä turvallisuuspolitiikka. Paljon mieluummin pohtisin ihmiselämän merkityksellisyyden lähteitä tai miten rakennetaan yhteiskunta, jossa ihmiset voivat hyvin. Mutta maantieteelle ei voi mitään. Ekspansiivisen, yksinvaltaisen ydinasevaltion naapurissa asuvana olen ollut pakotettu miettimään turvallisuuspolitiikkaa ja Nato-kantaani.

Ennen 24.2.2022 minulla ei ollut selkeää Nato-kantaa. Koin kysymyksen sen verran moniulotteiseksi, että oma perehtyneisyyteni ei riittänyt siihen, että olisin uskaltanut olla vahvasti kumpaakaan mieltä. Ajattelin että annetaan minua fiksumpien päättää asiasta – keskityn itse sitten olemaan viisaampi toisenlaisissa kysymyksissä.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuitenkin muutti tilanteen. Ensinnäkin kävi hyvin selväksi, että koska Venäjä on ydinasevaltio, ei Nato tule sotilaallisesti puolustamaan Ukrainaa, koska vaara eskalaatiosta olisi liian suuri. Joe Biden sanoitti tämän hyvin selvästi:

”I want to be clear: We will defend every inch of NATO territory with the full might of a united and galvanized NATO. But we will not fight a war against Russia in Ukraine. A direct confrontation between NATO and Russia is World War III.”

Sama logiikka toimii myös toisin päin: Venäjän kynnys hyökätä mihinkään Nato-maahan on huomattavasti Natoon kuulumatonta maata suurempi, samasta eskalaation pelosta johtuen. Kaksi ydinasevaltiota eivät halua olla suorassa sodassa keskenään.

Nato-maana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomea Venäjän halulta hyökätä. Natoon kuulumattomana ydinasesateenvarjo suojaisi Suomeen hyökkäävää Venäjää siten että muut Euroopan maat varmasti toimittaisivat aseita ja muuta varusteita, mutta eivät sotilaallisesti puolustaisi Suomea.

Johtopäätös on selvä: Suomen 338 440 neliökilometriä olisivat paremmassa turvassa, jos maailman ylivoimaisesti vahvimman armeijan johtaja olisi luvannut puolustaa sen jokaista neliötuumaa.

Tämä argumentti tietysti oli totta jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, vaikka käsillä oleva sota tekikin asian entistä näkyvämmäksi.

Keskeinen fundamentti, joka muuttui 24.2 oli, että siihen asti Venäjä oli toiminut sotilaallisesti järkevästi. En tarkoita tällä että se olisi toiminut moraalisesti oikein – kauheat sotarikokset ovat olleet osa sen toimintaa Tšetšeniasta Syyriaan. Mutta jos pyrkimyksenä on valtakunnan laajentaminen sotilaallisin keinoin ihmishenkien menettämisestä piittaamatta, niin tähän asti Venäjä oli tehnyt tätä varovasti – hyökäten vain sellaisiin kohteisiin, jotka tiesi voittavansa.

Suomella on kokoonsa nähden hyvinkin uskottava armeija – lisäksi maanpuolustustahtomme on tutkitusti huippuluokkaa ja yleisen asevelvollisuuden vuoksi valtaosa täysikäisistä miehistä on saanut sotilaskoulutuksen. Suomeen hyökkääminen ei siis ole ollut Venäjälle järkevää – kustannukset ovat olleet liian suuria ja onnistuminen liian epävarmaa.

Nyt kävi selväksi, että eristäytynyt itsevaltias, jonka lähimmät alaiset eivät uskalla kertoa hänelle tosiasioita oman armeijan toimintakyvystä tai kohdemaiden taistelutahdosta, voi yksin päättää aloittaa järjettömän hyökkäyksen. Kuka tahansa asioista perillä oleva taho olisi voinut kertoa hänelle, että 44 miljoonan asukkaan maata ei pysty valtaamaan käytössä olevalla armeijalla. Tai että ukrainalaiset eivät ota venäläisiä vastaan vapauttajina, vaan heillä on vahva halu puolustaa isänmaataan valloittajaa vastaan. Mutta kun alaiset uskaltavat vain myötäillä ja vahvistaa yksinvaltiaan harhakäsityksiä, seurauksena oli täysin järjetön sota.

Siksi ei voi enää luottaa siihen, että Suomen suojaksi riittää se, että Venäjän ei ole järkevää hyökätä Suomeen. Putin voi lähivuosina tarvita uusia sotia oman sisäpoliittisen asemansa pönkittämiseen – tai vain muuttua entistä arvaamattomammaksi. Kun Natoon kuulumattomia maita ei Ukrainan lisäksi Venäjän läntisinä rajanaapureina ole kuin (jo alistettu) Valko-Venäjä ja Suomi, ei kannata luottaa siihen että todellisuudesta irtautunut, oman henkensä ja asemansa puolesta pelkäävä yksinvaltias ei voisi keksiä syytä hyökätä tänne.

En suhtaudu innolla Natoon liittymiseen. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 2003 väittäen virheellisesti maan kehittävän massatuhoaseita, niin olin ihan tyytyväinen että emme olleet heidän kanssaan puolustusliitossa (vaikka hyökkäys ei sinänsä muita Nato-maita suoraan velvoittanut). Yhdysvaltojen oma sotilaallinen historia sisältää paljon pimeitä hetkiä – lähihistoriasta mieleen tulee esimerkiksi Guantanamo Bayn vankien kiduttaminen. Myös maan demokratiakehitys huolettaa – Republikaanipuolueen edustajista hämmentävän moni väittää edelleen Trumpin hävinneen vaalipetoksen vuoksi ja on valmis rapauttamaan demokraattista järjestelmää oman valtansa turvaamiseksi. Jos tätä kehitystä ei saada katkaistua, on aito riski, että johtoon voi lähivuosikymmeninä nousta vielä Trumpia kyvykkäämpi itsevaltaisuuden kannattaja.

Yhdysvallat ei ole puhdas pulmunen. Mutta jos pitää valita Venäjän ja Yhdysvaltojen väliltä, niin jälkimmäinen pelaa aivan eri liigassa mitä tulee demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioon. Varsovan liiton jäsenet oli pääsääntöisesti sotilaallisesti pakotettu mukaan – ja yritykset irtautua tukahdutettiin tankein. Nato on vuorostaan ’empire by invitation’, demokraattiset valtiot ovat aktiivisesti pyrkineet sen jäseniksi, koska uskovat sen tarjoavan heille suojaa.

Ideaalimaailmassa Suomi olisi sotilasliitossa vain Ruotsin, Norjan ja Tanskan kaltaisten vakaiden ei-imperialististen demokratioiden kanssa. Valitettavasti emme elä tällaisessa ideaalimaailmassa.

Sen sijaan meillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa yksinvaltaisen, rajanaapureitaan uhittelevan ydinasevaltion kanssa. Siksi liittoutuminen maailman ylivoimaisesti vahvimman sotilasliiton kanssa on tarjolla olevista vaihtoehdoista nähdäkseni paras. Haastavassa maantieteellisessä asemassamme se tarjoaa meille tarvitsemaamme lisäturvaa. Venäjän kynnys hyökätä Nato-Suomeen on selvästi suurempi kuin Venäjän kynnys hyökätä ”puolueettomaan” Suomeen.

