Tagged: tulevaisuus

Älykkäät koneet vievät työt, mullistavat yhteiskunnan ja tekevät harvoista miljardöörejä: Mitä pitäisi tehdä?

Automatisaatio ja koneoppiminen ei lähivuosina mullista vain työelämäämme, vaan koko elämäntapamme ja yhteiskuntamme. Tämä oli alan johtavan asiantuntijan, MIT:n professori Erik Brynjolfssonin pääviesti puheenvuorossaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan 70v-seminaarissa maanantaina 29. elokuuta.

Aiheesta on toki puhuttu paljon, mutta harva pystyy esittämään teesin yhtä vakuuttavasti ja selkeästi kuin Brynjolfsson, joka yhdessä Andrew McAfeen kanssa kirjoitti aiheesta bestselleriksi nouseen kirjanThe Second Machine Age. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta Brynjolfsson kertoi hätkähtyneensä kuinka moni asia on jo tässä ajassa mennyt eteenpäin. Silloin koneet olivat kasvontunnistuksessa selvästi ihmisiä huonompia, nyt koneellinen kasvontunnistus on jo aivan rutiinia esimerkiksi rajatarkastuspisteillä. Silloin robotit olivat ihmiseen verrattuna kömpelöitä, nyt gepardin näköinen robotti juoksee nopeammin kuin Usain Bolt ja osaa väistää jos sen eteen heittää tuolin tai muun esineen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Brynjolfssonin teesi on se, että teollinen vallankumous muutti maailman perusteellisesti. Siihen asti lihasvoima – ihmisen tai kotieläimen – oli pääasiallinen voimanlähde, mutta höyry ja sähkö toivat ihmisen käyttöön tuhansia kertoja enemmän voimaa. Vanhat käsityöläisammatit katosivat ja tehtaat imivät työvoimaa. Myös yhteiskuntarakenne mullistui ja luotiin demokratian, sosiaaliturvan ja työttömyyskorvauksen kaltaisia innovaatioita.

Nyt on käynnissä toinen yhtä perusteellinen vallankumous. Teollinen vallankumous korvasi fyysistä, mekaanista työtä. Nyt ensimmäistä kertaa koneet ovat alkaneet laajassa mitassa korvata ajattelutyötä. Kaikenlainen rutiinitietotyö postin lajittelusta röntgenkuvien analyysiin on siirtymässä koneille. Koska ne tekevät sen tehokkaammin ja varmemmin kuin ihmiset.

Itseoppivat koneet ylittävät ihmisen kyvyt yhä useammalla alalla

Tässä uudessa vallankumouksessa on kaksi vaihetta – ja tämän Brynjolfsson oli ymmärtänyt vasta kirjansa kirjoittamisen jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa koneet oppivat tekemään rutiinitietotyötä. Sellaista joka pystytään koodaamaan yksiselitteisiksi käskyiksi. Tämä vallankumous on ollut käynnissä jo pari vuosikymmentä.

Toinen vaihe on iskenyt toden teolla lävitse vasta aivan viime vuosina. Se perustuu koneoppimiseen, joka tarkoittaa sitä että emme opeta koneelle valmiita sääntöjä. Vaan annamme koneelle tietynlaisen hermoverkoston ja sen jälkeen laitamme sen opettelemaan jotakin asiaa antaen jatkuvaa palautetta onnistumisesta. Koneelle esimerkiksi annetaan miljoona valokuvaa eri esineistä ja sen tehtävä on tunnistaa mikä on traktori ja mikä kukkaruukku. Aluksi se tekee paljon virheitä, mutta jatkuvan palautteen ansiosta se kehittyy huimaa vauhtia. Nykyään parhaat tunnistusohjelmat ovatkin jo ihmisen tasolla tai jopa häntä parempia esineiden tunnistamisessa.

Nämä itseoppivat verkostot avaavat koneille aivan uusia maailmoja kasvojentunnistuksesta itsenäiseen autolla ajamiseen (joka edellyttää luotettavaa ympäristön havainnointia). Robotti osaa nykyään ajaa myös polkupyörää. Se ei oppinut sitä siten, että sille olisi syötetty eksaktit tasapainon ylläpitämissäännöt. Vaan samalla tavalla kuin me ihmiset opettelemme: Kokeilemalla ja kaatumalla tarpeeksi monta kertaa. Joillakin alueilla koneet ovat jo ylittäneet ihmisen kyvyt. Esimerkiksi eräälle syöväntunnistusohjelmalle syötettiin miljoonia kuvia ihmisten kudoksesta, joista tiedettiin kenelle kehittyi lähivuosina syöpä ja kenelle ei. Ohjelma löysi itsenäisesti samat tunnusmerkit, jotka lääkäritkin olivat aiemmin havainneet syöpää ennustaviksi. Mutta sen lisäksi se löysi pari uutta syöpää ennustavaa tunnusmerkkiä, joista parhaatkaan lääkärit eivät aiemmin olleet tietoisia.

