Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.