Onko lapsen kanssa samassa sängyssä nukkuminen hengenvaarallista? Olin mukana pohtimassa tätä kysymystä pitkässä ja tieteellisesti argumentoidussa facebook-keskustelussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kätkytkuoleman riski on lähes kolminkertainen, jos vauva nukkuu vanhempien kanssa samassa sängyssä verrattuna siihen, että vauva nukkuu samassa huoneessa mutta omassa sängyssään. Tarkkaan ottaen samassa sängyssä nukkuvista kaksi kymmenestätuhannesta kohtaa kätkytkuoleman, kun eri sängyssä nukkuvista vauvoista vain 0,8 kymmenestätuhannesta. Luin alkuperäistutkimuksen lävitse ja pohdin asiaa vakavasti: Jos esikoisemme koskaan saa pikkusisaren, uskallammeko nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä?

Jälkeenpäin havahduin miettimään miten absurdissa maailmassa elämme. Vielä sata vuotta sitten Suomessa joka kymmenes lapsi jouduttiin hautaamaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Eli oli aivan tavallista, että vanhemmat menettivät vähintään yhden lapsistaan. Nykypäivänä luku on muutama tuhannesta. Eli melkein sadasosa aiemmasta. Olemmeko onnellisempia tämän valtaisan lääketieteellisen harppauksen ansiosta? En usko. Sen sijaan etsimme jatkuvasti marginaalisempia uhkia, joista ahdistua ja joiden torjuntaan keskittyä.

Missä menee raja? Täällä Yhdysvalloissa poikamme on usein ainoa lapsi leikkipaikalla. Osasyynä on paikallisten kyvyttömyys säänmukaiseen pukeutumiseen – t-paidassa kulkevat lapset voivat olla ulkona vain t-paitakelillä. Mutta toinen syy on varmasti kaikenlaiset uhkakuvat lapsia kaappaavista pedofiileistä sun muista onnettomuuksista. Eräs paikallinen äiti valitti kuinka hänen lapsuudessaan juostiin ja leikittiin vapaina pihalla, mutta nykypäivänä näin ei voi enää tehdä. Kuitenkaan todellisuudessa lapsia uhkaavat onnettomuudet eivät suinkaan ole lisääntyneet, vaan vähentyneet. Ainoa mikä on lisääntynynt, on vanhempien pelko ja halu ylisuojella lapsiaan. Uhkien maailmassa ei ole vapautta ja ”vapauden kotimaan” lapset pakotetaan kasvamaan kotona television edessä.

Oletetaan, että kieltämällä lapselta kokonaan ulkona leikkiminen voitaisiin riskiä ennenaikaisesta kuolemasta laskea neljästä sadastuhannesosasta yhteen sadastuhannesosaan. Olisitko valmis täyskieltoon? Riski kuitenkin laskee neljäsosaan aiemmasta! Vai onko tämä se kohta, jossa elämänlaatu on asetettava elämän pituuden edelle? Entä jos puhuttaisiin miljoonasosariskistä? Mitä olisit valmis kieltämään lapseltasi miljoonasosariskin torjumiseksi?

Lopulta tässä kaikessa on kyse länsimaisesta tarpeesta kontrolloida elämää. Haluamme uskoa, että voimme hallita elämäämme täydellisesti. Takerrumme siihen kiinni, puristamme rystyset valkoisina jotta se ei vain luiskahtaisi käsistämme. Torjumme mielestämme kaiken sellaisen, joka muistuttaa meitä siitä synkästä totuudesta, jota voimme paeta päivän, vuoden tai parhaimmillaan muutamia vuosikymmeniä:

Minä kuolen joku päivä. Sinä kuolet joku päivä. Jopa minun lapseni kuolevat joku päivä. Ja tämä päivä voi olla vaikka huominen, kuka sen tietää.

Nykyään tuntuu usein, että tämän totuuden ääneen sanominen on jonkinlainen tabu. Haluamme kieltää kuolevaisuutemme ja suutumme, jos joku meitä siitä muistuttaa.

Irokeesien luomiskertomuksessa taivaalta tipahtava nainen luo maailman ja myöhemmin hänen poikansa luo ihmisen. Sen jälkeen he poistuvat savuna ilmaan. Siksi irokeesiperinteessä nuotiosta nousevan savun kautta osoitetaan kiitollisuuttaan sille, joka meidät on luonut. Itse asiassa kaikkia luomiskertomuksia ja uskontoja ylipäänsä yhdistää yksi asia: Kiitollisuus omasta olemassaolosta. Elämä on lahja, joka minulle on annettu.

’Rationaalisessa’ länsimaisessa elämänasenteessa ei ole tilaa kiitollisuudelle. Elämä on oikeus, ja sen riistäminen on aina jonkun syy. Pohjoismaissa syyllinen on useimmiten viranomainen. Kun tsunami vuonna 2004 tappoi yli 500 Kaakkois-Aasiassa lomailevaa ruotsalaista, vihainen kansa vaati ulkoministerin eroa. Turvallisuuden kotimaassa ei voitu hyväksyä ajatusta siitä, että joskus onnettomuuksia vain tapahtuu. Siksi oli välttämätöntä löytää syyllinen myös toisella pallonpuoliskolla tapahtuneen maanjäristyksen seuraamuksille.

Entä jos asennoituisimme elämään eri tavalla? Jos ottaisimme oppia luonnonkansojen mutkattomasta suhtautumisesta kuolemaan? Luomiskertomukset eivät välttämättä perustu historiallisesti todennettaviin faktoihin, mutta niiden synnyttämä tunne on todellinen. Jos osaa suhtautua elämään hauraana lahjana, jos hyväksyy kuoleman osana elämää – olisiko elämä silloin kuitenkin tasapainoisempaa ja leppoisampaa? Ei tarvitsisi puristaa elämää tukahduksiin, vaan voisi vain elää kunnes kuolee.

Lopulta elämän edessä ei ole nähdäkseni kuin kaksi vaihtoehtoa:

Ensinnäkin voi elää kieltäymyksessä. Illuusiossa, jossa minä vien ja elämä vikisee. Pään voi hyvin upottaa pensaaseen useaksikin vuodeksi silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta sitten elämä – tai kuolema – iskeytyy vasten kasvoja ja korttitalo romahtaa. Pahinta on, että paetessamme sokeasti oman elämämme rajallisuutta uppoudumme usein kaikenlaiseen turhanpäiväiseen puuhasteluun – rakennamme uraa, eläkesäästämme. Seuraamme sokeasti oman aikamme ’järkevyyden’ huilun ääntä, emmekä koskaan tee elämästämme itsemme näköistä.

Toinen vaihtoehto on antautua elämän edessä ja hyväksyä, että se on lahja. Se on jotakin täysin ansaitsematonta, pilke jonkun itseämme suuremman silmäkulmassa tai sokean sattuman suunnaton seuraus. Lyhyt tai pitkä, se on ainutlaatuinen mahdollisuus.

Sen sijaan että rutistaisimme elämän kuoliaaksi takertumalla siihen kynsin hampain, on parempi antaa sille tilaa askeltaa omalla tavallaan. On parempi tanssia elämän kanssa: iloita tästä hetkestä, olla kiitollinen juuri näistä sävelistä. Liikkua ja luoda, antaa itsemme tuikkia askelissamme. Orkesteri voi lakata soittamasta koska tahansa. Mutta siihen asti voimme tanssia täydestä sydämestämme.