Tagged: kuolevaisuus

Kumpi on pelottavampi: Kätkytkuolema vai elämätön elämä?

Onko lapsen kanssa samassa sängyssä nukkuminen hengenvaarallista? Olin mukana pohtimassa tätä kysymystä pitkässä ja tieteellisesti argumentoidussa facebook-keskustelussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kätkytkuoleman riski on lähes kolminkertainen, jos vauva nukkuu vanhempien kanssa samassa sängyssä verrattuna siihen, että vauva nukkuu samassa huoneessa mutta omassa sängyssään. Tarkkaan ottaen samassa sängyssä nukkuvista kaksi kymmenestätuhannesta kohtaa kätkytkuoleman, kun eri sängyssä nukkuvista vauvoista vain 0,8 kymmenestätuhannesta. Luin alkuperäistutkimuksen lävitse ja pohdin asiaa vakavasti: Jos esikoisemme koskaan saa pikkusisaren, uskallammeko nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä?

Jälkeenpäin havahduin miettimään miten absurdissa maailmassa elämme. Vielä sata vuotta sitten Suomessa joka kymmenes lapsi jouduttiin hautaamaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Eli oli aivan tavallista, että vanhemmat menettivät vähintään yhden lapsistaan. Nykypäivänä luku on muutama tuhannesta. Eli melkein sadasosa aiemmasta. Olemmeko onnellisempia tämän valtaisan lääketieteellisen harppauksen ansiosta? En usko. Sen sijaan etsimme jatkuvasti marginaalisempia uhkia, joista ahdistua ja joiden torjuntaan keskittyä.

Missä menee raja? Täällä Yhdysvalloissa poikamme on usein ainoa lapsi leikkipaikalla. Osasyynä on paikallisten kyvyttömyys säänmukaiseen pukeutumiseen – t-paidassa kulkevat lapset voivat olla ulkona vain t-paitakelillä. Mutta toinen syy on varmasti kaikenlaiset uhkakuvat lapsia kaappaavista pedofiileistä sun muista onnettomuuksista. Eräs paikallinen äiti valitti kuinka hänen lapsuudessaan juostiin ja leikittiin vapaina pihalla, mutta nykypäivänä näin ei voi enää tehdä. Kuitenkaan todellisuudessa lapsia uhkaavat onnettomuudet eivät suinkaan ole lisääntyneet, vaan vähentyneet. Ainoa mikä on lisääntynynt, on vanhempien pelko ja halu ylisuojella lapsiaan. Uhkien maailmassa ei ole vapautta ja ”vapauden kotimaan” lapset pakotetaan kasvamaan kotona television edessä.

Oletetaan, että kieltämällä lapselta kokonaan ulkona leikkiminen voitaisiin riskiä ennenaikaisesta kuolemasta laskea neljästä sadastuhannesosasta yhteen sadastuhannesosaan. Olisitko valmis täyskieltoon? Riski kuitenkin laskee neljäsosaan aiemmasta! Vai onko tämä se kohta, jossa elämänlaatu on asetettava elämän pituuden edelle? Entä jos puhuttaisiin miljoonasosariskistä? Mitä olisit valmis kieltämään lapseltasi miljoonasosariskin torjumiseksi?

Lopulta tässä kaikessa on kyse länsimaisesta tarpeesta kontrolloida elämää. Haluamme uskoa, että voimme hallita elämäämme täydellisesti. Takerrumme siihen kiinni, puristamme rystyset valkoisina jotta se ei vain luiskahtaisi käsistämme. Torjumme mielestämme kaiken sellaisen, joka muistuttaa meitä siitä synkästä totuudesta, jota voimme paeta päivän, vuoden tai parhaimmillaan muutamia vuosikymmeniä:

Minä kuolen joku päivä. Sinä kuolet joku päivä. Jopa minun lapseni kuolevat joku päivä. Ja tämä päivä voi olla vaikka huominen, kuka sen tietää.