Samalla en usko, että potentiaalisessa Naton ja Venäjän välisessä yhteenotossa Venäjä suhtautuisi meihin puolueettomana. Olemme EU:ssa, pidämme jatkuvasti yhteisiä sotaharjoituksia Naton kanssa ja sotilasjärjestelmämme on tehty yhteensopiviksi Naton kanssa. Viimeistään nyt, kun annoimme aseellista apua Ukrainalle, en usko, että voisimme epäluuloisen Venäjän silmissä esittää uskottavasti että olemme puolueeton emmekä minkäänlainen uhka.

Eli Naton jäsen meidän kannattaisi olla. Siksi on ollut hienoa nähdä kuinka maamme korkein johto Marinin ja Niinistön vetämänä on viimeisen kuukauden ohjannut maata määrätietoisesti kohti Natoa. Jäsenhakemuksen ajoituksen ja Venäjän mahdollisten vastatoimien arvioimisessa uskon, että maamme korkeimmalla johdolla on käytettävissään sellaista tietoa, jota meillä tavallisilla kansalaisilla ei ole. Siksi luotan tässä heidän kykyynsä viedä projekti maaliin järkevimmällä tavalla. Tällä polulla, demokraattinen oikeusvaltio olkoon linnamme!

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta – Mitä olen häneltä oppinut?

Vaarini Helge Haavisto täyttäisi tänään sata vuotta. Hänen 91-vuotiseen elämänkaareensa mahtuu itsenäisen Suomen tarina pienoiskoossa, kun Lohjan kalkkitehtaalla autonkuljettana toimivan kouluja käymättömän isän poika pääsee työnantajan tuella oppikouluun ja rintamalla vietettyjen vuosien jälkeen käy Tampereen teknillisen opiston, sitten Teknillisen korkeakoulun, suunnittelee vesivoimaloiden turbiineja, myy Wärtsilän paperikoneita Kiinaan ja Brasiliaan, ja lopulta päätyy vastaperustetun Rautaruukin terästehtaan toimitusjohtajaksi neljännesvuosisadaksi, johtaen yritystä patruunamaisin ottein, käyden kauppaa niin Neuvostoliitossa kuin lännessäkin.

Minulle tuo ankarana mutta reiluna patruunana pidetty Rautaruukin johtaja näyttäytyi eläkkeellä olevana vaarina, jonka verstaalla rakennettiin uitettavia puuveneitä, joka auttoi meidät alkuun postimerkkien keräilyssä ja esitteli mittavaa kokoelmaansa, joka tarjosi kovan hiihtokirittäjän vielä viisitoistavuotiaanakin Ylläksen Kotamajan lenkkiä kiertäessämme ja joka aterioilla ja saunassa oli armoitettu jutunkertoja, jolla aina riitti kaskuja ja tarinoita, joilla pitää tunnelmaa yllä.

Vaari oli minulle aina jonkinlainen esikuva. Hänessä oli jotakin sellaista suoraselkäistä karismaa, joka sai kuuntelemaan hänen neuvojaan ja näkemyksiä tarkkaan. Hän oli kiertänyt maailman kaikki kolkat, hiihtänyt Kekkosen ja rajavartijoiden kanssa paukkupakkasilla, ollut paikan päällä Meksikon olympialaisissa kun Bob Beamon hyppäsi ennätyshyppynsä. Hänen tarinoissaan Suomen lähihistoria Neuvostoliittoineen ja jälleenrakennuksineen, puhumattakaan sodasta, tulivat elävänä eteeni. Hän oli tarkkanäköinen maailmantapahtumien seuraaja, joka EU-kansanäänestyksen alla totesi että hänen ikäisensä eivät saisi äänestää kun eivät he tämän päätöksen seurauksia ehtisi kuitenkaan samalla tavalla kokea kuin nuoremmat. Tehtaanjohtajana hän oli ollut vaativa ja enimmäkseen kokenut tietävänsä alaisiaan paremmin miten asiat tulee tehdä – mutta hän oli myös reilu, sanansa mittainen mies, joka välitti heidän hyvinvoinnistaan, pyrki turvaamaan työpaikat myös vaikeampina aikoina ja tuli hyvin juttuun esimerkiksi legendaarisen pääluottamusmiehen ja vähemmistökommunisti Asser Siuvatin kanssa. Vaikka he istuivat neuvottelupöydän eri puolilla sadoissa lakkotilanteissa, oli heillä vahva keskinäinen kunnioitus ja Helgen hautajaisissa yhden koskettavimmista puheista piti nimenomaan vakaumuksellinen kommunisti Siuvatti.

Nyt Helgen satavuotispäivän kunniaksi päätinkin miettiä mitä olen häneltä erityisesti oppinut. Eli missä omissa elämänasenteissani hänen perintönsä elää erityisen voimakkaasti.

Vahva tavoitesuuntautuneisuus

Helge oli äärimmäisen kunnianhimoinen, haasteita rakastava projekti-ihminen. Lapsena päivät täyttyivät urheilusuorituksista, sipulin kasvattamisesta ja myynnistä, radioiden ja teknisten laitteiden rakentamisesta yhdessä isän kanssa ja muista töistä. Sodan jälkeen hän teki täyspäiväistä työtä Tampellalla, töistä kotiin tullessaan leikki vähän aikaa esikoisen kanssa. Ja vaimon ja lapsen nukahdettua opiskeli myöhään yöhön. Vaikka työviikko oli kuusipäiväinen eli opiskeluun oli aikaa vain iltaisin ja sunnuntaisin niin hän silti valmistui Teknillisestä korkeakoulusta erinomaisin arvosanoin kahdessa vuodessa. Rautaruukin toimitusjohtajana hän uhrasi itsensä kokonaan työlleen. Hän oli aamulla usein ensimmäinen toimistolla ja illalla viimeisenä sammutti valot. Hän eli työlleen ja paloi sille haasteelle, jonka Suomen ensimmäisen terästehtaan rakentaminen ja johtaminen tarjosi. Eläkkeellä hän matkusti jatkuvasti, hiihti talvisin päivittäin, rakensi verstaallaan puuveneen. Vielä yhdeksänkymppisenäkin muistan kuinka isoäitimme Anna pyrki jatkuvasti keksimään Helgelle uusia projekteja, koska mies ei osannut olla toimettomana. Yhdeksi viimeiseksi jäi puisten pienoistuulimyllyjen rakentaminen kaikille yhdeksälle lapsenlapselle. Se on edelleen olohuoneessamme. Pohjaan on kirjoitettu ’muistoksi myllyn tekijältä, isoisältä’.

