Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Posted on October 11 2009 by frank

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ‘anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat “et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

4 responses to “Ihmiskunnan rakastaminen etäältä”

  1. Timo says:

    Opastin juuri tänään kysymättä eksyneet japsituristit hotellinsa suuntaan. Eilen kodittoman suomalaisen Töölön yömajaan. Suosikkini on kuitenkin kesällä sanoa Eläinmuseon risteyksessä eksyneen näköiselle turistille “that way, turn right in second crossing”. Turret on aina ihan hämillään. Sit “tarkistan”, että “you were looking for the Rock chrch, right?” Sit ne on vielä enemmän hämillään, taittelevat kartan pois, kiittävät ja jatkavat kohti Temppeliaukion kirkkoa. Eksynyttä turrea on helppo auttaa – koita joskus.

  2. Jos sinä et jaksa aina uskoa tekeväsi hyvää työtä hyvien asioiden puolesta, haluan heti kärkeen antaa sinulle siitä tunnustuksen.

    Toisaalta mieleen tulee, että onhan hyvää tekeviä ihmisiä ollut maalman sivu, enkä ole saanut vaikutelmaa, että maailma olisi jotenkin siitä erityisesti parantunut. Hyvän- ja pahantekemisen koen olevan aikalailla jonkinlainsessa tasapainossa ja maailman jonkinmoisessa moraalisessa staasiksessa.

    Maailmahan lopulta pyörii Machiavellimaisessa kehässään, missä valtaapitävät ennenkaikkea pitävät vallasta kiinni. Se on ensisijainen positioon liittyvä moraali, josta seuraa valtavaa massan hitautta. Opportunismi kuitenkin saa tämän eliitin muutokseen mukaan siinä vaiheessa, kun sen aika vääjämättä lopulta on. Näin päättyi gladiaattorein aikakin Roomassa, kun kristillistynyt keisari lopulta lakkautti kyseiset näytelmät. Silti sitä ennen oli paljon kristittyjen verta virrannut, ennenkuin laivaa sitten lopulta käännettiin myös kipparin ruorista.

    Silti maailma muuttuu, koko ajan, aivan hirveää vauhtia. Ja silti jossain mielessä mikään ei muutu. Eräänä ongelmana tässä selvästi on katsojan harmillisen pikaisesti ohimenevä näkökulma – ihmiselämän aikana asiat ehtii muuttua aika vähän, vaikka ulospäin zoomaamalla muutos näyttäisi kirmaavan kahdeksanjalkaisen hevosen lailla. Silti asiaintiloihin ehtii moneen kertaan turhautua, kun tämän suurempaa skooppia elämään ei oikein voi tähän maailmanaikaan tällaisena kädellisenä saada.

    Ehken itse ole mikään suuri hyvätekijä, mutta toki tunnustan auttamisen ja antamisen räjähdysvoiman. Se on sukua luottamukselle, joka pitää itse antaa ensin, jos vaan kokemuksiltaan siihen vielä kykenee. Silti kyseessä on catch-22 ja nollasummapeliä pelaamalla degeneroituu harmaaseen massaan, jossa melkein kaikki rypee. Ehkä auttamista ja antamista pitäisi ihan tietoisesti harjoitella, jos se ei kerran muuten luonnu – paitsi omalle laumalle. Kiusaus on vaan suuri keskittyä sen oman lauman vaalimiseen. Sekin kun on emotionaalisesti palkitsevaa. Ei vaan omaa aivan samalla lailla sitä räjähdysvoimaa, kun luottamus on jo lähtökohtaista.

    Jos sinulla ei ollut punaista lankaa kirjoituksessasi, vastauksessani ei liene langantynkääkään, vain lainehtivia hajatuksia… 🙂

  3. Lauri J says:

    Mikko,

    Mielenkiintoinen pohdinto! Löysin kirjoituksestasi paljon samastumiskohtia.

    Itse muistan ällistyneeni parikymppisenä Euroopassa liftausreissulla siitä, kuinka solidaarisia kyydin antaneet ihmiset saattoivat olla. Ruokaa tarjosivat monet, ja eräskin herrasmies kuskasi meitä parisen tuntia pitkin öistä Linziä, jotta saisimme jostakin katon päämme päälle (oli kuulemma menossa vanhan äitinsä luo, joten ei tohtinut meitä kotiin viedä).

    Samaten tunnistan itsessäni myös tuota vikaa, että oma pyrkimys hyvään tuntuu suuntautuvan aina hieman etäämmälle. Mutta tämä ei mielestäni ole sellainen tila, johon kannattaisi tuudittautua. Olen yrittänyt opetella hissukseen puuttumaan myös asioihin lähietäisyydellä

  4. Frank says:

    Uskon myös, että lähietäisyyden spontaania ystävällisyyttä voi opetella ja siihen kannattaisi panostaa, vaikka usein onkin niin paljon helpompaa kohdistaa toiminta kollektiiviin kuin ottaa yksilö syleilyynsä. Yksilöä lähestyttäessä on jokin sellainen varautuneisuuden kynnys ylitettävä ja tämä vaatii suuria sisäisiä ponnisteluja tai innostavan kaverin, jonka avulla itsensä ylittäminen onnistuu ja pääsee kohtaamaan tuntemattoman aktiivisen lämpimästi. Mutta luonnollisesti jokainen onnistunut kynnyksen ylitys ruokkii uusia onnistuneita kynnyksen ylityksiä, joten parempaa kohti pyritään menemään.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *