Tagged: hyväntekeminen

Elämän tarkoitus – Haluatko luennon vai kelpaisiko yhden lauseen vastaus?

Tedx_IMG_9579_V2_pienempi

Silloin tällöin baaritiskillä joku mallasjuoman kirkastaman silmäpilkkeen kaunistama kansalainen lähestyy minua pieni virneenkare huuliseudulla ja tokaisee: ”Hei, sinähän olet se filosofi? Kerropa mulle nyt mikä on elämän tarkoitus?!

Näitä tilanteita varten kehitin jo vuosia sitten yhden lauseen vastauksen. Kysyn kansalaiselta kiinnostaako kahden tunnin luento vai yhden lauseen vastaus. Onnekseni valinta osuu järjestään jälkimmäiseen. Vaikka olenkin kymmeniä kertoja pidempiä luentojakin aiheesta pitänyt, niin baariolosuhteissa keskityn enemmän elämän tarkoitukseni toteuttamiseen kuin siitä luennoimiseen.

Vastaukseni oli yksinkertaisuudessaan tämä:
Elämän merkitys on tehdä itsestään merkityksellinen toisille ihmisille.

Tästähän merkityksessä on kyse, mahdollisuudesta kytkeytyä osaksi jotakin itseä suurempaa. Olemme merkityksellisiä niille ihmisille, joiden elämään meillä on myönteinen vaikutus, ja tämän myönteisen vaikutuksen ansiosta omakin elämämme täyttyy merkityksellisyydestä. Mietitään vaikka erityisen merkityksellisinä pidettyjä töitä kuten palomiehiä tai sairaanhoitajia. Niitä yhdistää se, että toisia auttava vaikutus on erityisen vahva, jopa hengen pelastava! Entä ketkä ovat merkityksellisen elämän malliesimerkkejä? Nelson Mandela, Mahatma Gandhi ja Martin Luther King ovat tyypillisiä mainintoja. Ja heitä yhdistää se, että heidän myönteinen vaikutuksena maailmanhistoriaan on ollut harvinaislaatuisen väkevä.

Myöhemmin tajusin kuitenkin että tämä on vasta puolikas vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta. Tajusin tämän kun psykologi William Damon kertoi kirjassaan kirurgista, jonka hän tapasi. Nuoresta iästään huolimatta tämä kolmekymppinen kirurgi oli alansa huippuja tietynlaisissa sydänleikkauksissa. Tämän ansiosta hän pelasti ihmishenkiä lähes päivittäin. Sadat ihmiset saavat siis jatkaa elämäänsä hänen työnsä ansiosta. Voiko olla merkityksellisempää elämää?

Silti jokin ahdisti. Itse asiassa “hän vihasi työtään niin paljon, että hän hädin tuskin pääsi sängystä ylös aamulla.” Miksi? Siksi että hän tunsi ettei päässyt toteuttamaan itseään työssään. Hän tajusi tehneensä elämänvalintansa muita miellyttääkseen. Ehkä päätynyt lääketieteelliseenkin vanhempiensa vaatimuksesta. Kun hän vihdoin pysähtyi miettimään, mitä hän oikeasti haluaisi elämällään tehdä, tajusi hän sen olevan jotain aivan muuta kuin kirurgiaa.

Ihmisenä olemisen yksi keskeinen ulottuvuus on itsensä toteuttaminen. Mahdollisuus tehdä asioita jotka koen omakseni ja jotka saavat sydämeni roihuamaan on merkityksellisen elämän toinen peruspilari. Filosofit kutsuvat tätä merkityksellisen elämän dimensiota autenttisuudeksi, psykologiassa puhutaan autonomiasta.

Merkitykselliseen elämään ei siis riitä että on yhteys toisiin ihmisiin. Pitää olla myös yhteys omaan itseensä. Kuten joku viisas on tokaissut: ”On parempi olla oma itsensä, koska kaikki muut ovat jo varattuja.”

Tämän pohjalta nykyinen yhden lauseen kiteytykseni kysymykseen merkityksellisestä elämästä, on seuraava:

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille.

Pyri siis löytämään juuri sinulle ominainen tapa toteuttaa itseäsi. Ja sitten mieti miten tämän tekemisen kautta kykenet palvelemaan toisia ihmisiä. Jos onnistut tällaisen tekemisen itsellesi löytämään – tai jopa pääset tekemään sitä työksesi – uskon sen voivan toimia vahvana merkityksellisyyden lähteenä elämällesi.

Lisää aiheesta tässä tuoreessa TedX HelsinkiUniversity-videossani, jossa kerron myös kuka lopulta keksi kysymyksen elämän tarkoituksesta vuonna 1834 ja miksi ihmiset rikkaissa maissa kokevat elämänsä merkityksettömämmäksi kuin köyhempien maiden kansalaiset.

P.S. Kaipaatko tieteellisempää pohdintaa aiheesta? Tässä pari keskeistä psykologista artikkelia aiheesta: Autenttisuuden ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat tämä ja tämä artikkeli. Hyväntekemisen ja merkityksellisyyden empiiristä yhteyttä avaavat sekä tämä oma yhteisartikkelini Richard Ryanin kanssa että tämä artikkeli. Ja autonomian ja hyväntekemisen samanaikaista kytköstä merkityksellisyyteen tarkastelee tämä yhteisartikkelini Richard Ryanin ja Michael Stegerin kanssa.

Miten valonööri auttaisi Nepalin maanjäristyksen uhreja?

Pahin maanjäristys yli kahdeksaankymmeneen vuoteen iski Nepaliin ja aiheutti valtaisaa materiaalista ja inhimillistä tuhoa. Tällä hetkellä kuolleita on raportoitu olevan vähintään 5000, mahdollisesti paljon enemmänkin. Lisäksi infrastruktuurin hajoaminen tarkoittaa sitä, että nälänhätä ja taudit tulevat vaatimaan vielä paljon uhreja. Uhriluvut ovat isoja, mutta jokaisen niistä takana on ihminen jolla oli perhe ja tulevaisuus, joka nyt pyyhkiytyi pois. Tai on vaarassa pyyhkiytyä pois, ellemme tee jotakin.

Näiden uutisten edessä sitä tuntee itsensä voimattomaksi. Hätä on suuri toisella puolella maailmaa. Mutta mitä minä voin tehdä? Uutislinkkien jakaminen Facebookissa tuntuu jotenkin turhalta.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti pakata laukut ja lähteä paikan päälle auttamaan. Mutta hyväntahtoiset mutta osaamattomat vapaaehtoiset aiheuttavat todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä paikan päällä. Eli jos ei ole jotakin erityistaitoa, josta oikeasti on hyötyä, niin kannattaa pysyä poissa jaloista. En esimerkiksi usko, että nepalilaiset hirveästi hyötyisivät omista erityistaidoistani eli tieteellisestä kirjoittamisesta ja motivaatioluennoista.

Rehellisyyden nimissä, vaikka minulla olisi esimerkiksi kenttälääkärin koulutus, niin en siltikään todennäköisesti olisi ostamassa lentolippuja. Kunnioitan toki suuresti niitä ihmisiä, jotka tekevät tämän valinnan: Rientävät auttamaan eniten tarvitsevia vaikka toiselle puolelle maapalloa. He ovat totisesti Valonöörejä isolla V:llä. Kuten muistamme, valonööri on ihminen, jolla on sekä ylevät päämäärät että taito saavuttaa nämä tavoitteensa. Hätää kärsivien auttaminen on arvokas päämäärä. Ja he jotka siitä tekevät itselleen päätyön ovat kunnioituksemme arvoisia: He pelastavat ihmishenkiä.

Mutta voisiko täältä koto-Suomesta käsin olla jonkinlainen pikku-valonööri pienellä v:llä?

Vähin mitä voi tehdä on lahjoittaa rahaa jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle, joka toimii paikan päällä ihmisiä auttamassa. Näin pystyy välillisesti vaikuttamaan siihen, että hätää kärsivät saavat tarvitsemaansa apua.

Mutta lahjoittamisenkin voi tehdä fiksusti tai vähemmän fiksusti. Yhdysvalloissa on viime vuosina vahvistunut ilmiö, jossa avustusjärjestöjä pyritään monitoroimaan ja arvottamaan sen perusteella, kuinka tehokkaasti ne onnistuvat auttamaan niitä tahoja, joita ne pyrkivät auttamaan. Esimerkiksi filosofi Peter Singerin perustama ’The Life You Can Save’ tarjoaa vaikutuslaskurin, jonka avulla voit laskea mitä vaikutuksia tietty rahasumma tietyn järjestön kautta saa aikaiseksi. Haluatko että sadalla eurollasi tarjotaan 419 ihmiselle vitamiinipitoisempaa ruokaa vai suojataan 136 lasta loistaudilta? Charity Navigator vuorostaan arvottaa avustusjärjestöjä usealla kriteerillä ja antaa niille sen pohjalta tähtiä, joiden avulla voit keskittää apusi tehokkaaksi todettuihin järjestöihin. [Edit:] Suomessa Effective Altruism Finland pyrkii edistämään tätä tehokasta hyväntekemistä.

On monia hyvää tarkoittavia järjestöjä, joiden tarkoitusperät ovat arvokkaat, mutta joiden toiminta ei tuota kovinkaan paljoa tuloksia. Avustusjärjestöjen vaikutuksen monitorointi mahdollistaa ”luovan tuhon” avustusjärjestöjen keskuudessa. Ne järjestöt, jotka osoittautuvat tehokkaiksi, saavat lisää resursseja toteuttaa missiotaan. Ja vähemmän tehokkaat kuihtuvat pois. Tämä on kaikkien etu. Näin avustukseen lahjoitetulla rahalla ei osteta vain hyvää omaatuntoa itselle, vaan autetaan tehokkaasti apua tarvitsevia.

Mitä tulee Nepaliin, niin rahat kannattaa lahjoittaa sellaiselle järjestölle, joka on vahvasti läsnä paikan päällä. [Edit:] GiveWell-järjestö antaa hyvät ohjeet siitä, miten katastrofitilanteessa kannattaa apu suunnata. He suosittelevat erityisesti kahta järjestöä, jotka todistettavasti käyttävät rahat katastrofiapuun ja joilla on olemassaolevat toimintamallit tälle auttamiselle:
* Lääkärit ilman rajoja
* Punainen Risti

Itse panostan rahani jälkimmäiseen, koska se tarjoaa mahdollisuuden lahjoittaa rahaa suoraan Nepalin auttamiseksi. Ja koska se useimmissa katastrofitilanteissa on se järjestö, joka koordinoi avustustyötä ja jolla on näin ollen päävastuu auttamisesta. Siksi uskon, että Punaiselle Ristille lahjoitetut rahat varmimmin auttavat apua tarvitsevia Nepalilaisia.

[Edit: Alla on lisää potentiaalisia järjestöjä, jotka listasin tämän postauksen alkuperäisessä versiossa, kun en ollut tehnyt vielä lopullista valintaani.]

Charity Navigator on julkaissut listan järjestöistä, joilla on Nepalin maanjäristystä koskeva erityisohjelma ja jotka ovat saaneet kolme tai neljä tähteä heidän arviossaan. Sieltä löytyy tuttuja nimiä kuten Unicef, Oxfam ja Care, mutta myös monia Suomessa tuntemattomia järjestöjä.

Suomessa toimivasta järjestöistä ainakin seuraavat tarjoavat mahdollisuuden lahjoittaa rahaa Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi (suluissa Charity Navigatorin tähdet):
* Unicef: Jano-kampanjassa kerätään rahaa nepalilaisten ja syyrialaisten lasten auttamiseksi. Rahat käytetään puhtaan veden, rokotteiden, hygienatarvikkeiden ja hätäapuravinnon tarjoamiseksi. (****)
* Pelastakaa Lapset: Hätäapupaketit sisältävät vettä, hygieniatarvikkeita, keittiötarvikkeita ja sään suojia. (****)
* Punainen Risti: Rahat käytetään humanitaariseen apuun: kenttäsairaaloihin ja muuhun hätäapuun. (***)
* Plan Suomi Lasten hätäapua (***)
* World Vision Hätäapua ja majoitusta lapsille ja perheille. (**)
* Kirkon ulkomaanapu: Toimittaa paikan päälle väliakaisia asumuksia, kotitalous- ja hygieniatarvikkeita sekä puhdasta vettä.

Järjestön yleisen tehokkuuden lisäksi olisi tärkeätä tietää kuinka vahvasti kyseinen järjestö on läsnä Nepalissa. Paljonko paikan päällä on jo henkilökuntaa ja vapaaehtoisia? Mitä varusteita, kalustoa ja muuta infrastruktuuria heillä on maassa valmiiksi? Nepalissa vahvasti läsnäoleva järjestö pystyy auttamaan paljon tehokkaammin kuin järjestö, joka vasta nyt kokoaa ihmisiä Nepaliin lähetettäväksi. Valitettavasti tästä on vaikea saada tietoa. Omilla sivuillaan järjestöt kertovat tiedon murusia: Punaisen Ristin ”vapaaehtoiset pelastavat ihmishenkiä Nepalissa juuri nyt”, kun taas Plan ”on valmiudessa lähettämään tuhoaluelle avustustyöntekijöitä.” Pelastakaa Lapset vuorostaan ilmoittaa toimineensa Nepalissa vuodesta 1976 ja heidän ”avustusryhmät ovat Nepalissa paikan päällä koordinoimassa avustustoimia.” Haluaisin itse lahjoittaa järjestölle, jolla on olemassaoleva infrastruktuuri, paikalliset olosuhteet tuntevaa henkilökuntaa ja selkeä toimintasuunnitelma Nepalin uhrien auttamiseksi. Mutta tältä pohjalta on vaikea sanoa, mikä näistä järjestöistä on tässä paras. [Edit: GiveWell suosittelee tosiaan tältä osin ainakin Punaista Ristiä ja Lääkäreitä ilman rajoja.] Silti, tässä olisi tutkivalle journalistille tilausta!

Lopulta: Tärkeintä on että auttaa edes jotenkin. Jos ahdistut pitkän listan edessä ja valinta lamaannuttaa, niin laita vain seteli Unicefin tai Punaisen Ristin keräyslippaaseen heti kun sellaisen näet. Ne ovat isoja, hyvinorganisoituja ja luotettavia järjestöjä. Rahasi saa varmasti aikaan hyvää!

Väärin autettu: Eli mitä tapahtui, kun yritin huvin vuoksi lahjoittaa rahaa Syöpäsäätiölle

Kävelin jokunen päivä sitten kampuksella omissa ajatuksissani, kun pari opiskelijatyttöä pysäytti minut. Heillä oli rahankeräyskampanja syöpäjärjestön puolesta. Jos leikkaisin hiukseni kokonaan pois, yksi heistä lupasi lahjoittaa 20$ syövän vastaiseen taisteluun. Keski-ikäisenä en pystynyt tekemään tätä radikaalia päätöstä heti, vaan kilautin kotiin ja mietin 5 minuuttia. Kun palasin pääkallopaikalle valmiina luopumaan hiuksistani, oli lahjoituksen luvannut tyttö käymässä muualla. Kun varttia myöhemmin tulin uudestaan paikalle, oli tyttö siellä, mutta parturi oli yllättäen joutunut lopettamaan päivän puoli tuntia ilmoitettua aiemmin, joten homma ei enää onnistunutkaan.

Kävin siis lävitse henkisen prosessin ja tein raskaan päätöksen. Olin valmis luopumaan hiuksistani, jotka ovat olleet lyhyet viimeksi vuonna 2000. Sitten se ei onnistunutkaan. Olo oli tyhjä.

Tein sen mitä jokainen digi-aikakauden kasvatti olisi tehnyt minun tilanteessani: Päätin avautua ahdingostani Facebookiin. Kesken kirjoittamisen tuli mieleen, että joku voisi regoida statukseeni ehdottamalla, että hän voi pistää ne 20$ hyväntekeväisyyteen. Päätin muokata statukseni loppuun pyynnön: ”Voisiko Facebook pelastaa tilanteen? Kuka on valmis pistämään muutaman euron Syöpäsäätiölle, jos leikkaan hiukseni siiliksi huomenna?”