Helgeltä olen perinyt tietyn kunnianhimoisuuden, halun ottaa isoja haasteita vastaan ja osoittaa että pystyn ne selättämään. Kun yhdeksäntoistavuotiaana ajattelin ryhtyväni IT-alan yrittäjäksi oli tavoitteena että eka firma on myytynä kaksikymmentäviisivuotiaana. Kun tulevaisuudensuunnitelma vaihtui tutkijan ammattiin niin tavoitteena oli alusta lähtien päästä tekemään yhteistyötä oman alani kansainvälisesti johtavien tutkijoiden kanssa. Kun päätin ryhtyä tietokirjailijaksi niin alusta lähtien ajatuksena oli että Suomi ei tarjoa riittävästi haastetta vaan tavoitteena on oltava englanninkielisille markkinoille pääsy ja New York Times –bestsellerin kirjoittaminen. Eli tietty rautainen itsetunto joka saa uskomaan omiin kykyihin ja asettamaan tavoitteet erittäin kunnianhimoisiksi ja sitten tekemään määrätietoisesti vuosikausia töitä näiden tavoitteiden eteen – tämän ominaisuuden olen perinyt Helgeltä vaikka suuntaankin sen varsin erilaisille ammatillisille areenoille.

Image

Porojärven teltassa hiihtolenkin jälkeen 1980 tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja hänen vieressään vuorineuvos Helge haavisto.

Halu palvella isänmaata

Isänmaa kutsui Helgeä ensimmäisen kerran yhdeksäntoistavuotiaana Talvisodan puhjetessa. Hän lähti rintamalle, oli jatkosodassa Syvärillä, meni naimisiin vihkilomalla Anna Salosen kanssa, ja tuli takaisin muutaman urhoollisuusmitalin kanssa ja reserviupseerikoulun käyneenä. Helge ei sodasta oikeastaan koskaan meille lapsenlapsille paljoa puhunut. Mutta useampana itsenäisyyspäivänä kävimme hänen luonaan katsomassa Edwin Laineen Tuntemattomaan Sotilaan, jossa yhteydessä hän saattoi muutaman tarinan kertoa korsujen meiningeistä.

Isänmaa kutsui Helgeä toisen kerran vuonna 1959 kun kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen kysyi häntä juuri perustettavan terästehdas Rautaruukin toimitusjohtajaksi. Helge oli siinä vaiheessa noussut 39-vuotiaana Kone ja Sillan toimitusjohtajaksi ja Wärtsilän tekniseksi johtajaksi. Kaikki neuvoivat häntä kieltäytymään: Palkka olisi puolet pienempi, koko terästehdashanke oli monien mielestä tuomittu epäonnistumaan ja valtioyhtiön johtamiseen liittyvät poliittiset ristituulet tekisivät itsenäisen johtamisen hankalaksi. Mutta Helge teki päätöksensä, tapansa mukaan, varsin nopeasti. Tässä olisi sellainen ainutlaatuinen haaste ja mahdollisuus palvella isänmaata että ei siitä voi kieltäytyä. Seuraavan neljännesvuosisadan hän johti Rautaruukkia – ja aikalaistodistusten mukaan terästehtaasta tuli yllättävä menestystarina ja tärkeä tuki suomalaiselle teollisuudelle.

Minulle on juurtunut tästä vahva halu palvella Suomea. Haluan antaa oman panokseni yhteiskunnalliseen keskusteluun, Suomen kehittämiseen ja siihen työhön, jonka kautta tästä maasta tehdään entistäkin parempi paikka ihmisille asua ja elää. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tämä ei tarkoita ulossulkevaa patriotismia vaan Suomesta huolta pitävää uusisänmaallisuutta, jossa suomalaisuus määrittyy halusta palvella yhteisiä arvojamme. Minä olen Suomelle velkaa sen että sain ilmaisen laadukkaan koulutuksen ja terveydenhuollon, sain kasvaa ilman sortoa toimivassa ja korruptoitumattomassa yhteiskunnassa, jota johdetaan demokraattisesti. Tämä on valtava etuoikeus ja jotain mitä sain täysin ilman omaa ansiotani. Tätä kunniavelkaa haluan parhaani kykyni mukaan maksaa isänmaalle takaisin.

Innostus tekemiseen

Kun kysyin jo eläkkeellä olevalta entiseltä toimitusjohtajalta hänen johtamisfilosofiastaan niin hän sanoi että tärkeintä on löytää jokaiselle sellainen työtehtävä josta hän on innoissaan. Kun se löytyy niin ei tarvitse hirveästi johtaa vaan työ vetää ihmistä puoleensa. Hän oli itse tästä esimerkki: Tarmokas ja työlleen kaikkensa antava mutta ei ulkoisesta pakosta vaan koska hän oli innoissaan niistä haasteista joita vaativa työ tarjosi. Helgen ja muiden läheisten kautta opin että työ ei ole mikään inhottava pakko, jota tehdään kun ei muuta voi. Vaan parhaimmillaan se voi olla elämään sisältöä tuova innostava haaste, jossa päästä omaa osaamistaan käyttämään ja kehittämään. Tämä perintö näkyy tietysti omassa työssäni, josta olen päivittäin innoissani. Mutta myös tutkimusaiheissani, joista yksi keskeinen on nimenomaan sisäinen motivaatio. Olen sekä tutkinut että kirjoittanut suurelle yleisölle siitä miten tuetaan ihmisen innostusta omaan työhönsä. Eli tältä osin olen tätä osaa Helgen johtamisfilosofiasta kehittänyt eteenpäin tehdäkseni suomalaisesta työelämästä sisäisesti motivoivampaa. Samalla omasta työstäni suuresti nauttien.

Image-1

Raahen terästehtaalla 1984 Helge lapsineen ja lapsenlapsineen. Helge kolmas vasemmalta kädet minun harteillani.

Sukupolvensa edustajana Helge ei ollut hyvä puhumaan tunteistaan tai niitä näyttämään. Hän näytti tunteensa ja välittämisensä tekemisen kautta. ’Kaikkea hyvää’ Helge aina sanoi viimeisinä vuosina heiltä lähtiessäni, sen enempää ei tunteiltu. Vaikka toivon että tältä osin olen vähän parempi – erityisesti isän roolissa – niin en minäkään ole mikään erityisen hyvä tunteista puhuja. Jätetään siis korulauseet tähän. Sen sijaan tapani kunnioittaa isoisääni, joka tänään olisi sata vuotta täyttänyt, tulee toivottavasti esiin tekemisessäni. Siinä haluan jatkaa hänen perintöään. Haluan tehdä työtä, josta olen innostunut, haluan tehdä sitä tarmokkaasti, kunnianhimoisesti ja tavoiteorientoituneesti voidakseni palvella Suomea ja maailmaa. Näin toimiessani uskon parhaiten vieväni eteenpäin sitä perintöä jonka olen vaariltani, Helgeltä, saanut.

Luottamus-faktori – sen ansiosta me suomalaiset yhdessä selätämme koronaviruksen

Nyt alkaa jo näyttää selvältä että rajoitustoimet ovat purreet Suomessa ja koronaepidemian eksponentiaalinen kasvu on saatu pysäytettyä. THL:n terveysturvallisuusosaston johtajakin Mika Salmelainen kommentoi että ”voidaan jo aika varmasti sanoa, että rajoitukset ovat selvästi hidastaneet kehitystä.”

Tästä kiitos suomalaisille. Olen nimittäin aika varma että erilaiset epidemologiset mallit viruksen leviämisestä eivät ottaneet huomioon erästä suomalaisen yhteiskunnan erityispiirrettä: luottamusta. Suomalaiset luottavat viranomaisiin ja toisiinsa vankemmin kuin melkeinpä missään muualla maailmassa. Kun kansainvälisissä vertailuissa kysytään luotatko toisiin ihmisiin, luotatko poliisin tai luotatko poliittiseen järjestelmään, on Suomi yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa maailman kärjessä. Kun liikennevalo on punainen ja tie tyhjä, niin en usko löytyvän montaa maata jossa niin moni kävelijä odottaa tunnollisesti valojen vaihtumista.