Vallankumous siis tulee ja se on lähempänä kuin arvaammekaan. Matka siitä, kun nauramme jonkin tietokoneohjelman tyhmyydelle, siihen että se on parempi kuin paras ihmisasiantuntija, kestää usein vain muutaman vuoden. Kysy vaikka Garry Kasparovilta, joka 1997 hävisi Deep Blue-tietokoneelle shakissa tai Jeopardy-mestari Brad Rutterilta, joka 2011 hävisi IBM:n Watson-ohjelmalle. Yhä useammat ihmistoiminnot tulevat korvautumaan koneilla ja ohjelmilla lähivuosina etenkin länsimaissa, joissa ihmistyö on kallista.

Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnan ja politiikan kannalta?

Brynjolffsonin puheen jälkeen kansanedustaja Alexander Stubb kysyi juhlapuhujalta mitkä hänen mielestään olisivat kolme keskeistä pointtia politiikoille. Erikin vastaus oli seuraava:

Ensinnäkin politiikkojen tulee olla tietoisia käynnissä olevasta murroksesta ja kuinka perusteellisesti se tulee mullistamaan työelämämme ja yhteiskuntamme. Toiseksi poliitikkojen tulee päivittää tätä tietoaan säännöllisesti, koska asiat etenevät ja muuttuvat niin nopeasti, että parin vuoden takainen tilannekuva on auttamatta jo vanhentunut.

Konkreettisemmalla tasolla on kolme asiaa joihin pitää panostaa:

1) Opetusjärjestelmä pitää uudistaa. Työ ja elämä tulee jatkossa muuttumaan sellaista vauhtia että koulu ei kykene opettamaan niitä taitoja mitä kahdenkymmen vuoden tai edes kymmenen vuoden päästä työelämässä tarvitaan. Siksi koulun kannattaa keskittyä metataitoihin: Luovuuden ja yrittäjämäisen asenteen opettamiseen sekä itse oppimiskyvyn vahvistamiseen, jotta ihminen kykenee elämänmittaiseen oppimiseen. Tulevaisuuden työelämässä pärjäävät parhaiten ne, joilla on tarvittavat kyvyt uudistaa omaa toimintaansa ja osaamistaan.

2) Yrittäjyyteen tulee panostaa. Murros tulee kadottamaan ison osan vanhoista työpaikoista. Yhdysvalloissa arviolta puolet nykyisistä työtehtävistä on vaarassa seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana ja Etlan selvityksen mukaan Suomessakin kolmasosa on vaarassa kadota. Toisaalta murros synnyttää myös uusia mahdollisuuksia ja työtehtäviä. Valtion tai muun tahon on kuitenkin vaikea keskusjohtoisesti keksiä mitä uusia ammatteja voi murroksen myötä syntyä. Parhaiten ne löytyvät ruohonjuuritason kokeiluilla eli sillä että ihmiset ryhtyvät yrittäjinä kokeilemaan jotakin uutta ja sitten parhaat kokeilut kasvavat ja alkavat työllistää ihmisiä. Siksi yrittäjyyttä tukevat rakenteet ovat tärkeässä roolissa.

3) Resurssien tehokkaampi uudelleenjako. Automatisaatio johtaa hyvin helposti ’winner takes all’ -tyyppiseen talouteen, jossa marginaalinen joukko yritysten omistajia nousee miljardööreiksi, mutta keskipalkkaista ja matalapalkkaista työtä on yhä vähemmän tarjolla. Tämä trendi näkyy jo tänä päivänä tilastoissa (ainakin Yhdysvalloissa, josta Brynjolfssonin tilastot ovat peräisin): 1990-luvulle asti työn tuottavuus, BKT, yksityiset työpaikat ja kotitalouksien mediaanitulot kasvoivat tasatahtia, mutta vaikka työn tuottavuus ja BKT jatkavat edelleen kasvua, ovat työpaikat ja mediaanitulot pysähtyneet paikalleen. Samalla tavalla työn osuus BKT:stä ja yritysten voittojen osuus BKT:stä kehittyivät jokseenkin tasatahtia toisesta maailmansodasta lähtien, mutta vuodesta 2002 jälkimmäinen on lähtenyt hurjaan nousuun ja edellinen laskuun.

Toisin sanoen, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa automatisaation taloudelliset hyödyt valuvat harvalukuisen joukon taskuun, kun taas isoa osaa erityisesti vähänkoulutetusta työvoimasta uhkaa työttömyys. Jo nyt tämä kehityskulku on alkanut purkautua poliittiseen levottomuuteen ja protestipuolueiden suosion nousuun. Jos resurssien tasaisemmasta jaosta ei jollakin tavalla huolehdita, on vaarassa että demokraattinen yhteiskuntamme romahtaa populistisen protestiliikkeen kaapatessa vallan itselleen.

Miten sitten huolehditaan tasaisemmasta tulonjaosta ja siitä, että kaikilla on mielekästä tekemistä myös tulevaisuudessa?

Tähän Brynjolfssonilla ei ollut tarkkaa vastausta. Hän oli hyvin innostunut Suomen perustulokokeilusta ja sanoi että taloustieteiljät ympäri maailman seuraavat sitä äärimmäisen kiinnostuneena. Vaikuttaa siltä, että jonkinlainen perustulon tyyppinen järjestelmä on monen taloustieteilijän mielestä vääjäämätön ratkaisu, jos automatisaation myötä työpaikkojen massakatoaminen toden teolla realisoituu. Mutta tarkemmasta mallista ei kenelläkään tunnu olevan varmaa mielipidettä. Ylipäänsä sekä Brynjolfssonin puheen perusteella että seminaarin jälkeen muutaman taloustieteilijän kanssa asiasta keskustellessani syntyi kuva siitä, että iso osa taloustieteilijöitä tiedostaa käynnissä olevan murroksen perusteellisuuden. Mutta hyvin harvalla on esittää mitään kovinkaan perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tähän murrokseen parhaiten reagoitaisiin talouden tai yhteiskunnan tasolla.

Seminaarissa paikalla ollut professori Bengt Holmström kiteytti taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsevan yleisen hämmennyksen hyvin Talouselämän taannoisessa haastattelussa: ”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu. … Kukaan ei tiedä, mitä tien päässä on ja onko olemassa jokin rauhallinen tapa tulla takaisin päätielle.” Hänen mukaansa elämme ”aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustietelijätkin hämmentyneinä.”

Eli sekä työelämä, talousjärjestelmä että koko yhteiskunta tulee muuttumaan radikaalisti lähivuosina automatisaation ja koneoppimisen myötä. Ensimmäinen askel on tämän tiedostaminen. Toinen askel on tehdä relevantit yhteiskunnalliset muutokset. Valitettavasti vaikka tietoisuus murroksesta on lisääntynyt, ei selkeitä ratkaisuja tai politiikkasuosituksia tunnu vielä olevan hirveästi tarjolla. Elämme kiinnostavia aikoja.

Julkaistu alunperin Tietoviikon blogissa vieraskirjoituksena 31.8.2016.

Kun automaatio kohta vie työpaikat, on vaihtoehtoina köyhyys tai kutsumus

Vuonna 1930 modernin taloustieteen suuri nimi, John Maynard Keynes, ennusti, että vuoteen 2030 mennessä ihmistyövoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Kehittynyt teknologia ja automatisaatio pitävät huolen siitä, että mielekästä tekemistä ei riitä kuin murto-osalle työvoimasta. Moni oman aikamme johtavista yhteiskunnallisista ajattelijoista pelkää, että Keynes saattoi osua oikeaan.

Esimerkiksi Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn uskovat, että lähes puolet työpaikoista Yhdysvalloissa on vaarassa kadota automaation ja tietotekniikan takia. Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi juuri oman laskelmansa, jonka mukaan suomalaisista työpaikoistakin peräti kolmasosa on vaarassa kadota seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Onko syytä huolestua? Koneet ovat toki korvanneet fyysistä työtä teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien, mutta nyt ”koneellistumisen toisen aallon” myötä tulilinjalla ovat myös monet korkean tason tietotyöläiset. Aiemmin koneet korvasivat vain fyysistä työtä, mutta nyt tekoäly on alkanut syrjäyttää ajattelutyötä. Olemme saapuneet rajalle, jossa koneiden älykkyys ylittää ihmisälyn yhä useammalla alueella shakista tiedonhakuun. Ja samalla kun ihmisälyn määrä on osapuilleen vakio, kaksinkertaistuu koneiden suorituskyky edelleen Mooren lain mukaan.