Virhe.

Suomessa toisten auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla näkyvää tai hauskaa. Minulle ilmoitettiin saman tien, että olisi parempi vain laittaa ne rahat itse kaikessa hiljaisuudessa säätiölle, ja lopettaa turhan huomion kalasteleminen.

Ja myönnetään heti kättelyssä syyllisyyteni: Ei syöpäpotilaiden auttaminen ollut tässä kohtaa pääasiallinen motiivini. Minua harmitti kun alkuperäinen hiustenleikkuu-proggis kariutui, ja facebook-statukseni oli yritys päästä eroon tästä harmituksesta: Jos joku olisi valmis laittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, olisi minulla jälleen hyvä syy leikata hiukseni. Tämä itsekäs ajatus siitä, että tällainen pikku kampanja lievittäisi harmiani ja tuottaisi iloa itseni lisäksi myös kampanjaan mukaan lähtevälle lahjoittajalle oli ensisijainen motiivini – ja toisten auttaminen kertyvillä rahoilla hyvä kakkonen. Kolmannella sijalla oli sitten yleinen halu ”saada huomiota ja päteä” (katso video alla), joka jollakin tasolla motivoi käytännössä kaikkia facebook-statuksiamme.

Jäin miettimään, mitä väärää on siinä, jos minulle tulee hyvä fiilis ja samalla myös Syöpäsäätiö saa rahaa. Eikö se ole win-win-tilanne? Sitten ymmärsin vastauksen:

On kaksi lähes vastakkaista syytä auttaa toisia ihmisiä: Velvollisuus ja hyväntahtoisuus.

Suomessa toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena. Tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan pitää huolta toinen toisistamme. Ei siksi että se olisi kivaa, vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Taustalla on vaatimus oikeudenmukaisuudesta.

Tästä perspektiivistä hiustenleikkuukampanjat, Pelastakaa Lapset -konsertit sun muu karnevalismi on paljon melua tyhjästä. Tommy Lindgren muistuttaa, että siinä missä Nenäpäivä-keräys tuottaa kunnioitettavat kolme miljoonaa euroa vähempiosaisille, pelkästään Suomen vuosittainen kehitysapu on 1 118 miljoonaa. Verorahoillamme katetaan myös yhdet globaalisti kattavimmat hyvinvointipalvelut kotimaan kansalaisille terveydenhuollosta turvakoteihin, joiden vuosittainen hintalappu mitataan miljardeissa, ei miljoonissa. Pointtina on, että hyväntekeväisyys on ihan kivaa, mutta kärpäsen surinaa korvissa verrattuna siihen valtaisaan hyvää tekevään instituutioon, jossa olemme osallisia pelkästään maksamalla veromme.

Mutta velvollisuus-perspektiivin kannattajien syytös menee vielä astetta syvemmälle: Pelkona on, että näkyvä hyväntekeväisyys toimii savuverhona, jonka takana hyvinvointivaltion perustoja samaan aikaan nakerretaan. Yleisradion Eve Mantu esimerkiksi syyttää Anne Berneriä siitä, että samalla kun hän näyttävästi kerää rahaa uudelle lastensairaalalle tukisäätiön puheenjohtajana, ajaa hän aktiivisesti yhteisöveron laskemista. Tämä on se syy miksi monet kokevat tämänkaltaisen hyväntekeväisyyden uhkana: Julkisella hyväntekeväisyydellä kerätään säihkyviä irtopisteitä, vaikka samalla pyritään murentamaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.

Nyt näemme miksi hiustenleikkuu syöpäpotilaiden vuoksi on toimiva kampanja täällä Jenkeissä (jossa tällä hetkellä asun), mutta herättää vastustusta Suomessa. ”Vapauden Kotimaassa” velvollisuus auttaa toisia on kommunismia ja verotus alhaista. Jokainen on oikeutettu tekemään itse ansaitsemillaan (tai perimillään) rahoilla mitä haluaa. Jos hän lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen, on kyse omasta valinnasta. Tätä motiivia pyritään sitten ruokkimaan tekemällä lahjoituksesta mahdollisimman näkyvä. Yliopistokampusten, sairaaloiden ja muiden julkisten rakennusten seinät pursuavat plakaatteja, joissa kerrotaan ketkä lahjoittivat kuinkakin paljon rahaa mihinkin tarkoitukseen. Jenkeissä jopa puiston penkit sisältävät usein pienen plakaatin: ”Donated by”. Vapaaehtoisesta hyväntahtoisuudesta on kasvanut status-symboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Yksi ostaa Bentleyn, toinen messinkiplakaatin kotikaupunkinsa seinälle.

Mutta velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään.

Hyväntahtoisuuteen pohjautuva hyväntekeväisyys lähtee liikkeelle ajatuksesta, että hyvän tekeminen tuntuu hyvältä. Se on siis mitä mainioin tapa investoida omaa rahaa tai aikaa, koska siitä saa itsekin niin paljon. Kyse ei ole velvollisuudesta, vaan hauskanpidosta: Tutkimukset osoittavat, että toisiin panostettu parikymppinen tuottaa itselleni enemmän hyvinvointia kuin itseeni panostettu raha. Konkreettisemmin: Jäätelön tuottama nautinto katoaa nopeammin kuin toiselle ostetun lahjan tuottama hyvä olo.