Siksi kun meillä hallitus kehottaa kansalaisia pysymään kotona ja välttämään turhia sosiaalisia kontakteja, niin suomalaiset todennäköisesti tottelevat paremmin kuin melkeinpä mikään muu kansa. Siksi meillä ei tarvitse uhata valtavilla sakoilla ja vankeustuomioilla vaan voidaan luottaa ihmisten omaan järkeen. Tämä ei tietystikään tarkoita etteikö meilläkin olisi ihmisiä, jotka piittaamattomuuttaan tai tietämättömyyttään rikkovat kaikkia kieltoja. Varmasti on. Mutta Suomessa heitä on mitä todennäköisimmin vähemmän kuin muualla ja siksi erilaiset ohjeet, kiellot ja muut toimenpiteet tehoavat täällä paremmin kuin muualla.

Eli hyvää duunia ihmiset. Hyvä suomalaiset. Yhdessä me onnistumme tässä.

Nyt vain jatketaan samalla tavalla. Mitä paremmin me tässä toimimme, sitä aiemmin pääsemme rajoituksia purkamaan. Tanskassa pääministeri jo lupaili että ”jos numerot pysyvät vakaina kahden seuraavan viikon ajan, hallitus alkaa avata yhteiskuntaamme asteittain, hiljaisesti ja hallitusti pääsiäisen jälkeen.”

Jaksetaan siis vielä. Pestään käsiä, vältetään turhia kohtaamisia, pysytään kotona. Näytetään maailmalle miten homma voidaan hoitaa silloin kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen.

248681

Akseli Gallen-Kallela: Pirtin salvoksella, 1906. Kansallisgalleria.

Valtiovalta, lääkärit ja riskiryhmät luottavat nyt sinuun – Näytetään yhdessä että me suomalaiset olemme luottamuksen arvoisia karanteenin ylläpitämisessä

Kun New York Times:in toimittaja kysyi minulta torstaina miten Suomi on reagoinut koronavirusepidemiaan, vastasin että meillä on vahva keskinäinen luottamus, jonka ansiosta ihmiset ovat sitoutuneet yhteisen päämäärän – tartuntojen vähentämisen – saavuttamiseen ja keskinäiseen auttamiseen.

Viimeisen viikon aikana on käynyt yhä selvemmäksi että ainoa tapa välttää Italian Lombardian kaltainen terveydenhoitojärjestelmän ylikuormittuminen ja kuolleisuus ovat massiiviset eristäytymistoimenpiteet. Suomessakin suljettiin koulut, kiellettiin yli kymmenen hengen kokoontumiset, suljettiin rajat ja otettiin valmiuslaki käyttöön.

Toivoa luo tieto siitä, että tarpeeksi jyrkillä toimenpiteillä epidemia on mahdollista pysäyttää. Wuhanin alueella – josta epidemia lähti liikkeelle – tartunnat ovat käytännössä lakanneet. Myös Etelä-Koreassa parin viikon takaisen tartuntapiikin jälkeen tilanne näyttää nyt olevan hallinnassa.

Ratkaisevaa on viruksen tartuntakerroin eli kuinka monta uutta henkilöä yksi sairastunut tartuttaa. Kun jokainen tartunnan saanut tartuttaa kaksi tai kolme uutta henkilöä, kasvaa epidemia eksponentiaalisesti kun tartuntamäärät kaksinkertaistuvat joka kolmas päivä – tämä oli tilanne Suomessa ja muualla ennen karanteenin alkua. Kun eristämistoimenpiteet tiputtavat kertoimen alle yhden, alkaa tartunnan saaneiden määrä vähetä. Wuhanissa tämä luku saatiin tiputettua 0,3:n paikkeille ja tartunnat lähtivät jyrkkään laskuun. Kun eristäminen on tarpeeksi tehokasta, voidaan osa pakkokeinoista purkaa varsin nopeasti ja elämä voi palata kohti normaalia uomaansa.

Nyt on Suomessakin onneksi otettu vahvat keinot käyttöön ja parin viikon sisällä näemme ovatko ne riittävän tehokkaat, jotta tartuntamäärät lähtevät laskuun.

Suomen mallissa erityistä on ollut valtiovallan luottamus meihin kansalaisiin. Kiinassa karanteenivalvonta ja rangaistukset olivat autoritääriselle valtiolle tyypillisesti totalitaristisia – yksilönvapauksia ei liikaa kunnioitettu. Myös Italiassa, Espanjassa ja Ranskassa on otettu kovat pakkokeinot käyttöön karanteenin varmistamiseksi: Ulkonaliikkumiskielto sakkorangaistuksen uhalla, jota poliisit valvovat. Ulkona voi liikkua vain apteekissa ja ruokakaupoissa käymisen kaltaisesta pätevästä syystä. Näihin jyrkkiin toimenpiteisiin jouduttiin koska kansalaiset eivät noudattaneet aiempia kehotuksia välttää kokoontumisia.

Me suomalaiset saamme toistaiseksi käyttää omaa järkeämme karanteenin ylläpitämiseksi. Metsään voi mennä kävelylle, lasten kanssa voi pelata palloa pihalla, rantaan voi mennä kalastamaan. Ravintoloita ei ole vielä pakkosuljettu. Hallitus luottaa siihen että tarpeeksi moni meistä osaa vapaaehtoisesti noudattaa karanteenimääräyksiä, jotta epidemia saadaan kuriin.

On kuitenkin selvää että maan johto seuraa tällä hetkellä tarkasti tilanteen kehittymistä. Jos liian moni heiluu iltaisin baareissa, notkuu kauppakeskuksissa tai muuten laiminlyö karanteenin, niin olemme kohta Italian ja Kiinan tiellä: Pakkokeinoilla, poliisivalvonnalla ja sakoilla työnnetään ihmiset koteihin.

”Olemme antaneet suositukset siitä, että nyt pitää välttää kaikenlaisiin porukoihin ja lähikontakteihin hakeutumista. Seuraamme, noudatetaanko nykyisiä kieltoja. Jos ei, joudumme lähtemään kovempiin toimenpiteisiin ja harkitsemme myös ulkonaliikkumiskieltoon tiukennuksia.”- Pääministeri Sanna Marin

Seuraavat päivät ratkaisevat. Sinun velvollisuutesi on pitää huolta että et ole se heikko lenkki, jonka kautta virus leviää. Sinuun kansalaisena luotetaan että osaat toimia järkevästi ja eliminoida toiminnastasi tartunnan paikat.

Nyt on meidän suomalaisten aika näyttää että olemme tämän luottamuksen arvoisia. Nyt voimme näyttää että meillä puhalletaan yhteen hiileen ja osataan noudattaa karanteenia ilman tarvetta laajamittaiseen poliisikyttäämiseen ja rankaisemiseen.