Nykyään tuntuu usein, että tämän totuuden ääneen sanominen on jonkinlainen tabu. Haluamme kieltää kuolevaisuutemme ja suutumme, jos joku meitä siitä muistuttaa.

Irokeesien luomiskertomuksessa taivaalta tipahtava nainen luo maailman ja myöhemmin hänen poikansa luo ihmisen. Sen jälkeen he poistuvat savuna ilmaan. Siksi irokeesiperinteessä nuotiosta nousevan savun kautta osoitetaan kiitollisuuttaan sille, joka meidät on luonut. Itse asiassa kaikkia luomiskertomuksia ja uskontoja ylipäänsä yhdistää yksi asia: Kiitollisuus omasta olemassaolosta. Elämä on lahja, joka minulle on annettu.


’Rationaalisessa’ länsimaisessa elämänasenteessa ei ole tilaa kiitollisuudelle. Elämä on oikeus, ja sen riistäminen on aina jonkun syy. Pohjoismaissa syyllinen on useimmiten viranomainen. Kun tsunami vuonna 2004 tappoi yli 500 Kaakkois-Aasiassa lomailevaa ruotsalaista, vihainen kansa vaati ulkoministerin eroa. Turvallisuuden kotimaassa ei voitu hyväksyä ajatusta siitä, että joskus onnettomuuksia vain tapahtuu. Siksi oli välttämätöntä löytää syyllinen myös toisella pallonpuoliskolla tapahtuneen maanjäristyksen seuraamuksille.

Entä jos asennoituisimme elämään eri tavalla? Jos ottaisimme oppia luonnonkansojen mutkattomasta suhtautumisesta kuolemaan? Luomiskertomukset eivät välttämättä perustu historiallisesti todennettaviin faktoihin, mutta niiden synnyttämä tunne on todellinen. Jos osaa suhtautua elämään hauraana lahjana, jos hyväksyy kuoleman osana elämää – olisiko elämä silloin kuitenkin tasapainoisempaa ja leppoisampaa? Ei tarvitsisi puristaa elämää tukahduksiin, vaan voisi vain elää kunnes kuolee.

Lopulta elämän edessä ei ole nähdäkseni kuin kaksi vaihtoehtoa:

Ensinnäkin voi elää kieltäymyksessä. Illuusiossa, jossa minä vien ja elämä vikisee. Pään voi hyvin upottaa pensaaseen useaksikin vuodeksi silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta sitten elämä – tai kuolema – iskeytyy vasten kasvoja ja korttitalo romahtaa. Pahinta on, että paetessamme sokeasti oman elämämme rajallisuutta uppoudumme usein kaikenlaiseen turhanpäiväiseen puuhasteluun – rakennamme uraa, eläkesäästämme. Seuraamme sokeasti oman aikamme ’järkevyyden’ huilun ääntä, emmekä koskaan tee elämästämme itsemme näköistä.

Toinen vaihtoehto on antautua elämän edessä ja hyväksyä, että se on lahja. Se on jotakin täysin ansaitsematonta, pilke jonkun itseämme suuremman silmäkulmassa tai sokean sattuman suunnaton seuraus. Lyhyt tai pitkä, se on ainutlaatuinen mahdollisuus.

Sen sijaan että rutistaisimme elämän kuoliaaksi takertumalla siihen kynsin hampain, on parempi antaa sille tilaa askeltaa omalla tavallaan. On parempi tanssia elämän kanssa: iloita tästä hetkestä, olla kiitollinen juuri näistä sävelistä. Liikkua ja luoda, antaa itsemme tuikkia askelissamme. Orkesteri voi lakata soittamasta koska tahansa. Mutta siihen asti voimme tanssia täydestä sydämestämme.

30: Kun täytin vuotaakseni yli, tähdellistyäkseni

Mitä ovat ajan merkkipaalut siinä kokemuksen loputtomassa virrassa, jonka jäsennämme tarinallisesti ihmiselämäksi? Itse asettamiamme rajaviivoja, joihin takerrumme jaksottaaksemme kokemustamme, luodaksemme käänteen pisteitä, keinotekoisia katkoksen perspektiivejä kudelmaan. Mutta juuri sen vuoksi, että ne luovat pysäyksen saarekkeita elämän vuokseen, ovat ne tuon virtauksen suuntaamisen suhteen tärkeitä. Tarkastelen omasta näkökulmasta niistä läheisintä.