Kun muutama vuosi sitten pyysin luennolla opiskeljoita tekemään kolme hyvää tekoa seuraavan viikon aikana ja sitten raportoimaan mitä he tekivät, en arvannut kuinka koskettava harjoitus tämä voisi olla: Tunnelma luokassa oli harras, kun yksi toisensa perään opiskelijat kertoivat kuinka he olivat vieneet kerjäläisen syömään, tarjonneet appelsiinimehua postinkantajalle tai ihan vain vierailleet pitkästä aikaa isovanhempiensa luona. Hyvän tekeminen on kuin kaunis taideteos, joka elävöittää sekä osallistujien että katsojien elämää.

Ongelmana on, että tällainen vapaaehtoinen hyväntekeväisyys on impulsiivista ja häilyvää. Yhtenä päivänä autan kolme mummoa tien ylitse, toisena päivänä kiilaan kiireessä heidän ohitseen. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttamisesta muodostuu helposti kesäkissa: niin kauan kuin inspiraatiota riittää on kaikilla kivaa, mutta kun homma unohtuu, niin kissa kuolee.

Jos toisista välitetään vain silloin kun se itselle sopii, niin yhteiskunnallisella tasolla seuraukset ovat karmivat – konkurssissa oleva Detroitin kaupunki, jonka esikaupungit ovat Yhdysvaltojen rikkaimpia, on tästä konkreettinen esimerkki. Hyväosaiset antavat köyhien kuolla nälkään, tauteihin ja luoteihin ostaen omantuntonsa puhtaaksi muutamalla huolestuneella facebook-päivityksellä samalla kuin vastustavat kaikenlaisia veronkorotuksia. Hyväntahtoisuus on siis jaloa ja kaunista, mutta toimii parhaiten kasvotusten ja läheisten ihmisten kanssa. Sen varaan ei pysty rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehditaan.

Toimiva yhteiskunta tarvitsee molempia hyväntekeväisyyden muotoja, niin oikeudenmukaisuuden synnyttämää velvollisuutta kuin hyväntahtoisuuttakin. Olennaista on, ettei niitä sekoteta toisiinsa. Moraalisen velvollisuuden hoitaminen alkaa maksamalla asiaankuuluvat verot ilman kiertelyjä. Jo pelkästään ne suorittamalla on keskimääräinen suomalainen tehnyt paljon enemmän vähempiosaisten eteen kuin mitä valtaosa amerikkalaisista tekee koskaan. Jos kokee, ettei pelkkä verovelvollisuuden suorittaminen vielä riitä, ovat säännöllinen vapaaehtoistyö ja säännöllinen kuukausilahjoittaminen toimivia keinoja täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset.

Kampanjat sun muut karnevaalit ovat sitten mukava kuorrutus kakun päällä. Ne ovat kivoja, mutta eivät mitenkään pakollisia. Eli kun nyt leikkasin hiukseni, jotta kaverit (ja äiti) lahjoittaisivat yhteensä 65 euroa Syöpäsäätiölle, se ei tee minusta parempaa ihmistä. Erityisesti se ei anna minulle mitään oikeutta olla tekemättä velvollisuuttani muissa tilanteissa. Se oli hauska tempaus, jossa laitettiin vähän hyvää kiertämään, mutta ei sen enempää. Jos verot, vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittaminen ovat pääruoka, ovat riehakkaat kampanjat ansaittu jälkiruoka. Ne tarjoavat mahdollisuuden nauttia hyväntekemisestä, tehdä siitä hauskaa.

Maailma pelastetaan olemalla oikeudenmukaisia, mutta pelastamisesta tehdään hauskaa hyväntahtoisuuden avulla.

Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit

”Raportin analyyseistä voidaan ja pitääkin keskustella, mutta arvokkaan elämän asettaminen kehityksen päämäräksi on merkittävä linjaus, johon poliitikkojen tulisi ottaa kantaa.”
– professori Antti Hautamäki.

Mikä on yhteiskunnan perimmäinen päämäärä? Tämä on se kysymys, joka löytyy Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittaman kohu-raportin keskiöstä. Politiikan tarkoituksena on paremman yhteiskunnan rakentaminen, mutta mitä lopulta on parempi yhteiskunta ja parempi ihmiselämä? Tämä on suuri ja olennainen kysymys, joka on saanut myös pääministeri Jyrki Kataisen pohtimaan arvokkaan elämän käsitettä.

Huomio: Loppuraportin tieteelliset ansiot on erillinen keskustelunaihe, josta aiheellisia huomioita ovat esittäneet esimerkiksi taloustieteen professori Pertti Haaparanta, sosiologian professori Pertti Alasuutari, yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo ja kehitysyhteistyön asiantuntija Esa Salminen. Kuten lähes järjestään kaikki akateemista tutkimusta tekevät tahot ovat todenneet, Himasen kirjoittamat luvut eivät täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Ne ovat enemmänkin laajakatseisia ja osittain tieteestä inspiroituneita syötekirjoituksia – ja sellaisina ne sisältävät monia mielenkiintoisia keskustelunavauksia. Ongelmana on, että siltä osin kuin Himanen väittää kirjoituksiaan tieteelliseksi tutkimukseksi, hän estää hedelmällisen keskustelun esittämistään hyvistä ideoista: Väitetty tieteellisyys pakottaa kaikki varsinaiset tieteentekijät kommentoimaan tätä väitettä, varsinaisten sisältöjen sijasta.

Jätetään kuitenkin tämä keskustelu tähän, koska haluan mieluummin ’saada vastinetta rahoille’ eli käydä sitä eteenpäinkatsovaa keskustelua Suomen suunnasta, jota raportti voisi parhaimmillaan edistää.

Arvokas elämä on ollut filosofisen ja yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä siitä lähtien kun Sokrates shokeerasi kreikkalaiset väittämällä että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista. Länsimaissa kysymys nousi jälleen ajankohtaiseksi muutama vuosi takaperin kun päättäjät Ranskan presidentti Nicolas Sarkozystä Britannian pääministeri David Cameroniin kyseenalaistivat talouskasvun politiikan päämääränä ja käynnistivät korkean profiilin hankkeita, joissa etsittiin vaihtoehtoisia tapoja mitata hyvinvointia. Myös Suomen hallitusohjelmassa pyrkimys hyvinvoinnin mittaamisesta on ollut mukana ainakin vuodesta 2011 alkaen.

Tähän kehitykseen Himanen kontribuoi raportissa esittelemällä luonnoksen arvokkaan elämän indeksistä, jota Jyrki Katainen pitää kiehtovana mahdollisuutena. Jos Himasen raportin ansiosta arvokas elämä otetaan aidosti poliittisten pyrkimysten keskeiseksi ja mitattavaksi päämääräksi Suomessa, on tämä yksistään miljoonan euron arvoinen muutos.

Mutta mitä on arvokas elämä? Ja miten sitä voisi mitata?

Teorioita ja ehdotelmia löytyy filosofian, psykologian ja yhteiskuntatieteiden historiasta kirjava joukko, joten mainitsen tässä vain muutaman ennen kuin esitän oman luonnostelmani arvokkaan elämän keskeisistä elementeistä:

1. Taloudellisesti tuottava elämä
Jos poliittisen päätöksenteon ytimessä on talouskasvun turvaaminen, on tämä käytännössä kannanotto sen puolesta, että kehityksen päämääränä oleva arvo on taloudellinen tuottavuus. Valitettavasti länsimaissa on saavutettu jo sen verran korkea materiaalisen hyvinvoinnin taso, että materiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vaikuttaa hyvinvointiin enää hyvin marginaalisesti. Juuri siksi vaihtoehtoisten kehitysmittarien etsintä on maailmalla tällä hetkellä niin kuuma aihe.

2. Subjektiivinen hyvinvointi
Suoraviivaisin vaihtoehto materiaalisen hyvinvoinnin mittaamiselle on mitata ihmisten elämäntyytyväisyyttä kysymällä sitä heiltä suoraan: Kuinka tyytyväinen olet elämääsi tällä hetkellä asteikolla 1-10? Tämänkaltaisia kysymyksiä on laajasti käytössä erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä kyselyissä ja niiden pohjalta on arvioitu eri maiden keskimääräistä onnellisuutta. Mittari on suoraviivainen ja neutraali sen suhteen mikä hyvinvointia tuottaa. Siksi se vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta hyvinvoinnin mittaamiseksi.

Siinä on kuitenkin kolme ongelmaa: Ensinnäkin kysymykset onnellisuudesta ja elämäntyytyväisyydestä ovat arvolatautuneita ja siksi ihmisten vastaukset eivät välttämättä heijasta heidän todellista tilannettaan vaan jonkinlaista kulttuurisesti välittynyttä ajatusta siitä, mikä heidän tilansa tulisi olla. Karkeana yleistyksenä on esimerkiksi esitetty, että länsimaiset keskimäärin liioittelevat ja aasialaiset vähättelevät onnellisuuttaan kyselyissä. Toiseksi, kysymykset ovat abstrakteja eikä ihmisillä tavallisesti ole niihin mitään valmista vastausta. Siksi erilaiset häiriötekijät kuten päivän sää tai kolikon löytäminen juuri ennen kyselyä vaikuttavat yllättävän paljon ihmisten kokonaisarvioon omasta elämästään. Näistä ongelmista olen kirjoittanut aiemminkin. Kolmanneksi, tyytyväisyys mittarina ei kerro mitään siitä mikä tätä tyytyväisyyttä lisää tai vähentää. Siksi sen pohjalta on hyvin vaikeata antaa mitään suosituksia sen suhteen, miten hyvinvointia voitaisiin parantaa. Jotta se olisi hyödyllinen instrumentti poliittisessa päätöksenteossa, vaatii se joka tapauksessa rinnalleen teorian siitä mitkä tekijät hyvinvointia lisäävät ja vähentävät.

4. Himasen arvokas elämä ja dignity-indeksi
Himasen mukaan kaiken yhteiskunnallisen keskustelun tulisi tähdätä yhteen päämäärään: arvokkaaseen elämään. ”Jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo” ja ”arvokas elämä tarkoittaa elämää, jossa tämä arvokkuus toteutuu.” Tästä olemme varmaan kaikki samaa mieltä, mutta arvokas elämä on niin lavea käsite että sen alle voi mahtua oikeastaan mitä vain. Siksi käsitteen arvo on siinä, miten se tarkemmin määritetään.

