Tagged: hyvä elämä
Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin
Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:
Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.
Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.
Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.
Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.
Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.
Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.
Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.
Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.
Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.
Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.
Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.
Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.
Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.
Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.
Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.
Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.
Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.
Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.
Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.
Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.
Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.
Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.
Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.
Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.
Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.
Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.
Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.
Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.
Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.
Etsitkö onnea? Neljä syytä, miksi onnen tavoittelu tekee sinut onnettomammaksi
Asuttuaan aiemmin esimerkiksi Pariisissa ja San Diegossa Cynthia Andros päätti että on aika asettua aloilleen. Hän otti kartan esiin ja päätti laskea missä kaupungissa hän olisi kaikista onnellisin. Sää oli tärkeä kriteeri (sopivan lämmin, alhainen kosteusprosentti), samoin kaupungin oikea koko ja kulttuurielämä. Hän päätyi lopulta Ashevillen pikkukaupunkiin Pohjois-Carolinassa Yhdysvalloissa. Kirjassaan The Geography of Bliss Eric Weiner kysyy Cynthialta onko Asheville hänelle koti. Cynthia on asunut siellä kolme vuotta mutta epäröi. Kaikki kriteerit eivät täyttyneet: Ashevillen lähellä on vuoristo ja luontoa, mutta ei merta. Ja isoa lentokenttääkään ei sieltä löydy. Asheville on enemmänkin “koti toistaiseksi.”
Cynthia on onnellisuuden tavoittelun uhri. Hän pyrkii niin kiihkeästi optimoimaan oman onnellisuutensa, että on lopulta kykenemätön sitoutumaan ja juurtumaan mihinkään.
Länsimaissa onnellisuudesta on tullut jonkinlainen kultainen vasikka, jota palvomme ja jonka eteen olemme valmiita tekemään uhrauksia. Onnellisuudesta on tullut kulttuurinen normi ja itsestäänselvä elämän päämäärä. Kaikkihan me haluamme olla onnellisia. Ja kaikkienhan meidän pitää olla onnellisia. Näin meille julistavat kaikenmaailman gurut kirjakauppojen hyllyiltä, lehtien sivuilta ja TV:n pyhältä alttarilta.
Toki onnellisena olemisessa on paljon hyvää. Mutta vaikka onnellisena oleminen näyttää olevan hyvä juttu, onnellisuuden tavoitteleminen voi itse asiassa olla huono juttu. Näin ajattelee esimerkiksi professori Adam Grant :
“On syytä uskoa, että onnellisuuden tavoittelu voi olla tie ahdinkoon.”
Tähän on ainakin neljä syytä:
1. Ihmiset etsivät onneaan vääristä paikoista
Onnen tavoittelu ei useimmiten toimi. Tutkimus osoittaa, että ne ihmiset jotka pitävät onnellisuuden saavuttamista erityisen tärkeänä, ovat keskimäärin vähemmän onnellisia kuin ihmiset, joille onnellisuus ei ole samanlainen pakkomielle. Miksi onnellisuuden tavoittelu ei sitten johda onnellisuuteen? Yksi keskeinen syy on siinä, että etsimme onnellisuutta vääristä paikoista.
Ihmiset unelmoivat isommasta talosta, hienommasta autosta, uusimmasta älypuhelimesta ja muista materiaalisista seikoista. Ihmiset haluavat menestyä ja nuoret haaveilevat kuuluisuudesta. Valitettavasti kaikki tavoitteet eivät ole samanarvoisia mitä tulee onnellisuuteemme. Jos ihminen todella pyrkisi onnellisuuteen, hänen kannattaisi opetella olemaan vähemmän innostunut noista materiaalisista tavoitteista, koska ne eivät onnellisuutta kovinkaan paljoa tuota. Sen sijaan kannattaisi panostaa itsensä toteuttamiseen, ihmissuhteisiin ja hyväntekemiseen.
2. Onnen tavoittelu voi tehdä sinut onnettomammaksi
Kuvittele, että katsoisit lyhyen filminpätkän, jossa suosittu taitoluistelijatar voittaa kultamitalin: Yleisö villiintyy ja luistelija halaa ilon kyyneleet silmissään valmentaajansa. Minkälaisia tunteita tämä video sinussa herättäisi? Jos olet keskimääräisen katsojan kaltainen, niin filmi kutittelee sinusta esiin erilaisia myönteisiä tunteita: luistelijattaren ilo tarttuu.
Mutta ennen kuin tutkijat näyttivät tällaista filminpätkää koehenkilöille, he manipuloivat puolet koehenkilöistä haluamaan onnellisuutta. Valitettavasti halu ei muuttunut todellisuudeksi: Ne koehenkilöt, jotka näin oli huijattu haluamaan enemmän onnellisuutta, arvioivat oman onnellisuutensa filmin jälkeen alhaisemmaksi kuin sen koeryhmän, jota ei vastaavasti manipuloitu.
Syy: Onnea kovasti halunneet henkilöt raportoivat olevansa pettyneitä omiin tunteisiinsa. Filmi saattoi saada heidät hivenen hymyilemään, mutta he olisivat halunneet saada siitä irti vielä enemmän onnellisuutta. Heidän onnellisuushimonsa siis esti heitä heittäytymästä nauttimaan tilanteesta.
3. Onnen tavoittelu voi tehdä sinusta itsekkäämmän ja yksinäisemmän
”Yhteys toiseen on onnea, jonka menettää keskittymällä liikaa itseensä.”
– Heikki Peltola
Ovatko onnen tavoittelijat yksinäisempiä? Yhden tutkimuksen mukaan ovat. Mitä tärkeämpänä ihmiset pitivät onnellisena olemista, sitä yksinäisemmäksi he itsensä tunsivat. Eli vaikka se että olemme onnellisia saattaa joskus tehdä sosiaalisten suhteiden solmimisesta helpompaa, onnellisuuden tavoittelulla voi olla päinvastainen vaikutus.
Miksi sitten onnen tavoittelu johtaa yksinäisyyteen? Yksi selitys liittyy siihen, että länsimaissa miellämme onnellisuuden tavoittelun olevan jonkinlaista oman edun maksimointia. Sen seurauksena saatamme onnea tavoitellessa keskittyä liikaa itseemme muiden ihmisten kustannuksella.
Voimme uhrata monia asioita onnellisuuden alttarille, mutta ehkä traagisin uhraus on ystävyyden uhraus – erityisesti koska kestävä onnellisuus rakentuu paljolti ihmissuhteissa.
4. Onnellisuuden kulttuuri on erityisen vahingollinen niille, jotka eivät ole onnellisia
Onnellisuuden kulttuuri voi olla erityisen raskas taakka niille, jotka eivät onnistu elämään kulttuurin vaatimalla tavalla.
Elämä on monimutkaista: Jotkut asiat tekevät meidät onnellisiksi, toiset onnettomiksi. Ja niin sen myös kuuluu olla, koska “kaikki psykologiset tilat ovat jollakin tavalla hyödyllisiä selviytymisellemme.” Jos negatiivisilla tunteilla ei olisi mitään tarkoitusta, ei ihminen sellaisia kokisi. Ihmiselämässä on oltava tilaa kaikille tunteille, niin hyville kuin huonoillekin. Ja siksi on parasta hyväksyä myös negatiivisten tunteiden olemassaolo.