Luottamus on paras aseemme tässä kriisissä. Tämän mielipiteeni kanssa en ole yksin. Kansalaisten kokeman luottamuksen merkitystä korosti esimerkiksi Jeffrey Sachs, yksi Yhdysvaltain johtavista taloustieteilijöistä, perjantaina World Happiness Reportin julkaisutilaisuudessa. Tilaisuuteen osallistuneiden käyttäytymistieteilijöiden katseet kääntyivät Pohjoismaihin. Meillä on tutkitusti vahvempi luottamus instituutioihin ja kanssaihmisiin kuin missään muualla. Nyt meillä on mahdollisuus näyttää maailmalle että täällä asuu niin järkevää ja viranomaisiin luottavaa kansaa, että pystymme pysäyttämään epidemian ilman totalitaristisia pakkokeinoja.

”Joko me kaikki ymmärrämme, että meidän on kontrolloitava itseämme, tai sitten armeijan on puututtava asiaan… koska meidän on pysäytettävä tämä pandemia” – Rooman pormestari Virginia Raggi

Epidemian pysäyttämiseksi on kaksi vaihtoehtoa: Joko ryhdymme vapaaehtoisesti riittävän tehokkaisiin eristämistoimenpiteisiin käyttäen omaa järkeämme. Tai sitten meidät pakotetaan siihen. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa menee pesuveden mukana järki: Poliisi ei voi tietää rikotko ulkonaliikkumiskieltoa mennäksesi metsäkävelylle vai kapakkaan – molemmissa tapauksissa rapsahtaa sakko. Tätä meistä kukaan ei varmasti halua. Siksi meidän pitää pystyä nyt yhdessä osoittamaan että pystymme vapaaehtoisesti toimimaan järkevästi ja tartuntaketjut pysäyttävästi.

Eli pestään käsiämme, avataan ruokakaupan ovi kyynärpäällämme tai hanskoilla, pidetään etäisyys toisiimme, vältetään turhia kokoontumisia, pidetään lapsemme poissa kouluista. Noudatetaan viranomaisten ja lääkäreiden ohjeita. Näin voimme yhdessä katkaista viruksen leviämisen.

Samalla autetaan toinen toisiamme. Riskiryhmässä olevat tarvitsevat jonkun tuomaan heille ruokaa ja muita välttämättömyyksiä koteihinsa. Moni on karanteenin vuoksi menettänyt elinkeinonsa ja moni yritys ja yrittäjä on ajautumassa konkurssiin. Vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, asunnottomat ja monet muut ryhmät jäävät karanteenin vuoksi yksin. Nyt tarvitaan apua sekä valtiovallalta että meiltä kanssakansalaisilta. Tässäkin Pohjoismailla on mahdollisuus näyttää vahvuutensa. Kun kansalaisten sosiaalista pääomaa EU-maissa tarkasteltiin kolmella mittarilla – ihmisten kokema yhteys toisiinsa, hyvät sosiaaliset suhteet ja yhteisen hyvän arvostus – niin Suomi yhdessä Tanskan ja Ruotsin kanssa olivat mittauksen kärjessä. On ollut ilahduttavaa nähdä kuinka paljon naapuriapua, kampanjoita, sovelluksia, avuntarjoamisalustoja ja muita ruohonjuuritason keinoja auttaa toinen toista on jo nyt ilmaantunut meidän kaikkien käyttöön. Me selviämme tästä yhdessä, toinen toistamme auttaen.

Vielä ei tiedetä kuinka rajusti virus iskee Suomeen ja miten terveydenhoitojärjestelmämme tämän kestää. Sairastuneiden ja kuolleiden määrää en uskalla ennustaa.

Mutta uskallan ennustaa että kun toimimme yhdessä, toisiamme auttaen ja yhteen hiileen puhaltaen, niin yhteisönä tulemme ulos tästä kriisistä entistä vahvempana. Olemme tämän epidemian edessä kaikki samassa veneessä. Jokainen voi omalla toiminnallaan olla mukana pelastamassa ihmishenkiä. Autetaan siis toisiamme. Ja tehdään seuraavina viikkoina kaikkemme, jotta yhdessä saamme epidemian pysäytettyä.

Valtiovalta, vanhukset, riskiryhmät, lääkärit ja koko terveydenhoitojärjestelmä luottavat nyt sinuun: toimi siis järkevästi ja tee oma osuutesi epidemian pysäyttämiseksi.

6475 . N150189

Potilaita ja sairaanhoitaja sotasairaalassa. Kannisto Väinö, 1941–1942. CC BY 4.0.

Tämä maa antoi meille arvot, joiden puolesta elää ja kuolla

Tämä maa on muokannut meitä suomalaisia syvällisellä tavalla. Tämä ilmasto uursi tänne saapuneen kansan arvot tietyn muotoisiksi.

En tarkoita tätä pelkästään metaforisesti, vaan myös tieteellisenä faktana. Professori Christian Welzel on osoittanut, että kolme maantieteellistä seikkaa selittävät peräti 73% eri valtioiden välisestä teknologisesta kehityksestä. Suhteellisen viileä lämpötila, ympärivuotinen sade ja navigoitavat vesiväylät mahdollistavat autonomisen elämäntyylin, jossa ruokakunnat ovat vähemmän riippuvaisia toisistaan. Tämä synnyttää itsenäisyyttä korostavan kulttuurin, jossa kumarrellaan vähemmän herroille.

Tuhansien järvien maa, jossa kukaan ei voi monopolisoida vedenjakelua, synnytti siis tasa-arvoisen kulttuurin. Kulttuurin, jossa Seitsemän veljeksen Juhani voi uhmata Viertolan ’isomahaista herraa’ seuraavasti:

”Kaikilla meillä on yhteinen laki, jonka edessä me seisomme vertaverroin. Sillä ämmän kohdusta olet sinä astunut ulos juuri niin kuin minäkin ja yhtä paljaana, et tuumaakaan parempana poikana. Ja sinun aatelisuutes? sen päälle tehköön pienen konstin meidän vanha, nilkosilmäinen kukko.”

Teollisesta vallankumouksesta lähtien nämä kulttuuriset seikat – vähäinen hierarkisuus ja lakien kunnioitus – ovat ratkaisseet mitkä maat lähtivät mukaan teknologiseen kehitykseen ja missä maissa valtaeliitti esti tällaisen kehityksen. Vaikka siis moni kiroaa pimeitä marraskuisia päiviä, on meidän muistettava että pohjimmiltaan saamme kiittää ilmastoamme siitä, että täällä elää maailman vapain kansa maailman vakaimmassa valtiossa, jossa sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välinen tasa-arvo on maailman kärkeä.

Siksi suomalaisuus ei ole sidottu verenperintöön, vaan tiettyihin arvoihin.

Ei ole väliä tulivatko esi-isäsi tälle pohjoiselle niemelle 7000 vuotta sitten heti jäämassojen vetäydyttyä. Vai vasta keskiajalla uusina tulokkaina. Vai vasta viime vuosikymmenellä.

Suomalaiseksi ei synnytä. Suomalaisuudessa on kyse arvoista. Suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Tämä on se arvopohjainen näkemys suomalaisuudesta, johon haluan sitoutua.

Tasa-arvo, henkilökohtaisen vapauden kunnioittaminen, jokaisen yhdenmukainen kohtelu ja kaikista huolehtiminen. Nämä ovat ne arvot, jotka olemme tältä maalta saaneet. Tuhansilta sinisiltä järviltämme, valkoisilta ympäri vuoden satavilta pilviltämme. Nämä ovat ne suomalaisuuden arvot, jotka olemme perineet niiltä sukupolvilta jotka Suomea ovat rakentaneet. Arvokkainta Suomessa on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.”

Se suomalaisuus josta minä haluan olla ylpeä, jota minä haluan puolustaa, ei siis ole verenperintönä saatu vaan kulttuurisesti välittynyt. Se suomalaisuus kiteytyy näihin arvoihin ja niihin yksilöitä kunnioittaviin, tasa-arvoa tuottaviin ja heikommista huolehtiviin instituutioihin, jotka olemme tänne onnistuneet rakentamaan. Arvoissa ja yhteiskuntajärjestyksessä, joka mahdollistaa niiden toteutumisen, on se Suomi, jonka puolesta haluan elää ja kuolla.

Suomi kansallisvaltion jälkeen

Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.

Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.

Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?

’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.

On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.

Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.

Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.

Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.

Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.

Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.

Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.

Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.

Vain samassa veneessä olevat suomalaiset pelastuvat

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Mutta voiko sellaista lähimmäistä rakastaa, johon ei luota? Tai jota ei ymmärrä? Rakkaus syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, mutta kun luottamus ja ymmärrys puuttuvat, jää toinen vieraaksi.

Ja vieraiden kanssa yhteisten resurssien jaosta tulee helposti nollasummapeli: Se mitä ”muut” saavat on pois ”meiltä”. Tässä jakautumisessa meihin ja muihin piilee yksi oman aikamme suurimmista uhista projektille nimeltä Suomi.

Viimeisen 70 vuoden ajan suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan ytimessä on ollut kokemus samassa veneessä olemisesta.

Juoksuhaudoissa kasvanut solidaarisuus auttoi ymmärtämään erilaisuutta ja mahdollisti sen kansallisen voimainponnistuksen, jolla Suomi nousi yhdeksi maailman johtavaksi maaksi niin bruttokansantuotteella, hyvinvoinnilla kuin koulutuksellakin mitattuna.

Kotiinpäinvetäjiä toki riitti silloinkin, mutta tarpeeksi moni oli valmis ajattelemaan kansakunnan kokonaisetua, jotta kehitys sekä taloudellisella että inhimillisellä sektorilla oli väkevää.

Me jotka olemme kaiken saaneet, emme aina osaa arvostaa tätä. Anteeksi seuraavan kappaleen syytökset, mutta koska tämä on jouluinen saarna, on minun oltava ankara.

Minun rahani vs. minun oikeuteni

Veneenkeinuttajia ja yhteisestä veneestä lähtijöitä on ainakin kolmenlaisia.

On hyvätuloisia kansalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostaa valtion tarjoamaa yhteiskuntarauhaa, omaisuudensuojaa, infrastruktuuria ja saamaansa koulutusta, vaan näkevät, että heillä on yksipuolisesti oikeus irtisanoutua tästä projektista.

Kiitoksia kaikesta, mutta minun ”itse ansaitsemiani” rahoja te ette vie.

Samaan aikaan on toinen ryhmä, joka ottaa hyvinvointipalvelut taivaalta tipahtavana lahjana.

”Minulla on oikeus”, ei minun tarvitse olla kiitollinen.

He eivät ymmärrä, että vaikka teoriassa on kaunista julistaa kaikilla olevan oikeus esimerkiksi toimeentuloon tai asuntoon, käytännössä tämän oikeuden toteutuminen on kovan työn tulos.

Se vaatii, että me olemme valmiita tekemään yhdessä kykyjemme mukaisesti työtä sen eteen, että tietyt oikeudet turvaava yhteiskunta on mahdollinen.

Kolmas ryhmä näkee vuorostaan ulkomaalaiset uhkana ja vaatii ”Suomea suomalaisille”. He eivät ymmärrä, että läpi ihmiskunnan historian kansakuntien menestys on ollut sidoksissa kykyyn verkottua toisten kansakuntien kanssa.

Fazerin sinisestä Koffin punaiseen on suomalaistenkin menestys rakennettu sen varaan, että olemme onnistuneet houkuttelemaan tänne ulkomaalaisia osaajia. Ulkopuolisten syntipukkien etsiminen lienee luontainen reaktio, kun itsellä menee huonosti, mutta se ei ole pelkästään moraalisesti väärin, vaan myös haitallista sille Suomelle, jota tässä yritetään puolustaa.

Osaatko miettiä, miltä muista tuntuu ja miksi?

Kaikissa kolmessa tapauksessa veneenkeinuttajia yhdistää yksi yhteinen piirre: Heiltä puuttuu kyky asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hänen silmillään.

Menestyneeseen sukuun syntynyt ei kykene ymmärtämään niitä haasteita, jotka alkoholistiperheen lapsi joutuu päivittäin ylittämään pitääkseen edes elämänsä perusasiat kunnossa.

Taisteleva kapitalismin kriitikko ei pysty ymmärtämään, että valtaosa varakkaista suomalaisista on ihan oikeasti hyväntahtoisia, hyvinvointivaltiota puolustavia ja veronsa maksavia kunnon kansalaisia.

Ja maahanmuuttokriitikot eivät tiedosta, että valtaosa maahanmuuttajista on ahkeria työntekijöitä, jotka eivät lannistu vaikka joutuvatkin taistelemaan tiensä ennakkoluulojen lävitse päästäkseen edes niihin kantaväestön vieroksumiin työpaikkoihin.

Kun kosketus toisen ihmisen elämään puuttuu, syntyy ennakkoluuloja ja vihaa: Työttömät ovat ”laiskoja ja saamattomia”, rikkaat ”ahneita ja julmia”, ulkomaalaiset ”väärinkäyttävät sosiaaliturvaa”.

Mitä voimme sitten tehdä ylittääksemme epäluulon ja luottamuspulan kaivaman kuilun? Kun kysyin asiaa aikamme johtavalta yhteiskuntafilosofilta, professori Charles Taylorilta, hän siteerasi vastauksessaan William Jamesia: ”Tarvitsemme moraalisen vastineen sodalle.”

Eli tarvitsemme yhteisiä projekteja ja paikkoja, joissa eri taustoista tulevat ihmiset pääsevät kohtaamaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän eteen. Mikään ei voita ihmisten sekoittamista, jos tavoitteena on yhteisöllisemmän kulttuurin rakentaminen.

Aidosti jokaiselle yhteistä Suomea

Juoksuhautoja emme halua, mutta sen sijaan tarvitsemme enemmän asuinalueita, joissa erilaiset sosiaaliset luokat kohtaavat. Tarvitsemme kohtaamispaikkoja ja jaettuja kokemuksia.

Meidän tulee puolustaa sellaista peruskoulua, jossa viereisillä pulpeteilla voi istua IT-miljonäärin, metsänhoitajan ja maahanmuuttajan tytär.

Voisi jopa ajatella, että yleistä asevelvollisuutta muokattaisiin kohti yleistä kansalaisvelvollisuutta, jossa jokainen kansalainen antaisi vuoden ajastaan yhteisten palveluiden kuten vanhainkotien, kirjastojen tai lasten iltapäiväkerhojen ylläpitämiseen.

Erityisesti nuorena, kun henkilön aatemaailma vielä muokkautuu, on elintärkeää saada riittävästi mahdollisuuksia kohdata ihmisiä, jotka tulevat eri taustasta kuin minä itse.

Yhdessä tehdessä ennakkoluulot hälvenevät ja tilalle kasvaa myötätunto.

Jos siis haluamme tarjota myös lapsillemme ja lapsenlapsillemme mahdollisuuden elää turvallisessa valtiossa, jossa ihmiset luottavat toinen toisiinsa ja jossa myös heikoimmista huolehditaan, meillä on vain yksi mahdollisuus: tiedostaa että olemme kaikki samassa veneessä.

Me yhdessä olemme projekti nimeltä Suomi. Ihonväristä, koulutuksesta, varallisuudesta, uskonnosta, äidinkielestä tai Suomessa vietetystä ajasta riippumatta.

Raja suomalaisuuden ja ei-suomalaisuuden välillä ei ole kiinni pellavatukasta. Se on kiinni siitä, onko henkilö valmis tekemään työtä omien kykyjensä mukaan yhteisen hyvän eteen.

Jokainen joka välittää ja kokee vastuuta yhteisestä kotimaastamme, on sydämeltään suomalainen. Jakautunut yhteiskunta kuolee hiljaa epäluottamukseen, turvattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Vain yhdessä voimme jakaa eteenpäin sen unelman paremmasta elämästä, jonka saimme lahjaksi isovanhemmiltamme.

Tänä päivänä, eri puolilla Suomea, kaksisataa vastasyntynyttä makaa kapaloituina seimissään odottamassa sitä päivää, kun tulee heidän vuoronsa lunastaa tämä valtakunta.

Heidän vuoksensa, olkaamme myötätuntoisia ja olkoon yhteisyytemme vahva!

Julkaistu alunperin Taloussanomien joulusaarnana 25.12.2013.

12 asiaa, joissa Suomi on maailman paras

Suomalainen yhteiskunta on 96 itsenäisen vuotensa aikana käynyt lävitse monenlaisia vaiheita ja muutoksia. Matka paremmaksi yhteiskunnaksi jatkuu ja paljon on vielä tehtävissä, mutta aina välillä on hyvä muistaa että ei tässä asiat ihan huonosti ole. Suomalaiset ovat kärkkäitä vähättelemään kansallisia saavutuksiaan ja herkkiä miettimään, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun ulkomailta katsoo Suomea, huomaa kuitenkin että muut ajattelevat meistä enimmäkseen hyvää. Itse asiassa monella kansainvälisellä mittarilla Suomi pärjää suorastaan erinomaisesti. Esimerkiksi täällä Yhdysvalloissa Suomen nimi nostetaan esiin siinä vaiheessa, kun tarvitaan esimerkkiä siitä, miten asiat parhaiten voitaisiin toteuttaa. Oli kyse sitten koulutusjärjestelmästä, äitiyslomista, päivähoidosta tai ylipäänsä yhteiskunnan vähäosaisista huolehtimisesta, Yhdysvalloissa moni on valmis ylistämään Suomea johtavana kansainvälisenä esimerkkinä siitä, miten asiat pitäisi hoitaa.

Matkaa on vielä paljon, mutta eteenpäin on totisesti menty. Tässä hengessä, tässä listaus kahdestatoista asiasta, joissa Suomi on maailman paras:

1. Maailman vähiten korruptoitunut valtio

Corruption Perception Index mittaa valtioiden korruptiota. Vuoden 2012 listalla kärkisijan jakoivat Suomi, Tanska ja Uusi Seelanti. Business Insider pohti menestyksemme syytä ja totesi, että näitä kolmea valtiota yhdistää ”korkea bruttokansantuote per asukas, vähäinen eriarvoisuus, lähes sataprosenttinen lukutaito, ja pyrkimys painottaa ihmisoikeuskysymyksiä kuten sukupuolten tasa-arvoa ja vapaata informaatiota.” Mitäs siihen sitten lisäämään, hyvältä kuulostaa.

2. Maailman eniten metallibändejä

Mikä suomalainen musiikki tunnetaan maailmalla? Kapellimestarit toki tietyissä piireissä, mutta omilla retkilläni kun olen maininnut olevani Suomesta, niin ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen musiikki-ilmiö on ollut Children of Bodom. Bändiä on hehkutettu minulle niin Guatemalassa kuin Vietnamissakin. En sitten tiedä kertooko tämä enemmän maailmasta vai siitä, minkälaisiin ihmisiin minulla on retkilläni tapana törmätä.

Joka tapauksessa, kun katsotaan metalli-bändien määrää asukaslukuun nähden, on Suomi ylivoimainen ykkönen. Pohjoismaat ylipäänsä ovat omaa luokkaansa, mutta niidenkin sisällä Suomessa on metallibändejä melkeinpä kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa, lähimmissä kilpailijoissamme. Suomi maailmankartalle – yksi demoninen tuplabasari-biisi kerrallaan!


Myös suomalaiset urheiluinnovaatiot herättävät ihastusta maailmalla

3. Maailman paras koulutusjärjestelmä

Suomen PISA-menestys on kaikille tuttua. Vuosien 2000 ja 2006 välillä Suomi oli PISA-vertailujen selkeä ykkösmaa. Edelleenkin on lähes mahdotonta lukea yhtäkään koulutusta käsittelevää artikkelia New York Timesista, jossa ei jossakin kohtaa mainittaisi Suomea myönteisenä esimerkkinä siitä miten asiat pitäisi hoitaa. Nyt jotkin Kiinan kaupungit ja muutama muu Aasialainen taho ovat kiilanneet edelle PISAssa, mutta olemme yhä erittäin korkealla tasolla. Ja ei syytä huoleen: Vuonna 2012 Pearson yhdisti monesta lähteestä eri tuloksia rankatakseen opetusjärjestelmät ja julisti että kyllä se niin on: Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman paras.

4. Maailman ahnaimmat kahvinjuojat

Moni ulkomaalainen ihmettelee miten suomalaiset pärjäävät lävitse pimeän talven. Miten jaksaa kun aurinko kurkistaa taivaanrannasta vain muutaman tunnin ennen kuin pimeys taas laskeutuu ja ulkona paukkuu pakkanen? Vastaus on kahvi. Keskimäärin maailman kansalaiset juovat 1,3 kg kahvia per vuosi, mutta me suomalaiset olemme kymmenen kertaa ahkerampia ja juomme keskimäärin 12 kiloa kahvia vuodessa. Karu talvi ei ole niin karu, kun on jatkuvasti kofeiinipöhnässä.

5. Maailman vähiten epäonnistunut valtio

Jotkut valtiot epäonnistuvat. Keskusvalta ei ulotu paljoa pääkaupunkia pidemmälle ja loppumaa on enemmän tai vähemmän anarkian tilassa tai eri ryhmittymien välinen sotatanner. Epäonnistumista mitataan esimerkiksi julkisten palveluiden puutteella, keskusvallan todellisen vallan rajoittuneisuudella sekä korruption ja väkivallan määrällä. Indeksin kärjestä löytyvät maat ovat kaikki sisällisotien runtelemia. Epäonnistuneiden valtioiden indeksin toisesta ääripäästä löytyy Suomi, joka näin ollen lienee maailman vakain valtio.

6. Maailman eniten saunoja

Suomessa on 3.3 miljoonaa saunaa eli enemmän kuin yksi sauna joka toista asukasta kohden. Tämän seurauksena olemme saunomisen ylivoimainen ykkösmaa, mitä tulee saunoihin per asukasluku. Eipä liene kaukana että olisimme maailman ykkösmaa myös saunojen määrässä ylipäänsä. Venäjä lienee ainoa vakava kilpailija, jossa saunojen määrä voisi mahdollisesti ylittää miljoonan. Jopa Yhdysvaltain suurlähettiläs, entinen kehonrakentaja Bruce Oreck ei selvinnyt Suomi-komennustaan lävitse ilman että saunakärpänen puri: Mies kertoo käyvänsä Saunaseurassa saunomassa ja uimassa vähintään kerran viikossa.

7. Maailman paras maa äideille

Save the Children on jo vuosikausia rankannut maat järjestykseen sen mukaan, kuinka hyviä paikkoja ne ovat äideille. Tuoreimman listan kärjestä löytyy Suomi. Vähäinen lapsikuolleisuus ja naisten määrä parlamentissa ovat niitä tekijöitä, jotka nostavat Suomen maailman parhaaksi maaksi synnyttää ja perustaa perhe.

8. Maailman kovimmat maidonjuojat

Suomalaisesta juomakulttuurista puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä Koskenkorva ja olut. Mutta kansainvälisissä vertailuissa Suomi on oluenjuonnin osalta ”vasta” sijalla 11 ja alkoholin kulutuksen osalta vielä kauempana kärjestä.

Mutta mitä tulee maidonjuontiin, siinä olemme maailman parhaita. Keskimääräinen suomalainen juo noin litran maitoa per päivä ja tällä tuloksella pieksee tilastojen kakkosen, Ruotsin muutaman kulauksen mitalla. Eli seuraavan kerran kun kurotat kohti ylimääräistä maitolasia, mieti että juuri se lasillinen saattaa siivittää meidät voittoon tässä Pohjoismaisessa kärkikamppailussa.

9. Helsinki on maailman asuttavin kaupunki

Elitistinen Monocle kävi lävitse maailman kaupunkeja etsien sitä kaikkein asuttavinta. Tiukan analyysin jälkeen valinta osui Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Tässä perustelu: ”The Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.”

Helsinkiläiset ovat kärkkäitä arvostelemaan kotikaupunkinsa tunkkaista ilmapiiriä ja haikailemaan Berliiniin tai Pariisiin, mutta on hyvä ymmärtää että noissa suurkaupungeissa on jokaisessa vähintään kolmen Helsingin verran ihmisiä, jotka haikailevat Helsinkiin, maailman kiinnostavimpaan pikkukaupunkiin, jonka kulttuurielämän monenkirjavuus herättää ihmetystä niin Euroopan kuin Amerikankin mantereella.

10. Helsinki on maailman rehellisin kaupunki

Valitut Palat päättivät tiputtaa 12 lompakkoa kuuteentoista eri kaupunkiin ympäri maailmaa nähdäkseen, kuinka moni niistä palautettaisiin omistajalleen. Lissabonissa vain yksi lompakko löysi tiensä takaisin – ja sekin lomailevan hollantilaispariskunnan ansiosta. Maailman rehellisimmän kaupungin viittaa asetettiin tässä ’tutkimuksessa’ Helsingin harteille, jossa yksitoista kahdestatoista lompakosta palautettiin omistajalleen.

P.S. Mainittakoot että kakkosena oli Intian Mumbai, jonka yhdeksän palautettua lompakkoa voittivat New Yorkin kahdeksan, Berliinin kuusi ja Lontoon viisi.

11. Suomi tekee maailman parhaita mobiilipelejä

Nyt kun Nokia ei ole enää entisensä, on vientituoteylpeys löydettävä uudesta suunnasta. Suomi tekee nimittäin maailman suosituimpia mobiilipelejä. Supercellin paljon puhutun menestyksen rinnalla myös moni muu suomalaispeli kuten Badlands tai Oceanhorn ovat kuluvana vuonna löytäneet tiensä iTuotteiden pelilistan kärkipaikalle. Ja sitten on tietysti Angry Birds, joka on latausten määrän osalta aivan omassa luokassaan maailmassa. Angry Birds-tuoteperheen kokonaislatausmäärä on ylittänyt kahden miljardin rajan. Siis kahden miljardin! Vertailun vuoksi, Michael Jacksonin Thriller on kaikkien aikojen myydyin albumi. Sitä on myyty 60 miljoonaa kappaletta. Ei ihme että Wall Street Journalista lähtien kysytään ”onko Angry Birds isompi kuin Mikki Hiiri?”

12. Maailman ahkerimmat kirjastonkäyttäjät

Keskimääräinen New Yorkilainen lainaa 8 kirjaa vuodessa, Berliinissä luku on 6.8, Lontoossa 4.8, Pariisissa 4, Shanghaissa 2.5 ja Rio de Janeirossa 0.03. Koko Suomessa keskimääräinen lainausmäärä on 18 per asukas per vuosi. Eli viiden hengen perhe lainaa keskimäärin sellaiset sata kirjaa vuodessa. Luotettavat kansainväliset vertailut puuttuvat, mutta siihen asti että joku iskee peliin kovemman luvun kuin Suomen 18, olen valmis kruunaamaan Suomen maailman ahkerimmaksi kirjastokansaksi.

Pinnan alla kuplii

Yllä olevaan listaukseen on kelpuutettu vain kansainväliset ykkössijat. Mutta sen lisäksi on monia kategorioita, joissa Suomi yltää mitalisijoille. World Happiness Reportin mukaan suomalaiset ovat maailman toiseksi onnellisin kansa ja irtokarkkien syömisen osalta olemme myös kymmenen kärjessä. Nämä molemmat kategoriat voittaa Tanska, voiko tämä olla sattumaa? Toisaalta suomalaiset syövät kaikkein vähiten hedelmiä maailmassa.

Mutta ei elo ole vain onniautuasta, myös vakava bisnes rakastaa Suomea: Global Competitiveness Index rankkaa meidät maailman kolmoseksi ja World Economic Forumin mukaan suomalainen työvoima on maailman toiseksi parasta.

Ei pidä myöskään unohtaa, että Suomi on Euroopan metsäisin maa, että yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa johdamme maailmaa sanomalehtien lukemisessa ja että sukupuolten välisessä tasa-arvossa meidät on rankattu maailman toiseksi parhaaksi maaksi.

Suomi on paras maa meille suomalaisille

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ehkä voimme Adolf Ehrnroothia lainaten todeta että ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille.” Mutta ehkä ei vain suomalaisille. Kun Newsweek vuonna 2010 päätti pistää maailman maat järjestykseen sen mukaan, mikä niistä on ylipäänsä paras, se keräsi laajan joukon erilaisia mittareita, joiden pohjalta valinta tehtiin. Arviointi suoritettiin ja voittaja julistettiin. Mikä siis olikaan Newsweekin mukaan maailman paras maa? Suomi Finland.

Lue myös ajatuksiani isänmaallisuudesta ja uusisänmaallisuudesta, jotka julkaistiin vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä.

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.

Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?

Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”

Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.

Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.

Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.

Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?

Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.