Himasen mukaan arvokkuus on muiden arvojen perusta, erityisesti vapauden ja oikeudenmukaisuuden. Lisäksi hän kytkee arvokkuuteen tulevien sukupolvien oikeudet ja välittämisen toisista ihmisistä. Hänen tarkempi arvokkuusteoriansa on tässä (raportin sivuilta 296-297):

Arvokkaan elämän kulttuuri on Himaselle ”vapauden, oikeudenmukaisuuden ja elämän kulttuuri – kestävän talouden ja hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden perusta”. Kuulostaa hienolta, mutta teoriaa on mahdotonta lähteä arvioimaan, koska Himanen ei oikeastaan perustele yllä esitettyjä yhteyksiä sen kummemmin. Erityisesti elämänfilosofiaa koskeva taulukko sisältää mielestäni varsin kummallisia hyppäyksiä merkityksestä olemisen kautta ekologiseen kestävyyteen tai hyvinvoinnista yhteisön kokemisen kautta kestävään talouteen. En kuitenkaan löytänyt raportista ainuttakaan lausetta, jossa näistä yhteyksistä kerrottaisiin jotakin lisää.

Himasen varsinainen dignity-indeksi mittaa vuorostaan kehitystä kolmessa ulottuvuudessa:
* Informationaalinen kehitys
* Inhimillinen kehitys
* Kulttuurinen kehitys

Himanen korostaa että varsinaisen indeksin muotoilu on tarkoitettu luonteeltaan alustavaksi ennen kuin esittää listauksen jossa kolme päätasoa on kukin jaoteltu kolmeen alatasoon, joita jokaista mittaa kolme mittaria:

Vaikuttava lista. Vaikka en ole aiheen asiantuntija, ovat yksittäiset mittarit mielestäni hyviä ja ne kattavat monia sellaisia tekijöitä, jotka varmasti ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta olennaisia. Ongelmana on, että ne eivät oikein muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi ekologinen kestävyys, startup-yritysten määrä ja sukupuolten tasa-arvo ovat kaikki tässä kulttuurisen kehityksen osatekijöitä. Ne ovat kaikki yksittäisinä asioina tärkeitä, mutta on vaikea nähdä mikä on se yhdistävä tekijä, jota ne yhdessä mittaavat.

Himasen mittari yhdistää monia tärkeitä asioita ja antaa varmasti paljon sellaista tietoa, jota pelkkä bruttokansantuotteeseen tuijottaminen ei kerro. Siltikin mieleeni jää kummittelemaan Himasen kritiikki aiempia indeksejä kohtaan: ”niissä esitetään usein ad hoc -tyyppinen tavoitteiden ja indikaattorien valikoima, joiden taustalta puuttuu systemaattinen filosofinen argumentti kehityksen päämäärästä.” Samaa voitaisiin sanoa myös dignity-indeksistä – ainakin toistaiseksi. Siinä on 27 tärkeää yksittäistä indikaattoria, mutta niistä muodostuvat yläkategoriat jäävät nykyesityksessä epäselviksi eivätkä siten auta hahmottamaan kehityksen suuntaviivoja.

Yleisemmin Himasen arvokkaan elämän indeksi ei lopulta mielestäni edes yritä mitata arvokasta elämää. Tutkimus- ja kehitysinvestoinnit tai vastaanotetut lisenssimaksut voivat olla tärkeitä välineitä talouskasvulle. Mutta eivät ne mielestäni kerro mitään arvokkaasta elämästä. Siksi bruttokansantuotteen ja dignity indexin rinnalle tarvittaisiin myös mittari, joka pyrkii mittaamaan arvokasta elämää.

Jotta tällainen indeksi voitaisiin rakentaa, tarvitaan kuitenkin teoria arvokkaasta elämästä.

5. Arvokkaan elämän neljä perustavaa elementtiä

Himasen lähestymistapa arvokkaaseen elämään on yhteiskunnallinen, hän asettaa arvokkaan elämän käsitteensä Amartya Senin kyvykkyysnäkökulmaa ja John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa vasten. Oma tulokulmani pohjautuu empiiriseen psykologiaan. Rakennan ehdotukseni arvokkaan elämän elementeistä erityisesti itsemääräämisteorian ja hyväntekemistä koskevan tutkimustiedon varaan. Ensin mainittu on tämän hetken viitatuin psykologinen teoria motivaatiosta ja ihmisten perustarpeista, jota tukevat sadat tutkimukset niin laboratoriossa kuin eri elämänalueilla urheilukentiltä työpaikoille ja terveydenhoitoon. Jälkimmäinen on oma tämänhetkinen tutkimuskohteeni. Liitän loppuun lyhyen lähdeluettelon aiheen tieteellisestä taustasta kiinnostuneille.

Lähtökohtani on, että kysymys arvokkaasta elämästä palautuu lopulta kysymykseen ihmiselämän perustarpeista. Mitkä ovat ne yleiset elementit, jotka tekevät ihmiselosta hyvinvoivan, merkityksellisen ja arvokkaan?

Vastataksemme tähän on ensiksi tehtävä Himasenkin mainitsema positiivisen psykologian perustava kahtiajako hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välille: Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin poissaoloa, vaan tiettyjen hyvien asioiden läsnäoloa. Toisin sanoen, on perustarpeita, joiden poissaolo tuottaa pahoinvointia. Näitä ovat esimerkiksi fyysiset tarpeemme saada riittävästi ravintoa ja nestettä, ja psykologisella puolella ainakin turvallisuuden ja hyväksymisen tunteet. Niiden poissaolo tekee elämästä tukalaa selviytymiskamppailua, mutta niiden läsnäolo ei yksin riitä tekemään elämästä muuta kuin siedettävää. Elämän arvokkuuden kokemus vaatii jotakin vielä enemmän.

Esitän että kokemus arvokkaasta ja merkityksellisestä elämästä syntyy neljän peruselementin läsnäolosta elämässä:
* Autonomia. Ihmisellä on perustava tarve kokea oma elämänsä ja toimintansa ’omakseen.’ Autonominen elämä ei tunnu ulkoapäin kontrolloidulta, vaan yksilö kokee pystyvänsä itse tekemään keskeiset valintansa omaksi kokemiensa arvojen ja päämäärien pohjalta.
* Kyvykkyys. Ihmisellä on perustava tarve kokea saavansa aikaan haluamiaan asioita. Ihminen haluaa tuntea olevansa taitava ja kyvykäs siinä mitä tekee.
* Läheisyys. Ihminen on sosiaalinen eläin ja meillä on perustava tarve kokea läheisyyttä ja yhteyttä ihmisiin, joista välitämme ja jotka välittävät myös meistä.
* Hyväntekeminen. Ihmisellä on perustava tarve kokea, että hänen toimintansa aiheuttaa myönteisiä eikä kielteisiä seurauksia toisille ihmisille. Haluamme tuntea että kykenemme oman toimintamme kautta auttamaan toisia ihmisiä.

Albert Camus’n mukaan filosofian perimmäinen kysymys koskee itsemurhaa: Tähän kysymkseen vastaaminen tarkoittaa sen päättämistä ”onko elämä elämisen arvoista.” Esitän tässä, että kokemus oman elämän arvokkuudesta syntyy näiden neljän elementin kautta. Mitä enemmän ne ovat läsnä elämässäni, sitä arvokkaammalta se tuntuu, kun taas niiden poissaolo johtaa kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Yhteys omaan identiteettiin (autonomia), yhteys toisiin ihmisiin (läheisyys) sekä sellaisten asioiden aikaansaaminen (kyvykkyys), jotka tuottavat hyvää itseä laajemmalle yhteisölle (hyväntekeminen) synnyttää kokemuksen arvokkaasta elämästä.

Sitä saa mitä mittaa. Himasen keskeinen viesti on, että poliittisen päätöksenteon avuksi tarvitaan mittari, joka mittaa arvokasta elämää. Tällainen mittari vaatii taustalleen teorian arvokkaasta elämästä. Tässä esitelty luonnos neljästä arvokkaan elämän elementistä on oma näkemykseni siitä, mitkä tekijät tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elementit perustuvat tuoreeseen psykologiseen tutkimukseen ja on olemassa luotettavia ja tieteellisesti validoituja mittareita, joiden pohjalta niitä voidaan arvioida. Jos siis arvokasta elämää todella halutaan mitata, mitä jos mitattaisiin näitä: autonomiaa, kyvykkyyttä, yhteyttä ja hyväntekemistä.

Katso myös aiempi arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit. Kevyempää esitystapaa arvostavat saattavat myös pitää kirjoituksestani, jossa sovellan neljää arvokkaan elämän elementtiä Jay-Z:n ja MC Hammerin elämien arvioimiseen: Revealed By Science: The 4 Elements Of Holy Grail That Jay-Z And Justin Timberlake Are Searching After.

Tässä vielä muutama lähde liittyen elämän arvokkuuden neljään elementtiin:

Psykologisten perustarpeiden luonteesta:
* Baumeister, R. F., & Leary, M. R. 1995. The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological bulletin, 117(3): 497–529.
* Sheldon, K. M. 2011. Integrating behavioral-motive and experiential-requirement perspectives on psychological needs: A two process model. Psychological review, 118(4): 552–569.

Itsemääräämisteorian kolme perustarvetta: autonomia, kyvykkyys ja läheisyys:
* Deci, E. L., & Ryan, R. M. 2000. The“ what” and“ why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry, 11(4): 227–268.
* Niemiec, C. P., Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2009. The path taken: Consequences of attaining intrinsic and extrinsic aspirations in post-college life. Journal of Research in Personality, 43(3): 291–306.
* Reis, H. T., Sheldon, K. M., Gable, S. L., Roscoe, J., & Ryan, R. M. 2000. Daily well-being: The role of autonomy, competence, and relatedness. Personality and Social Psychology Bulletin, 26(4): 419–435.
* Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2000. Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1): 68–78.

Hyväntekemisestä psykologisena perustarpeena:
* Aknin, L. B., Barrington-Leigh, C. P., Dunn, E. W., Helliwell, J. F., Biswas-Diener, R., Kemeza, I., et al. In Press. Prosocial spending and well-being: Cross-cultural evidence for a psychological universal. Journal of Personality and Social Psychology.
* De Dreu, C. K., Greer, L. L., Handgraaf, M. J., Shalvi, S., Van Kleef, G. A., Baas, M., et al. 2010. The neuropeptide oxytocin regulates parochial altruism in intergroup conflict among humans. Science, 328(5984): 1408–1411.
* Grant, A. M. 2008. The significance of task significance: Job performance effects, relational mechanisms, and boundary conditions. Journal of Applied Psychology, 93(1): 108–124.
* Harbaugh, W. T., Mayr, U., & Burghart, D. R. 2007. Neural responses to taxation and voluntary giving reveal motives for charitable donations. Science, 316(5831): 1622–1625.

Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.