Vanhustenhoidossa ratkaisevaa on resurssien sijasta kohtaamisen tapa

Posted on November 28 2012 by frank

Vanhustenhoito puhuttaa ikääntyvässä Suomessa, mutta keskustelu taantuu liian usein kiistaksi ongelmakohdista ja taloudellisista resursseista. Samalla unohdetaan kysyä se kaikista perustavin kysymys: Mikä on vanhustenhoidon olemassaolon tarkoitus? Kun olen kysynyt tätä hoitajilta, on vastaus ollut yksiselitteinen: Tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille, jotka eivät enää selviä arjestaan ilman apua. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.

Miten sitten voimme tukea vanhusten mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään? Mikään tekninen innovaatio ei voi tätä kokemusta tuoda. Voimme paremmilla lääkkeillä, turvalattioilla sun muilla keksinnöillä parantaa vanhusten fyysistä kuntoa ja elinympäristöä. Mutta kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille vanhuksille hoitajat ovat heidän ensisijainen sosiaalinen kontaktinsa. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja vanhus hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on vanhustenhoidon ydin. Siinä rakennetaan tai ollaan rakentamatta ihmisarvoinen elämä.

Väitöskirjatyössäni olen syventynyt tähän hoitajan ja vanhuksen väliseen kohtaamiseen. Tärkein havaintoni on, että parhaimmillaan lyhyetkin hoitohetket voivat kasvaa täyteen inhimillistä lämpöä ja vastavuoroista välittämistä. Kutsun näitä hetkiä hoivayhteyden hetkiksi. Niiden muodostuminen edellyttää sekä hoitajalta että vanhukselta tahtoa olla läsnä kyseisessä hetkessä ja valmiutta avautua toinen toiselleen, kohdata toinen ihmisenä.

Kiinnostuin aiheesta, kun pyysin vanhustenhoitajia kertomaan työnsä parhaista hetkistä. Vastaukseksi sain kauniita tarinoita kiireettömistä hetkistä hoidettavien kanssa; hetkistä joissa heillä oli tilaa kohdata vanhus kokonaisena ihmisenä, ei pelkkänä hoidon kohteena. Pääsin myös itse havainnoimaan monia tällaisia vastavuoroisen välittämisen hetkiä. Oli jännittävää havaita kuinka kaksi samanlaista hoitotapahtumaa – esimerkiksi vanhuksen peseminen – saattoivat teknisestä samankaltaisuudestaan huolimatta olla kokemuksellisesti täysin erilaisia; toinen jätti osallistujat kylmäksi, kun taas toisesta huokui valtaisa inhimillinen lämpö. Ero oli siinä millä syvyydellä osapuolet olivat läsnä toinen toiselleen. Hoitajat kertoivat, että nämä hetket kantoivat pitkälle, ajallisesta lyhyydestään huolimatta ne helposti värittivät koko työpäivän myönteisemmällä tunnelmalla.

Vaikka hoivayhteyden hetket ovat arvokkaita sekä vanhuksen että hoitajan hyvinvoinnin kannalta, monissa vanhainkodeissa hukataan iso osa mahdollisuuksista inhimillisen hoivan hetkiin. Kyse ei usein ole hoitajista itsestään, vaan työn organisoinnista ja johtamisesta. Stressaantuneena ja liikaa mitattaviin tavoitteisiin keskittyneenä hoitaja ei ole kykenevä heittäytymään riittävällä intensiteetillä kohtaamiseen vanhuksen kanssa. Jotkut hoitajat kokivat jopa huonoa omaatuntoa jäätyään vuorovaikuttamaan inhimillisesti hoidettavan kanssa. Tämän koettiin vievän aikaa ’tärkeämmiltä’ asioilta, kun päinvastoin pitäisi ymmärtää, että tämä ihmisarvon tuottaminen vanhukselle on hoitotyön tärkein asia.

Tämän vuoksi hoitotyön suunnittelun ja johtamisen keskiöön tulisi ottaa ajatus hoivayhteyden edistämisestä. Päätöksentekoa kaikilla tasoilla osastonhoitajasta ministeriöihin tulisi peilata sitä vasten, miten tämä päätös tukee hoitajien mahdollisuutta kohdata vanhus inhimillisesti.

Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juurin heidän yksikkönsä vanhusten ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Samalla tulisi vahvistaa systeemiälykästä hoitajuutta eli hoitajien kykyä aktiivisesti etsiä ja hyödyntää hoitotilanteessa piileviä vuorovaikutuksellisen kasvun mahdollisuuksia. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa.

Puolustan aiheeseen liittyvää väitöskirjaani perjantaina 30. marraskuuta klo 12 Aalto-yliopiston salissa TU-2 (Otaniementie 17, Espoo). Väitöskirjani otsikko on ‘Caring Connections – Compassionate Mutuality in the organizational life of a nursing home’. Tästä linkistä löydät lisätietoja ja asiaa koskevan lehdistötiedotteen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy!


Similar Posts:

Be Sociable, Share!

2 responses to “Vanhustenhoidossa ratkaisevaa on resurssien sijasta kohtaamisen tapa”

  1. Aino Salmi says:

    Hei!

    Olen mielenkiinnolla lukenut artikkeleita tästä väitöskirjasta, jonka aihe on mielestäni todella tärkeä. Olen aloittamassa gradua samasta aiheesta ja olisin siksi ollut kiinnostunut esittämään joitain kysymyksiä aiheesta, jos se on mahdollista.

  2. frank says:

    Moi Aino, laita kysymyksesi vaikkapa sähköpostilla niin jatketaan keskustelua siellä!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *