Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.

Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?

Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.

Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.

Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.

Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.

Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.

Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.

Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:

Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.

Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.

P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”

Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.

2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.