Onnellisuuden kulttuuri ei tee meille hyvää. Mutta erityisen pahaa se tekee niille ihmisille, jotka syystä tai toisesta eivät tällä hetkellä ole onnellisia. Kun mielesi on maassa, niin pahin mitä voi tapahtua, on että joku tulee kertomaan että “älä ole allapäin, piristy vähän.” Se kaksinkertaistaa taakan: Et vain ole onneton, vaan tunnet myös syyllisyyttä siitä että olet onneton. Omia tunteitaan vastaan taisteleminen ei koskaan johda voittoon. On parempi oppia hyväksymään elämä sellaisena kuin se on. Kun olet onnellinen, vaali sitä hetkeä. Kun olet surullinen, vaali myös sitä hetkeä. Molemmat tunteet ovat elintärkeä osa sitä ainutlaatuista tarinaa, joka on sinun elämäsi.
Mitä tavoitella onnellisuuden sijasta?
Kirjassaan Obliquity, taloustieteilijä John Kay esittää, että monet päämäärät elämässä, bisneksessä, politiikassa ja urheilussa saavutetaan parhaiten epäsuorasti. Onnellisuus on yksi tällainen epäsuora päämäärä. Mitä enemmän arvostat sitä ja mitä epätoivoisemmin pyrit tekemään itsesi onnelliseksi, sitä kauemmaksi se pakenee.
Uskon, että onnellisuus löytyy parhaiten merkityksellisen elämän sivutuotteena. Eli sellaisen elämän, jossa keskityt toteuttamaan itseäsi ja tekemään hyvää toisille ihmisille. Kun panostat ihmisen neljään psykologiseen perustarpeeseen – joista kerron kirjassani – saavutat onnen sivutuotteena.
John Lennon on laulussaan Beautiful Boy sattuvasti todennut: ”Life is what happens to you while you’re busy making other plans.”
Elämä on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään muita suunnitelmia.
Mainio sanonta. Mutta mitäpä jos otettaisiin ja tehtäisiin siitä vielä osuvampi? Tai osuvampi ainakin mitä tulee onnellisuuden lähteisiin. Pohjautuen ajatukseen, että onnellisuus saavutetaan parhaiten sivutuotteena olen muokannut lauseen uusiksi näin: “Happiness is what happens to you while you’re busy doing meaningful things.”
Onnellisuus on mitä sinulle tapahtuu, kun keskityt tekemään itsellesi merkityksellisiä asioita.
Tämä kirjoitus on lyhyt ote Valonöörit-kirjan onnellisuutta käsittelevästä luvusta. Lisää onnellisuuden tavoittelua kritisoivaa tutkimusta ja parempia päämääriä elämään löytyy kyseisestä kirjasta.
Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit
”Raportin analyyseistä voidaan ja pitääkin keskustella, mutta arvokkaan elämän asettaminen kehityksen päämäräksi on merkittävä linjaus, johon poliitikkojen tulisi ottaa kantaa.”
– professori Antti Hautamäki.
Mikä on yhteiskunnan perimmäinen päämäärä? Tämä on se kysymys, joka löytyy Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittaman kohu-raportin keskiöstä. Politiikan tarkoituksena on paremman yhteiskunnan rakentaminen, mutta mitä lopulta on parempi yhteiskunta ja parempi ihmiselämä? Tämä on suuri ja olennainen kysymys, joka on saanut myös pääministeri Jyrki Kataisen pohtimaan arvokkaan elämän käsitettä.
Huomio: Loppuraportin tieteelliset ansiot on erillinen keskustelunaihe, josta aiheellisia huomioita ovat esittäneet esimerkiksi taloustieteen professori Pertti Haaparanta, sosiologian professori Pertti Alasuutari, yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo ja kehitysyhteistyön asiantuntija Esa Salminen. Kuten lähes järjestään kaikki akateemista tutkimusta tekevät tahot ovat todenneet, Himasen kirjoittamat luvut eivät täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Ne ovat enemmänkin laajakatseisia ja osittain tieteestä inspiroituneita syötekirjoituksia – ja sellaisina ne sisältävät monia mielenkiintoisia keskustelunavauksia. Ongelmana on, että siltä osin kuin Himanen väittää kirjoituksiaan tieteelliseksi tutkimukseksi, hän estää hedelmällisen keskustelun esittämistään hyvistä ideoista: Väitetty tieteellisyys pakottaa kaikki varsinaiset tieteentekijät kommentoimaan tätä väitettä, varsinaisten sisältöjen sijasta.
Jätetään kuitenkin tämä keskustelu tähän, koska haluan mieluummin ’saada vastinetta rahoille’ eli käydä sitä eteenpäinkatsovaa keskustelua Suomen suunnasta, jota raportti voisi parhaimmillaan edistää.
Arvokas elämä on ollut filosofisen ja yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä siitä lähtien kun Sokrates shokeerasi kreikkalaiset väittämällä että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista. Länsimaissa kysymys nousi jälleen ajankohtaiseksi muutama vuosi takaperin kun päättäjät Ranskan presidentti Nicolas Sarkozystä Britannian pääministeri David Cameroniin kyseenalaistivat talouskasvun politiikan päämääränä ja käynnistivät korkean profiilin hankkeita, joissa etsittiin vaihtoehtoisia tapoja mitata hyvinvointia. Myös Suomen hallitusohjelmassa pyrkimys hyvinvoinnin mittaamisesta on ollut mukana ainakin vuodesta 2011 alkaen.
Tähän kehitykseen Himanen kontribuoi raportissa esittelemällä luonnoksen arvokkaan elämän indeksistä, jota Jyrki Katainen pitää kiehtovana mahdollisuutena. Jos Himasen raportin ansiosta arvokas elämä otetaan aidosti poliittisten pyrkimysten keskeiseksi ja mitattavaksi päämääräksi Suomessa, on tämä yksistään miljoonan euron arvoinen muutos.
Mutta mitä on arvokas elämä? Ja miten sitä voisi mitata?
Teorioita ja ehdotelmia löytyy filosofian, psykologian ja yhteiskuntatieteiden historiasta kirjava joukko, joten mainitsen tässä vain muutaman ennen kuin esitän oman luonnostelmani arvokkaan elämän keskeisistä elementeistä:
1. Taloudellisesti tuottava elämä
Jos poliittisen päätöksenteon ytimessä on talouskasvun turvaaminen, on tämä käytännössä kannanotto sen puolesta, että kehityksen päämääränä oleva arvo on taloudellinen tuottavuus. Valitettavasti länsimaissa on saavutettu jo sen verran korkea materiaalisen hyvinvoinnin taso, että materiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vaikuttaa hyvinvointiin enää hyvin marginaalisesti. Juuri siksi vaihtoehtoisten kehitysmittarien etsintä on maailmalla tällä hetkellä niin kuuma aihe.