Olemiseni rajallisuus, minuudelleni varattu päättyvä pelitila ajassa. Tämän sisäistäminen kytkeytyy vahvasti tähän nyt ylitettävään merkkipaaluuni. Nuoruus on ikuisuuden aikaa, kaiken ehtii tehdä vielä huomenna, mikään valinta ei ole lopullinen koska aikaa on vielä aloittaa alusta. Rajapyykilläni katson nyt taakseni ja tiedostan, että tiettyjä asioita ei koskaan tullut aloitettua. Ne olisivat voineet olla osa nuoruuttani, mutta eivät tule sitä koskaan olemaan.

Tämän hyväksyminen on vihlaissut kipeästi minua useaan otteeseen lähimpien kuukausien aikana. Mutta hiljalleen alan antamaan periksi sille ajatukselle, että päätöstä kohti juoksevassa ajassa ei aivan kaikkea voi saada. Elämysteni tilikirjaa täyttäessäni olen ajoittaisista vihlaisuista huolimatta todennut saldoni olevan monessa suhteessa edulliset lähtökohtanikin huomioon ottaen ihan mukava. Ajan vääjämättömän virtaamisen täysi hyväksyminen vaatii vielä työtä, mutta matkalla olo on jo hyvä alku.

Post-materiaalisen yhteiskuntamuotomme asettama kehitystehtävä noin kolmeenkymmeneen jatkuvalle myöhäisnuoruudelle on etsintä, kokeilu ja oman itseyden toteuttamisen tavan löytäminen. Tässä voin sanoa onnistuneeni. Irtauduin ja etsin, hakeuduin mahdollisuuksien puitteissa erilaisten elämänkatsomusten pariin, hain aktiivisesti mieltä avartavia uusia näkökulmia, pyrin ottamaan vakavasti kaikki tarjotut asennoitumistavat. Ja näiden toiseuden peilien kautta sain kokea yhä uudestaan niitä oivalluksen hetkiä, joissa oman perspektiivini rajoittuneisuus tuli näkyväksi minulle. Asteittain, välillä hiipien, välillä jymähtäen päin kasvoja, kasvoi etsinnälleni toivottu tulos.

Peace, Love & Harmony

Ihmisen osa on kohdata maailmallisuus siinä määrin kuin on siihen valmis. Harsoiset, pehmeän viettelevät kudelmat haihtuivat silmieni edestä usvamaisesti, eivät missään vaiheessa terävästi naksahtaen. Hiljaa alkoi niiden takana oleva musta tyhjyys kuultaa lävitse. Katsoin kiellettyyn, mutta kokemus ei ollut koskaan säikäyttävä, vain miellyttävän melankolinen. Lähempää tulviva lämpö kannatteli minua, kelluin turvassa allani levittäytyvää tyhjyyttä tunnustellen.

Halusin löytää tuon lämmön lähteet. Halusin kasvaa kohtaamaan tuon tyhjyyden kirkkain silmin ja levollisin mielin. Halusin ymmärtää missä tiedostava elämä kelluu; mikä voi kannattaa, vaikka jalkojen alla ei voi olla mitään vakaata? Halusin tutustua niihin erilaisiin harsomisen muotoihin, joilla ihmiset ja kulttuurit ovat tuon tyhjyyden torjuneet sekä rakentaneet merkitykselliseksi kuroutuneet elämänmuodot. Ja sidoin itseni tekemään työtä sen eteen, että voin jakaa kasvuni hedelmät muiden poimittaviksi heidän omalla matkallaan kahden tyhjyyden välisessä välähdyksessä. Löysin sen mitä haluan vuotaa yli.