Tämän kehityksen vuoksi automatisaatio ja tekoäly vyöryy nyt nopeasti aloille, jotka aiemmin ovat olleet turvassa. Visuaalisen hahmontunnistuksen myötä röntgen-kuvia analysoivat erikoislääkärit eli radiologit voivat menettää työnsä ja kehittyneet oikeudellisia dokumentteja analysoivat algoritmit syrjäyttävät ison osan monien juristien työtaakasta (SK 51-52, 2013). Tekoälyn kehittymisen myötä itsestään ajavat autot eivät ole enää tieteisfantasiaa, vaan niitä on menestyksekkäästi käytetty niin Kaliforniassa kuin Berliinissä. On vain ajan kysymys, koska ne korvaavat taksi-, rekka- ja bussikuskit Suomessa ja muissa länsimaissa. Pääsääntöisesti kaikki työ, joka ei sisällä syvällistä luovuutta tai suoraa inhimillistä kontaktia ovat lähitulevaisuudessa korvattavissa. Eli viimeiseksi töihin jäävät hoitajat ja kirjailijat.

Mitä laajamittaisesta automaatiosta seuraa yhteiskunnalle?

Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan The Average is Over taloustieteilijä Tyler Cowen ennustaa, että tulevaisuudessa työvoima tulee jakautumaan yhä jyrkemmin kahteen leiriin: Pieni teknologiaa kehittävä ja ylläpitävä korkeasti koulutettu luova luokka tulee ansaitsemaan yhä enemmän samalla kun kansakunnan enemmistölle on yhä haastavampaa löytää mielekästä työtä. Työntekijät jakautuvat kahteen kastiin: “Joko heillä menee erittäin hyvin tai ei lainkaan hyvin.“

Jos olet niiden huipputekijöiden joukossa, jotka kehittävät ja hyödyntävät tätä uutta teknologiaa, tulevaisuutesi on ruusuinen. Kaikille muille se on haastava: Keskiluokka tulee Cowenin mukaan kutistumaan radikaalisti, kun valtaosa ihmisistä joutuu taistelemaan matalapalkkaisista palvelualan töistä. Cowen uskoo, että joka kymmenes tai joka kahdeksas kansalainen on tässä uudessa taloudessa voittaja, hänellä menee taloudellisesti ja työmahdollisuuksien osalta erittäin hyvin. Lopuilla 85% ei mene niin hyvin. Heidän palkkakehityksensä on pysähtynyt tai matkalla alaspäin. Kuilu huippumenestyjien ja kaikkien muiden välillä kasvaa, ja tämä työmarkkinoiden polarisaatio [labor market polarization] johtaa Cowenin mukaan hypermeritokraattiseen yhteiskuntaan.

Merkkejä tästä on jo ilmassa: Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on huolissaan siitä, että pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Cowenin mukaan Yhdysvalloissa viimeisen talouskriisin myötä kadonneista työpaikoista 60% oli keskipalkkaisia, mutta kriisin jälkeen syntyneistä uusista työpaikoista kolme neljästä on alle kymmenen euron tuntipalkan matalapalkkatöitä. Samaan aikaan mediaanitulo on laskenut 8% vuodesta 2007 vuoteen 2011, kun lähes kaikki talouskasvu on päätynyt rikkaimman kahden prosentin taskuihin.

Laajemmin katsottuna ansiotulojen osuus kokonaistuloista on tasaisesti laskenut 80-luvulta lähtien ja pääomatulojen lisääntynyt. Professori Richard Floridan mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa on syntynyt 28 miljoonaa uutta rutiinipalvelutyöpaikkaa, 23 miljoonaa luovaa tietotyöpaikkaa, mutta vain 1 miljoona uusia teollisen tuotannon työpaikkoja. Kapea eliitti tuntuu irtautuvan yhä enemmän kaikista muista, joiden mahdollisuudet löytää mielekäästi palkattu ja turvattu työpaikka on yhä vaikeampaa.


Välikevennys: Koneet korvaavat kohta ihmiset myös syvämietteisten aforismien tuottajina.

Vaikka kukaan ei tarkkaan kykene ennustamaan kuinka nopeasti ja laajamittaisesti tekoäly ja automatisaatio tulevat syrjäyttämään ihmistyövoiman tarpeen, on tähän uhkaan varauduttava. Mitä siitä tarkkaan ottaen seuraisi?

Tilanne, jossa automatisaation ansiosta ei taloudellisesti kannattavaa työtä yksinkertaisesti löytyisi valtaosalle kansalaisista tarkoittaisi ehkä suurinta murrosta talousjärjestelmässämme sitten teollisen vallankumouksen. Nykyinen talousjärjestelmä ja laajemmin ottaen koko yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu sen olettaman varaan, että valtaosa täysi-ikäisistä ihmisistä tekee täysipäiväistä työtä.

Kun kolmasosa ihmisistä siirtyisi työelämän ulkopuolelle, koska töitä ei yksinkertaisesti riittäisi, ei olisi mitenkään mahdollista kohdella heitä syrjäytyneinä, joiden työttömyys on lähinnä ’oma vika’ ja joita siksi pitää jatkuvasti nöyryyttää eri virastojen luukuilla. Erilaiset kansalaispalkkamallit, keskimääräisen työviikon radikaalit lyhentämiset sekä muut keinot jakaa jäljelle jäävä mielekäs työ sekä elämisen resurssit tasaisemmin nousisivat tärkeään rooliin.

Talousjärjestelmän lisäksi automatisaatio mullistaisi myös koko elämäntapamme. Valtaosa aikuisista suomalaisista viettää leijonanosan valveillaoloajastaan töissä. Koko elämämme strukturoituu työn ympärille; käsityksemme omasta identiteetistämme ja elämämme mielekkyydestä ovat usein vahvasti kytköksissä työpaikkamme. Siksi työttömyys on yksi suurimmista uhista yksilön hyvinvoinnille aivan riippumatta sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

”Indeed, the most somber speculation I can make about A.D. 2014 is that in a society of enforced leisure, the most glorious single word in the vocabulary will have become work!” –Tieteiskirjailija Isaac Asimov New York Timesissa, 1964.

Keynes kysyi jo yli 80 vuotta siten miten ihmiset kokisivat elämänsä mielekkääksi ilman järkevää tekemistä ja työministeri Lauri Ihalainen jakaa hänen huolensa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2013): ”Työ on usein tärkeämpää ihmiselämän merkityksellisyyden kannalta kuin pelkästään toimeentulon turvaamisen näkökulmasta.”

Jos tämä uhka alkaa realisoitumaan, on sisäinen motivaatio keskeisessä roolissa sen ratkaisemisessa. Kun taloudellisesti mielekästä työtä ei ole tarjolla kaikille, on motivaation löydyttävä jostakin muusta suunnasta. Passiivisuus ei ole ihmisen luontainen tila, meillä on vahva sisäinen tarve löytää mielekästä tekemistä. Tällöin itsensä toteuttaminen ja itsensä hyödylliseksi tekeminen ovat avainasemassa. Ihmisten on löydettävä tekemistä, josta he motivoituvat riippumatta maksetusta palkasta – oman mielenterveytensä ja elämänlaatunsa vuoksi.

Murros pakottaisi ihmiset ajattelemaan työtään aivan uudella tavalla ja tarve itsetuntemukseen ja omien kutsumusten kohteiden tunnistamiseen kasvaisi radikaalisti. Kun työtä ei tehtäisi rahan vuoksi, olisi ihmisten löydettävä jokin muu syy, joka heitä aidosti motivoisi.

Oman kutsumuksensa löytäneet ihmiset olisivat vahvoilla, koska työ on jo nykyisellään heille ensisijassa keino toteuttaa itseään ja vasta toissijaisesti ansaintatapa. Loput joutuisivat käymään lävitse sen pitkällisen prosessin, jossa omat sisäisesti motivoivat tekemisen tavat ja kutsumus kiteytyvät. Usein tämä ei onnistu yksin, ja siksi tätä kutsumuksen löytämisen prosessia palvelevat ammattilaiset ovat yksi niistä ammattikunnista, jonka tarve murroksen myötä ei vähentyisi, vaan tulisi suuresti lisääntymään.

Jos automatisaatio toteutuu yhtä laajamittaisesti kuin on ennustettu, on meillä kaksi vaihtoehtoa: Joko siirrymme hypermeritokratiaan, jossa kapea eliitti nauttii haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä, kun muut taistelevat jäljellejääneistä matalapalkka-aloista. Tai sitten siirrymme täysin uuteen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikakauteen, jossa työtä ei nähdä ensisijaisesti rahanansaintatapana, vaan tapana toteuttaa itseään ja edistää niitä arvoja, jotka ovat itselle tärkeitä.

Jälkimmäinen vaatii rohkeaa ja visionääristä yhteiskuntarakenteiden poliittista uudistamista. Olisiko siinä Suomelle mahdollisuus toimia globaalina edelläkävijänä?

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.

Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.