2. Subjektiivinen hyvinvointi
Suoraviivaisin vaihtoehto materiaalisen hyvinvoinnin mittaamiselle on mitata ihmisten elämäntyytyväisyyttä kysymällä sitä heiltä suoraan: Kuinka tyytyväinen olet elämääsi tällä hetkellä asteikolla 1-10? Tämänkaltaisia kysymyksiä on laajasti käytössä erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä kyselyissä ja niiden pohjalta on arvioitu eri maiden keskimääräistä onnellisuutta. Mittari on suoraviivainen ja neutraali sen suhteen mikä hyvinvointia tuottaa. Siksi se vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta hyvinvoinnin mittaamiseksi.
Siinä on kuitenkin kolme ongelmaa: Ensinnäkin kysymykset onnellisuudesta ja elämäntyytyväisyydestä ovat arvolatautuneita ja siksi ihmisten vastaukset eivät välttämättä heijasta heidän todellista tilannettaan vaan jonkinlaista kulttuurisesti välittynyttä ajatusta siitä, mikä heidän tilansa tulisi olla. Karkeana yleistyksenä on esimerkiksi esitetty, että länsimaiset keskimäärin liioittelevat ja aasialaiset vähättelevät onnellisuuttaan kyselyissä. Toiseksi, kysymykset ovat abstrakteja eikä ihmisillä tavallisesti ole niihin mitään valmista vastausta. Siksi erilaiset häiriötekijät kuten päivän sää tai kolikon löytäminen juuri ennen kyselyä vaikuttavat yllättävän paljon ihmisten kokonaisarvioon omasta elämästään. Näistä ongelmista olen kirjoittanut aiemminkin. Kolmanneksi, tyytyväisyys mittarina ei kerro mitään siitä mikä tätä tyytyväisyyttä lisää tai vähentää. Siksi sen pohjalta on hyvin vaikeata antaa mitään suosituksia sen suhteen, miten hyvinvointia voitaisiin parantaa. Jotta se olisi hyödyllinen instrumentti poliittisessa päätöksenteossa, vaatii se joka tapauksessa rinnalleen teorian siitä mitkä tekijät hyvinvointia lisäävät ja vähentävät.
4. Himasen arvokas elämä ja dignity-indeksi
Himasen mukaan kaiken yhteiskunnallisen keskustelun tulisi tähdätä yhteen päämäärään: arvokkaaseen elämään. ”Jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo” ja ”arvokas elämä tarkoittaa elämää, jossa tämä arvokkuus toteutuu.” Tästä olemme varmaan kaikki samaa mieltä, mutta arvokas elämä on niin lavea käsite että sen alle voi mahtua oikeastaan mitä vain. Siksi käsitteen arvo on siinä, miten se tarkemmin määritetään.
Himasen mukaan arvokkuus on muiden arvojen perusta, erityisesti vapauden ja oikeudenmukaisuuden. Lisäksi hän kytkee arvokkuuteen tulevien sukupolvien oikeudet ja välittämisen toisista ihmisistä. Hänen tarkempi arvokkuusteoriansa on tässä (raportin sivuilta 296-297):
Arvokkaan elämän kulttuuri on Himaselle ”vapauden, oikeudenmukaisuuden ja elämän kulttuuri – kestävän talouden ja hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden perusta”. Kuulostaa hienolta, mutta teoriaa on mahdotonta lähteä arvioimaan, koska Himanen ei oikeastaan perustele yllä esitettyjä yhteyksiä sen kummemmin. Erityisesti elämänfilosofiaa koskeva taulukko sisältää mielestäni varsin kummallisia hyppäyksiä merkityksestä olemisen kautta ekologiseen kestävyyteen tai hyvinvoinnista yhteisön kokemisen kautta kestävään talouteen. En kuitenkaan löytänyt raportista ainuttakaan lausetta, jossa näistä yhteyksistä kerrottaisiin jotakin lisää.
Himasen varsinainen dignity-indeksi mittaa vuorostaan kehitystä kolmessa ulottuvuudessa:
* Informationaalinen kehitys
* Inhimillinen kehitys
* Kulttuurinen kehitys
Himanen korostaa että varsinaisen indeksin muotoilu on tarkoitettu luonteeltaan alustavaksi ennen kuin esittää listauksen jossa kolme päätasoa on kukin jaoteltu kolmeen alatasoon, joita jokaista mittaa kolme mittaria:
Vaikuttava lista. Vaikka en ole aiheen asiantuntija, ovat yksittäiset mittarit mielestäni hyviä ja ne kattavat monia sellaisia tekijöitä, jotka varmasti ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta olennaisia. Ongelmana on, että ne eivät oikein muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi ekologinen kestävyys, startup-yritysten määrä ja sukupuolten tasa-arvo ovat kaikki tässä kulttuurisen kehityksen osatekijöitä. Ne ovat kaikki yksittäisinä asioina tärkeitä, mutta on vaikea nähdä mikä on se yhdistävä tekijä, jota ne yhdessä mittaavat.
Himasen mittari yhdistää monia tärkeitä asioita ja antaa varmasti paljon sellaista tietoa, jota pelkkä bruttokansantuotteeseen tuijottaminen ei kerro. Siltikin mieleeni jää kummittelemaan Himasen kritiikki aiempia indeksejä kohtaan: ”niissä esitetään usein ad hoc -tyyppinen tavoitteiden ja indikaattorien valikoima, joiden taustalta puuttuu systemaattinen filosofinen argumentti kehityksen päämäärästä.” Samaa voitaisiin sanoa myös dignity-indeksistä – ainakin toistaiseksi. Siinä on 27 tärkeää yksittäistä indikaattoria, mutta niistä muodostuvat yläkategoriat jäävät nykyesityksessä epäselviksi eivätkä siten auta hahmottamaan kehityksen suuntaviivoja.
Yleisemmin Himasen arvokkaan elämän indeksi ei lopulta mielestäni edes yritä mitata arvokasta elämää. Tutkimus- ja kehitysinvestoinnit tai vastaanotetut lisenssimaksut voivat olla tärkeitä välineitä talouskasvulle. Mutta eivät ne mielestäni kerro mitään arvokkaasta elämästä. Siksi bruttokansantuotteen ja dignity indexin rinnalle tarvittaisiin myös mittari, joka pyrkii mittaamaan arvokasta elämää.
Jotta tällainen indeksi voitaisiin rakentaa, tarvitaan kuitenkin teoria arvokkaasta elämästä.
5. Arvokkaan elämän neljä perustavaa elementtiä
Himasen lähestymistapa arvokkaaseen elämään on yhteiskunnallinen, hän asettaa arvokkaan elämän käsitteensä Amartya Senin kyvykkyysnäkökulmaa ja John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa vasten. Oma tulokulmani pohjautuu empiiriseen psykologiaan. Rakennan ehdotukseni arvokkaan elämän elementeistä erityisesti itsemääräämisteorian ja hyväntekemistä koskevan tutkimustiedon varaan. Ensin mainittu on tämän hetken viitatuin psykologinen teoria motivaatiosta ja ihmisten perustarpeista, jota tukevat sadat tutkimukset niin laboratoriossa kuin eri elämänalueilla urheilukentiltä työpaikoille ja terveydenhoitoon. Jälkimmäinen on oma tämänhetkinen tutkimuskohteeni. Liitän loppuun lyhyen lähdeluettelon aiheen tieteellisestä taustasta kiinnostuneille.