Eteenpäin kulkevalla elämälläni on nyt selkeä suunta. Olen löytänyt ne arvot, ne päämäärät ja ne läheisyyden muodot sekä monet niistä elävistä lähimmäisistä, joihin haluan oman minuuteni sitoa. Toki koen että velvollisuuteni itseäni kohtaan on pitää tämä suuntautuneisuuteni kenttä muovautumiselle alttiina – sulkeutuminen on hengen kuolema -, mutta kentän selkeytyminen on saavuttanut asteen jossa elämänvalintojen tekeminen sen pohjalta tuntuu vakaalta.

Mainitsiko joku kuoleman? Hyvä on, vaikka elinvoimani saa sen vielä tuntumaan horisontin takaiselta kuilulta, on se tietysti tänäänkin läsnä, rajana jota vasten olemiseni suuntautuneisuus virittyy. Ja kutsumukseni vuoksi sen läsnäolon toistuva tiedostaminen ja hyväksyminen on lahja kehitykselleni. Olen tehnyt työtä kyetäkseni kohtaamaan kuoleman ammatinvalintani vaatimalla tyyneydellä. Toki toivon, että näiden harjoitteideni koetinkiveen olisi ajallista etäisyyttä vielä useampi vuosikymmen. Niin paljon on vielä elämyksiä, joita maailma voi antaa minulle. Niin paljon on läheisiä, joiden tarinan osana haluan olla. Ja niin paljon on mielessäni asioita, jotka haluan maailmalle lahjoittaa ennen ajallisuuteni päättymistä. Jos tietäisin elinpäivieni lähestyvän päätepistettään lähiaikoina, haluaisin ennen kaikkea kirjoittaa. Haluaisin jättää jotakin sisälläni olevista siemenistä muiden viljeltäväksi ja korjattavaksi.

Ei kuitenkaan pidä kätkeä totuutta pelkkiin vakaviin lauseisiin: Ilakoiva olen ollut ja olen edelleen! Eksistentiaalisten kirjoitushaasteiden synkistävästä vaikutuksesta huolimatta. Reipas elämänilo on minua pukenut, mieleeni on voimakkaana juurtunut kyky kääntää vastoinkäyminen ympäri, löytää sen alta haaste tai ratkaisu johon huomioni keskitän. Kaiken kaikkiaan kasvuympäristöni lempeys antoi mahdollisuuden eläytyä elämään kevyen leppoisasti. Perhosen lailla olen lepatellut sen lävitse, suuntaa seuraten tai sitä hakien, mutta myös suunnattomuuksille huomattavasti tilaa antaen. Rehellisesti sanottuna, en ole pohjimmiltani kyennyt ottamaan mitään oman tai muun ihmiselämän suurta tai pientä ilmiötä täysin vakavasti, tietty pilke on värittänyt kaikkien kokemusteni kohtaamista. Ehkä juuri siksi jouduin hakemaan olemiselleni ankkurin syvälle menevistä peruskysymyksistä.

Kypsyin hitaasti, koska välttelin äärimmäisyyksiä, radikaaleja siirtymiä ja suoria yhteenottoja. Erilaisilla kypsyntäkeinoilla on puolensa, mutta tämäkin tapa tuotti tuloksen, jonka olen valmis allekirjoittamaan. Nyt lepattelullani on suunta. Ja osa minusta huokaa: jo oli aikakin. Lepattelulla on toki puoltajansa minuuteni monimutkaisessa kudelmassa, mutta syvempään suuntaan ankkuroitunut osio on ajan kulumisen kautta jatkuvasti vahvistunut. Ja nuoruuteen liittyvät hedonistiset velvoitteet ovat jo usein tuntuneet sisäisesti haaleilta ja ulkoisesti kahleilta. Koetan käyttää tämän rajaviivan niiden liiallisesta palvomisesta irtautumiseen.

Tähde on se mikä jää ylitse. Elämä on tähdellistä, kun se tuottaa jotakin itsensä ylittävää. Kun siitä riittää annettavaa toisille. Olen toteuttanut kehitystehtäväni, olen löytänyt tähdellistymiselleni kanavan. Seuraava askel on sen täyttäminen.

TheSea