Lähtökohtani on, että kysymys arvokkaasta elämästä palautuu lopulta kysymykseen ihmiselämän perustarpeista. Mitkä ovat ne yleiset elementit, jotka tekevät ihmiselosta hyvinvoivan, merkityksellisen ja arvokkaan?
Vastataksemme tähän on ensiksi tehtävä Himasenkin mainitsema positiivisen psykologian perustava kahtiajako hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välille: Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin poissaoloa, vaan tiettyjen hyvien asioiden läsnäoloa. Toisin sanoen, on perustarpeita, joiden poissaolo tuottaa pahoinvointia. Näitä ovat esimerkiksi fyysiset tarpeemme saada riittävästi ravintoa ja nestettä, ja psykologisella puolella ainakin turvallisuuden ja hyväksymisen tunteet. Niiden poissaolo tekee elämästä tukalaa selviytymiskamppailua, mutta niiden läsnäolo ei yksin riitä tekemään elämästä muuta kuin siedettävää. Elämän arvokkuuden kokemus vaatii jotakin vielä enemmän.
Esitän että kokemus arvokkaasta ja merkityksellisestä elämästä syntyy neljän peruselementin läsnäolosta elämässä:
* Autonomia. Ihmisellä on perustava tarve kokea oma elämänsä ja toimintansa ’omakseen.’ Autonominen elämä ei tunnu ulkoapäin kontrolloidulta, vaan yksilö kokee pystyvänsä itse tekemään keskeiset valintansa omaksi kokemiensa arvojen ja päämäärien pohjalta.
* Kyvykkyys. Ihmisellä on perustava tarve kokea saavansa aikaan haluamiaan asioita. Ihminen haluaa tuntea olevansa taitava ja kyvykäs siinä mitä tekee.
* Läheisyys. Ihminen on sosiaalinen eläin ja meillä on perustava tarve kokea läheisyyttä ja yhteyttä ihmisiin, joista välitämme ja jotka välittävät myös meistä.
* Hyväntekeminen. Ihmisellä on perustava tarve kokea, että hänen toimintansa aiheuttaa myönteisiä eikä kielteisiä seurauksia toisille ihmisille. Haluamme tuntea että kykenemme oman toimintamme kautta auttamaan toisia ihmisiä.
Albert Camus’n mukaan filosofian perimmäinen kysymys koskee itsemurhaa: Tähän kysymkseen vastaaminen tarkoittaa sen päättämistä ”onko elämä elämisen arvoista.” Esitän tässä, että kokemus oman elämän arvokkuudesta syntyy näiden neljän elementin kautta. Mitä enemmän ne ovat läsnä elämässäni, sitä arvokkaammalta se tuntuu, kun taas niiden poissaolo johtaa kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Yhteys omaan identiteettiin (autonomia), yhteys toisiin ihmisiin (läheisyys) sekä sellaisten asioiden aikaansaaminen (kyvykkyys), jotka tuottavat hyvää itseä laajemmalle yhteisölle (hyväntekeminen) synnyttää kokemuksen arvokkaasta elämästä.
Sitä saa mitä mittaa. Himasen keskeinen viesti on, että poliittisen päätöksenteon avuksi tarvitaan mittari, joka mittaa arvokasta elämää. Tällainen mittari vaatii taustalleen teorian arvokkaasta elämästä. Tässä esitelty luonnos neljästä arvokkaan elämän elementistä on oma näkemykseni siitä, mitkä tekijät tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elementit perustuvat tuoreeseen psykologiseen tutkimukseen ja on olemassa luotettavia ja tieteellisesti validoituja mittareita, joiden pohjalta niitä voidaan arvioida. Jos siis arvokasta elämää todella halutaan mitata, mitä jos mitattaisiin näitä: autonomiaa, kyvykkyyttä, yhteyttä ja hyväntekemistä.
Katso myös aiempi arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit. Kevyempää esitystapaa arvostavat saattavat myös pitää kirjoituksestani, jossa sovellan neljää arvokkaan elämän elementtiä Jay-Z:n ja MC Hammerin elämien arvioimiseen: Revealed By Science: The 4 Elements Of Holy Grail That Jay-Z And Justin Timberlake Are Searching After.
Tässä vielä muutama lähde liittyen elämän arvokkuuden neljään elementtiin:
Psykologisten perustarpeiden luonteesta:
* Baumeister, R. F., & Leary, M. R. 1995. The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological bulletin, 117(3): 497–529.
* Sheldon, K. M. 2011. Integrating behavioral-motive and experiential-requirement perspectives on psychological needs: A two process model. Psychological review, 118(4): 552–569.
Itsemääräämisteorian kolme perustarvetta: autonomia, kyvykkyys ja läheisyys:
* Deci, E. L., & Ryan, R. M. 2000. The“ what” and“ why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry, 11(4): 227–268.
* Niemiec, C. P., Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2009. The path taken: Consequences of attaining intrinsic and extrinsic aspirations in post-college life. Journal of Research in Personality, 43(3): 291–306.
* Reis, H. T., Sheldon, K. M., Gable, S. L., Roscoe, J., & Ryan, R. M. 2000. Daily well-being: The role of autonomy, competence, and relatedness. Personality and Social Psychology Bulletin, 26(4): 419–435.
* Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2000. Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1): 68–78.
Hyväntekemisestä psykologisena perustarpeena:
* Aknin, L. B., Barrington-Leigh, C. P., Dunn, E. W., Helliwell, J. F., Biswas-Diener, R., Kemeza, I., et al. In Press. Prosocial spending and well-being: Cross-cultural evidence for a psychological universal. Journal of Personality and Social Psychology.
* De Dreu, C. K., Greer, L. L., Handgraaf, M. J., Shalvi, S., Van Kleef, G. A., Baas, M., et al. 2010. The neuropeptide oxytocin regulates parochial altruism in intergroup conflict among humans. Science, 328(5984): 1408–1411.
* Grant, A. M. 2008. The significance of task significance: Job performance effects, relational mechanisms, and boundary conditions. Journal of Applied Psychology, 93(1): 108–124.
* Harbaugh, W. T., Mayr, U., & Burghart, D. R. 2007. Neural responses to taxation and voluntary giving reveal motives for charitable donations. Science, 316(5831): 1622–1625.
Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?
”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”
Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:
”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor
Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.
Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.
Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.
Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.
Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.
Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.
Saat asioita aikaan, mutta osaatko olla? Eli miksi älypuhelin pilaa kesäloman
Lapsuuteni kesälomalla, jossakin päin Saaristomerta, uutiset kuunneltiin radiosta. Uutisten jälkeen seurasivat kuulutukset: ”Pekka Virtanen, otatko yhteyttä lähiomaisiin.” Lomailija katosi kesä-Suomeen, kännykättömässä suvessa ihmistä saattoi olla mahdotonta tavoittaa. Työmurheet oli helppo unohtaa: mikään ei niistä muistuttanut – eikä niille mökkirannasta käsin voinut muutenkaan mitään tehdä.
Eläköön teknologia: Se on tehnyt meistä tehokkaampia ja yhdistää ihmiset uudella syvyydellä. Kaukomatkoilla on upeata että voi skypen kautta olla yhteydessä valtameren takana oleviin läheisiin. Mutta samaan aikaan se tekee töistä irtipäästämisestä yhä vaikeampaa. Monet älypuhelimet puskevat sähköpostit automaattisesti kännykän ruutuun ja lomailijan riesaksi. Olemme koko ajan periaatteessa saatavilla ja raja loman ja työn välillä hämärtyy. Moni kesäloma saastuu, kun ”isi kirjoittaa vain yhden sähköpostin”, ”äidin on pakko vastata tähän puheluun” tai ”menkää kaverit edeltä saunaan, mun pitää nopeasti kirjoittaa yksi memo.”
Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin mukaan meissä ihmisissä on kaksi minuutta: kokeva minä ja arvioiva minä, joista olen aiemminkin kirjoittanut. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää ikuisessa nykyhetkessä ja elää lävitse hetken tuskat ja nautinnot. Se tarttuu hetkeen ja sykkii elävää elämää.
Arvioiva minä elää askeleen etäänpänä: se muistaa menneet, arvioi nykytilannetta ja tulevaisuuden mahdollisuuksia, se tekee suunnitelmia ja päättää mihin pyrimme. Länsimainen tehokkuuskulttuuri on virittänyt huippuunsa arvioivan minän: Koskaan ei planeettamme pintaa ole kansoittanut näin päämääräorientoitunut, pitkällä tähtäimellä ajatteleva, itsekuriin ja uhrauksiin kykenevä otus. Nykyihmisen kyky hoitaa menestyksellä kotiin pitkällisiä ja monimutkaisia projekteja on osoitus paitsi ihmislajin aivojen biologisesta kehityksestä, myös huippuunsahiotusta metodisesta osaamisesta: olemme mestarillisesti oppineet käyttämään erilaisia ajattelun-, itsensä- ja muistinhallinnan keinoja kyetäksemme saavuttamaan asettamamme kunnianhimoiset päämäärät.
Ongelmana on se, että jos olemme jatkuvasti matkalla johonkin, unohdamme helposti nauttia itse matkasta. Ja tämän matkan nimi on elämä. Tavoitteet ovat arvokkaita ja vievät meitä eteenpäin. Mutta samalla ihminen voi jäädä päämääriensä vangiksi. Keskittäessään kaiken tarmonsa niihin hän unohtaa kokea sen elämän, jonka lävitse hänen määrätietoiset askeleensa kulkevat. Liian ankara arvioiva minä laiminlyö totaalisesti kokevan minän hyvinvoinnin. Lähihistoriamme on täynnä tarinoita miehistä ja naisista, jotka ovat saaneet huomattavia asioita aikaan, mutta samalla kulkeneet elämänsä lävitse hampaat tiukasti yhteenpuristettuina, kykenemättä koskaan nauttimaan olostaan. Kun uhraamme elämämme aikaansaamiselle, saatamme unohtaa miten voi vain olla.
Tässä suhteessa meillä länsimaisilla on paljon opittavaa erilaisilta luonnonkansoilta. Luin taannoin matkailijasta Keski-Aasian kesyttömillä aroilla. Hän päätyi viettämään muutaman yön eristyksissä asuvan maanviljelijän matalassa majassa. Suoritettuaan päivän askareensa kyseinen maanviljelijä istui alas majansa eteen – ja sitten vain tuijotti hiljaa lähimetsää tunnista toiseen seesteinen ilme kasvoillaan. Miksi riuhtoa itseään muualle, kyllä se vilja itse itseään kasvattaa? Itsekin olen matkoillani usein ihaillut sitä hetkestä nauttimisen kykyä, johon ovat pystyneet niin Nicaraguan rannikon pikkukylän kuin myös Ilosaarirockin Linnunlaulun leirintäalueen asukkaat. Liian moni suomalainen tarvitsee alkoholia irtautuakseen suorittamisen ikeestä, kun se voisi olla myös sydämen luontainen tila.
Suomalainen kesäloma on arvokas instituutio, joka parhaimmillaan tarjoaa päämääräorientoituneelle konttorirotalle mahdollisuuden irtautua suorituskeskeisestä elämästään ja antautua hetken vietäväksi. Se on temmellyskenttä, jonka kokeva minämme ansaitsee elettyään yksitoista kuukautta arvioivan minän kontrollin alaisena. Älä anna älypuhelimen pilata sitä: vaihda luurisi antiikkiseen pikselinäyttöiseen malliin tai laita ainakin sähköpostit pois päältä. Näin ne eivät tunkeudu tukkimaan hetkestä nauttivia huomiokanaviasi. Päästä irti älypuhelimestasi, päästä irti työtehtävistäsi, se on vähintä mitä voit tehdä kokevan minäsi puolesta.
Elämää ei kuulu vain tehdä, sen voi myös kokea.
Kumpi on pelottavampi: Kätkytkuolema vai elämätön elämä?
Onko lapsen kanssa samassa sängyssä nukkuminen hengenvaarallista? Olin mukana pohtimassa tätä kysymystä pitkässä ja tieteellisesti argumentoidussa facebook-keskustelussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kätkytkuoleman riski on lähes kolminkertainen, jos vauva nukkuu vanhempien kanssa samassa sängyssä verrattuna siihen, että vauva nukkuu samassa huoneessa mutta omassa sängyssään. Tarkkaan ottaen samassa sängyssä nukkuvista kaksi kymmenestätuhannesta kohtaa kätkytkuoleman, kun eri sängyssä nukkuvista vauvoista vain 0,8 kymmenestätuhannesta. Luin alkuperäistutkimuksen lävitse ja pohdin asiaa vakavasti: Jos esikoisemme koskaan saa pikkusisaren, uskallammeko nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä?
Jälkeenpäin havahduin miettimään miten absurdissa maailmassa elämme. Vielä sata vuotta sitten Suomessa joka kymmenes lapsi jouduttiin hautaamaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Eli oli aivan tavallista, että vanhemmat menettivät vähintään yhden lapsistaan. Nykypäivänä luku on muutama tuhannesta. Eli melkein sadasosa aiemmasta. Olemmeko onnellisempia tämän valtaisan lääketieteellisen harppauksen ansiosta? En usko. Sen sijaan etsimme jatkuvasti marginaalisempia uhkia, joista ahdistua ja joiden torjuntaan keskittyä.
Missä menee raja? Täällä Yhdysvalloissa poikamme on usein ainoa lapsi leikkipaikalla. Osasyynä on paikallisten kyvyttömyys säänmukaiseen pukeutumiseen – t-paidassa kulkevat lapset voivat olla ulkona vain t-paitakelillä. Mutta toinen syy on varmasti kaikenlaiset uhkakuvat lapsia kaappaavista pedofiileistä sun muista onnettomuuksista. Eräs paikallinen äiti valitti kuinka hänen lapsuudessaan juostiin ja leikittiin vapaina pihalla, mutta nykypäivänä näin ei voi enää tehdä. Kuitenkaan todellisuudessa lapsia uhkaavat onnettomuudet eivät suinkaan ole lisääntyneet, vaan vähentyneet. Ainoa mikä on lisääntynynt, on vanhempien pelko ja halu ylisuojella lapsiaan. Uhkien maailmassa ei ole vapautta ja ”vapauden kotimaan” lapset pakotetaan kasvamaan kotona television edessä.
Oletetaan, että kieltämällä lapselta kokonaan ulkona leikkiminen voitaisiin riskiä ennenaikaisesta kuolemasta laskea neljästä sadastuhannesosasta yhteen sadastuhannesosaan. Olisitko valmis täyskieltoon? Riski kuitenkin laskee neljäsosaan aiemmasta! Vai onko tämä se kohta, jossa elämänlaatu on asetettava elämän pituuden edelle? Entä jos puhuttaisiin miljoonasosariskistä? Mitä olisit valmis kieltämään lapseltasi miljoonasosariskin torjumiseksi?
Lopulta tässä kaikessa on kyse länsimaisesta tarpeesta kontrolloida elämää. Haluamme uskoa, että voimme hallita elämäämme täydellisesti. Takerrumme siihen kiinni, puristamme rystyset valkoisina jotta se ei vain luiskahtaisi käsistämme. Torjumme mielestämme kaiken sellaisen, joka muistuttaa meitä siitä synkästä totuudesta, jota voimme paeta päivän, vuoden tai parhaimmillaan muutamia vuosikymmeniä:
Minä kuolen joku päivä. Sinä kuolet joku päivä. Jopa minun lapseni kuolevat joku päivä. Ja tämä päivä voi olla vaikka huominen, kuka sen tietää.
Nykyään tuntuu usein, että tämän totuuden ääneen sanominen on jonkinlainen tabu. Haluamme kieltää kuolevaisuutemme ja suutumme, jos joku meitä siitä muistuttaa.
Irokeesien luomiskertomuksessa taivaalta tipahtava nainen luo maailman ja myöhemmin hänen poikansa luo ihmisen. Sen jälkeen he poistuvat savuna ilmaan. Siksi irokeesiperinteessä nuotiosta nousevan savun kautta osoitetaan kiitollisuuttaan sille, joka meidät on luonut. Itse asiassa kaikkia luomiskertomuksia ja uskontoja ylipäänsä yhdistää yksi asia: Kiitollisuus omasta olemassaolosta. Elämä on lahja, joka minulle on annettu.
’Rationaalisessa’ länsimaisessa elämänasenteessa ei ole tilaa kiitollisuudelle. Elämä on oikeus, ja sen riistäminen on aina jonkun syy. Pohjoismaissa syyllinen on useimmiten viranomainen. Kun tsunami vuonna 2004 tappoi yli 500 Kaakkois-Aasiassa lomailevaa ruotsalaista, vihainen kansa vaati ulkoministerin eroa. Turvallisuuden kotimaassa ei voitu hyväksyä ajatusta siitä, että joskus onnettomuuksia vain tapahtuu. Siksi oli välttämätöntä löytää syyllinen myös toisella pallonpuoliskolla tapahtuneen maanjäristyksen seuraamuksille.
Entä jos asennoituisimme elämään eri tavalla? Jos ottaisimme oppia luonnonkansojen mutkattomasta suhtautumisesta kuolemaan? Luomiskertomukset eivät välttämättä perustu historiallisesti todennettaviin faktoihin, mutta niiden synnyttämä tunne on todellinen. Jos osaa suhtautua elämään hauraana lahjana, jos hyväksyy kuoleman osana elämää – olisiko elämä silloin kuitenkin tasapainoisempaa ja leppoisampaa? Ei tarvitsisi puristaa elämää tukahduksiin, vaan voisi vain elää kunnes kuolee.
Lopulta elämän edessä ei ole nähdäkseni kuin kaksi vaihtoehtoa:
Ensinnäkin voi elää kieltäymyksessä. Illuusiossa, jossa minä vien ja elämä vikisee. Pään voi hyvin upottaa pensaaseen useaksikin vuodeksi silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta sitten elämä – tai kuolema – iskeytyy vasten kasvoja ja korttitalo romahtaa. Pahinta on, että paetessamme sokeasti oman elämämme rajallisuutta uppoudumme usein kaikenlaiseen turhanpäiväiseen puuhasteluun – rakennamme uraa, eläkesäästämme. Seuraamme sokeasti oman aikamme ’järkevyyden’ huilun ääntä, emmekä koskaan tee elämästämme itsemme näköistä.
Toinen vaihtoehto on antautua elämän edessä ja hyväksyä, että se on lahja. Se on jotakin täysin ansaitsematonta, pilke jonkun itseämme suuremman silmäkulmassa tai sokean sattuman suunnaton seuraus. Lyhyt tai pitkä, se on ainutlaatuinen mahdollisuus.
Sen sijaan että rutistaisimme elämän kuoliaaksi takertumalla siihen kynsin hampain, on parempi antaa sille tilaa askeltaa omalla tavallaan. On parempi tanssia elämän kanssa: iloita tästä hetkestä, olla kiitollinen juuri näistä sävelistä. Liikkua ja luoda, antaa itsemme tuikkia askelissamme. Orkesteri voi lakata soittamasta koska tahansa. Mutta siihen asti voimme tanssia täydestä sydämestämme.
Paradoksi hämmensi filosofin: Parempi elämä ei olekaan hyvää elämää
Lähes päivittäin kävelen Kolmannella linjalla sijaitsevan Good Life Coffeen ohitse. Jotenkin nimi aina särähtää. Onko hyvä elämä tosiaan sitä, että juo vain aeropress-keittimellä valmistettua pienpaahtimokahvia?
Kysymys hyvästä elämästä on ihmiselämän perimmäisin kysymys. ’Hyvä elämä’ on ilmaisu, jota filosofi käyttää harvoin ja vain painavista syistä. Ehkä Sokrates eli hyvän elämän. Tai Gandhi. Tai Nelson Mandela. Mutta on vähän arveluttavaa antaa ’hyvän elämän’ arvonimi meidän tavallisten ihmisten elämille.
Toisaalta joillekin ’living the good life’ tarkoittaa suihkuseurapiirien elämänrytmiä, jossa shampanja virtaa, uima-allas täyttyy treenatuista vartaloista ja toiletin kraanat ovat kullattuja. Tämänkaltainen ’hyvä elämä’ on eksklusiivista elämää. Eliitti saa juhlia rauhassa, koska tavallinen kansa on eristetty vähintäänkin yhden ovimiehen taakse. Hyvä elämä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että meidän ryhmällämme on ’paremmat bileet’ kuin muilla. Nopeammat autot, kauniimmat puolisot, ylellisemmät hotellit ja kalliimmat huumausaineet.
Toinen hyvän elämän muoto on elegantti elämä. Connoisseur tuntee rypäleet ja turpeen laadut ja hyväksyy vain sofistikoituneimmat viinivalinnat. Jos puhutaan kahveista, hän muistuttaa, että ”laatukahveissa on enemmän vivahteita kuin viinissä” ja naurahtaa kepeän ylimielisesti cappuccinojaan ryystävälle tuulipukukansalle. Kun puhe kääntyy musiikkiin, on hän juuri löytänyt jonkin Kanadalaisen indie-bändin, josta kukaan muu ei vielä ole kuullut. Jos joku erehtyy laittamaan Radio Novan soimaan, connoisseur vääntää melkein suuttuneena valitsimen takaisin Basso-radion tai radio Helsingin taajuudelle. Hipsterin esteettinen vaisto on aina askeleen muita edellä.
Molempien elämäntapojen kohdalla ilmaisu ’hyvä elämä’ on kuitenkin väärä. Kyse ei ole hyvästä elämästä, vaan ’paremmasta elämästä’. Molempien elämäntapojen hyvyys määrittyy suhteessa tavalliseen kansaan. Meillä on upeammat puitteet tai sofistikoituneempi maku kuin noilla muilla. Elämästä tulee kilpajuoksu, jossa mitellään siitä, kuka nauttii eniten. Erona on lähinnä se, että toisessa nautinnot ovat pinnallisempia ja toisessa elegantteja.
Filosofi näkee molemmat elämäntavat oireina. Ne kertovat kyvyttömyydestä löytää itsenäinen arvo omalle elämälleen. Ne ovat vastuun pakenemista. Vaikka oma elämä tuntuisi aika ajoin tyhjältä ja merkityksettömältä, niin ainakin se on parempi kuin noiden toisten elämä. ”Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguaarissa kuin bussissa”, kuten Françoise Sagan kuolemattomasti on todennut. Sen sijaan, että etsisi omaa hyvää elämää, keskittyy huomio taisteluun paikasta nokkimisjärjestyksen ylemmillä askelmilla.
Vertailuun perustuvassa hyvässä elämässä on kuitenkin kaksi ongelmaa:
1) Aina on joku, jolla on jotain enemmän kuin sinulla. Vaikka olisit maailman rikkain mies, on jollakulla kutsu juhliin, joihin sinua ei ole kutsuttu. Vertailuun perustuva elämä on epätäydellistä, koska et koskaan ole kaikilla kriteereillä paras. Olet aina joltakin osin vajaa.
2) Elät jonkun toisen unelmaa, et omaasi. Niin kauan kun rakennat elämääsi sen varaan, että teet parempia valintoja kuin jotkut toiset, niin kauan olet statuskamppailun vanki. Muut määrittävät ne standardit, joiden sisällä pyrit menestymään. Ja se ei ole tie kestävään onnellisuuteen.
Kestävämpi hyvän elämän malli löytyy vain sitä kautta, että opettelet irtautumaan muiden asettamista statuskamppailuista ja keskityt siihen, mitä itse haluat elämälläsi tehdä. Se tarkoittaa ensinnäkin sitä, että opettelet kuuntelemaan itseäsi ja omia autenttisia tarpeitasi. Se on haastavaa, koska omaa ääntä on vaikeata kuulla sen kaiken pauhunnan takaa, jota mainonta ja TV ympäristöömme suoltavat. Mutta kyllä se siellä on. Kun pääset kosketuksiin oman sisäisen nörttisi kanssa, olet kosketuksissa sen hyvän elämän kanssa, joka sopii juuri sinulle. Se ei aina ole muita ’parempaa elämää’, mutta se on sinulle hyvä elämä.
Ymmärrätkö elämäsi projektina vai tarinana?
Tatuoidun miehen kävellessä vastaani Helsingin yössä ymmärsin, että oman elämänsä voi hahmottaa kahdella tavalla: projektina tai tarinana. Nämä kaksi elämänymmärrystä johtavat varsin erilaisiin elämänasenteisiin ja vaikuttavat suuresti esimerkiksi kykyymme kohdata vastoinkäymisiä. Protestanttisessa Suomessa ensin mainittu asenne lienee dominoiva: Palkinto odottaa maalissa ja otsa hiessä on sinun tehtävä töitä sinne päästäksesi.
Ensinnäkin elämän voi siis hahmottaa projektina. Tällöin olennaista on löytää itselleen mielekkäät päämäärät ja pyrkiä onnistumaan niiden toteuttamisessa. Elämä on jonkinlainen suoritus, jossa voi menestyä paremmin tai huonommin. Useimmiten tämä projektiasenne ei sisällä päämäärien aktiivista omaehtoista valitsemista, vaan yksilö kasvaa sisään ympäröivän yhteisön asettamiin elämän mittapuihin. Isompi asunto, ylennys työpaikalla, urheilusaavutukset ovat tällöin elämän suuria asioita, koska ne viestittävät projektin onnistumisesta. Tällöin tietysti myös vertailu toisiin ihmisiin muodostuu keskeiseksi tavaksi mitata oman elämänprojektinsa onnistumista. Elämään on siis sisäänrakennettu tietty kilpailuasenne.
Vaihtoehtoisesti elämänsä voi hahmottaa tarinana. Tällöin elämän suuret ja pienet tapahtumat kytkeytyvät yhdeksi merkityksellisyyden punokseksi. Elämäntarinan kauneus kasvaa näiden eri osasten keskinäisestä vuoropuhelusta; ilon ja surun, kiihkeyden ja suvantohetkien, rakkauden ja kuoleman vuorottelusta. Elämää ei siis arvioida ensisijaisesti sen mukaan, miten on onnistunut joidenkin tiettyjen, usein yhteiskunnan asettamien, tavoitteiden saavuttamisessa, vaan sitä katsotaan kokonaisuutena, jonka tärkein arvo on kauneus.
Nämä kaksi elämänasennetta eroavat erityisesti siinä, miten ne suhtautuvat vastoinkäymisiin ja tappioihin, joita elämässämme väistämättä kohtaamme. Projektihahmotuksessa ne ovat epäonnistumisia. Ne ovat esteitä, jotka haittaavat mahdollisuuksiamme saavuttaa asettamamme tavoitteet. Siksi ne tulisi lakaista pois näkyvistä mahdollisimman pian ja minimoida niiden aiheuttamat haitat. Tarina-asenteessa traagiset hetket ja vastoinkäymiset ovat yksi keskeinen elementti, joka tekee elämästä niin kauniin. Puhdas menestystarina on tarinoista tylsimpiä, juuri vastoinkäymiset ja surun hetket kasvattavat tarinasta ylevästi värähtelevän.
Miten tuo naamastaan tatuoitu mies, jonka näin, sitten liittyy asiaan? Hän toi mieleeni urbaanin legendan eräästä Helsingin portsarista, jolla on kyynel tatuoituna silmäkulmaan. Tarinan mukaan hän oli vahingossa tappanut miehen ja tämän tragedian muistaakseen oli kyseisen tatuoinnin ottanut. Projektiperspektiivistä kyseinen temppu on tietysti käsittämätön: tuollaisen epäonnistumisen jälkeen pitäisi minimoida sen aiheuttamat vahingot ja kätkeä tapahtunut mahdollisimman hyvin. Tarinaperspektiivistä kyseinen tapaus näyttäytyy miehen elämän yhtenä määrittävänä hetkenä, jonka jälkeen mikään ei ole entisensä. Siksi sen tuominen iholle on perusteltua miehelle itselleen sekä hänen ympäristölleen: jos haluamme ymmärtää kyseistä miestä ja hänen elämäänsä, on meidän ymmärrettävä mitä hän on käynyt lävitse.
Lopuksi kysymys sinulle: Oletko lukenut viime aikoina kasan tietokirjoja ja elämänhallinnan oppaita, mutta et yhtään romaania? Tiedä silloin, että olet huomaamattasi vahvasti omaksunut projektinäkemyksen elämääsi kohtaan. Sillä mitä muuta kaikki nuo kirjat ovat kuin työkaluja siinä projektissa, joka elämä on? Kaikkiin opastaviin kirjoihin sisältyy piilevänä taustaoletuksena näkemys elämästä projektina. Romaanit taasen tarinoina elämästä elävöittävät kykyämme nähdä elämänkaaret merkityksellisinä kokonaisuuksina. Ne herkistävät meidät löytämään jokaisesta elämästä sen ainutlaatuisen kauneuden elementit.
Älä puhu yksilöstä, puhu suhdelosta!
Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankiin kiteytettyä kokonainen macho-individualismin paradigma. Eli näkemys, jossa yksilö on itsenäinen, itseohjautuva, itseriittoinen kokonaisuus, itsessään täydellinen atomi, joka seilaa maailmassa toteuttamassa omia sisältään kumpuavia projektejaan. Yksilölle muut ihmiset ovat vain välineitä omien, itse valittujen ja itsekkäiden päämäärien saavuttamisessa. Yksilö on vastuussa vain itselleen, hän on kiinnostunut vain omasta hyödystään.
Parasta olisi tuhota koko sana kollektiivisesta muististamme ja alkaa puhua suhdelosta. Suhdelo syntyy maailmaan ihmissuhteiden keskelle. Hän kasvaa maailmaan sisään sosiaalisten suhteidensa kautta. Lopulta hänen ainutlaatuinen minuutensa ja ymmärryksensä itsestäänkin syntyy vain sitä kautta, että hän peilautuu itselleen toisten ihmisten kautta. Suhdelon olemisen tapa on yhteisöllinen, hän suuntautuu luonnostaan siihen yhteisöön, jonka osana hän on. Hänen sisältään kumpuaa luontevasti empaattinen suhtautuminen lähimmäisiin sekä pyyteetön halu olla myönteisenä voimana heidän elämässään. Jos markkinoilla oleva omaa taloudellista etuaan maksimoiva subjekti on yksilön vertauskuva, ovat perheenjäsenenä oleminen ja perhesuhteet tapa hahmottaa suhdelon elämäntapaa.
Puhumalla yksilöstä latistamme näkemystämme ihmisenä olemisesta. Sen kautta ihmisyys näyttäytyy kapeampana, kylmempänä, laskelmoivampana ja itsekkäämpänä kuin mitä se oikeasti on. Termin kautta kadotamme paljon elämän lämmöstä, siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Sanalla sanoen, kadottamme elämän inhimillisyyden. Suhdelo tuo paremmin esiin sen, että ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan ihmissuhteissa olemista. Läheisistä huolehtiminen on lopulta inhimillisen olemassaolon yksi peruspiirteistä. Se on itse asiassa tehokkain tie hyvään elämään ja henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostavassa kulttuurissa hoiva, huolenpito ja lähtökohtainen riippuvaisuutemme muista usein torjutaan, kielletään tai kätketään laitoksiin. On muistettava, että ihmisenä oleminen on toisista huolta pitämistä ja sitä, että sinusta pidetään huolta.
Siddharthan suojattu lapsuus ja oma suojattu aikamme
Siddhartha Gautama eli prinssin elämää muinaisessa Intiassa. Hänen isänsä oli päättänyt suojella häntä maailman pahuudelta ja niinpä hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa näkemättä kärsimystä ja tietämättä mitään elämän synkästä puolesta. Eräänä päivänä hän kuitenkin onnistui karkaamaan suojelijoiltaan ja tutustui tulevaan valtakuntaansa omin päin. Hän törmäsi kurjuuteen: näki sairaan, vanhuksen ja kuolleen. Tämä kokemus muutti hänen elämänsä: ei aikaakaan kun hän luopui prinssin elämästä, ryhtyi vaeltavaksi viisauden tavoittelijaksi ja koki lopulta valaistumisen. Tunnemme hänet Buddhana.
Hypätkäämme reilut kaksituhatta vuotta eteenpäin, oman aikamme Suomeen. Pyrimmekö elämään samassa kuplassa, johon Siddharthan isä hänet tuomitsi? Nuoruutta palvovassa kulttuurissamme kaikki normista poikkeavat on siivottu omiin laitoksiinsa: sairaaloihin, mielisairaaloihin, vastaanottokeskuksiin ja vanhainkoteihin. Aiemmin joka kylässä oli oma kylähullunsa, kuolema oli paljon arkisempi asia, vanhukset elivät samoissa talouksissa lastensa sekä lastenlastensa kanssa ja sairaat olivat enemmän näkyvissä. Kun vielä yhä useampi julkinen tila on kaupallinen, pääsemme eroon myös köyhempien ja alkoholistien näkemiseltä. Samaan aikaan televisio, tuo nykyihmisen sielun peili, suoltaa silmillemme kuvaa täydellisen vartalon omistavista nuorista ja terveistä ihmisistä onnen kantajina. Teemme yhteiskuntana parhaamme, jotta emme vahingossakaan joutuisi kohtaamaan toisten ihmisten kärsimystä silmästä silmään.
Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta samat elämän perustotuudet ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina Buddhan ajoista lähtien: Jokainen meistä vanhenee, jokainen meistä voi sairastua – ja lopulta jokainen meistä kuolee. Viime kädessä hyvä ja arvokas elämä ei voi rakentua kuin tosiasioiden tunnustamiselle. Vain kohtaamalla elämän traagisen puolen voimme oppia elämään tavalla, joka tekee oikeutta elämän rikkaudelle. Kieltäymyksessä eläminen johtaa helposti torjuntamekanismeihin ja vauhtisokeuteen, jotka ovat vahingollisia niin yksilölle itselleen kuin häntä ympäröiville ihmisille. Teemmekö karhunpalveluksen itsellemme, kun yritämme paeta näitä vääjäämättömiä tosiasioita niin pitkään kuin mahdollista?
Frank Martela 