Tagged: ihmisarvo

Terrorismi, maahanmuutto ja rasismi – Euroopan kolmas integraatiohaaste

Pariisin terrori-iskut olivat shokeeraava hyökkäys koko Eurooppaa vastaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel puki niiden jälkeen sanoiksi yhtenäisen Euroopan viestin: ”Me, saksalaiset ystävänne, itkemme kanssanne. Osallistumme kanssanne taisteluun.”

Tämä itsestäänselvä yhteisrintamaan asettuminen on merkittävää, koska Saksa ja Ranska olivat vuosisatoja toistensa kansalaisten pahimpia tappajia. Keskinäisten sotien ketjua ei katkaissut agressio, vaan integraatio: Euroopan unioni ja sitä edeltänyt ECSC luotiin alunperin ensisijaisesti varmistamaan rauha Saksan, Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden välille. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska viimeiset 60 vuotta se on onnistunut takaamaan rauhan, demokratian ja ihmisoikeudet jäsenmailleen.

Euroopan unionin olemassaolon ajan suurin uhka Euroopan yhtenäisyydelle onkin tullut valtioiden sisältä. Tappavaa terrorismia ovat poliittisten ääriliikkeiden lisäksi harjoittaneet erityisesti separatistit. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin itsenäisyyttä ajanut IRA tappoi 1980-luvulla kymmeniä ihmisiä pommi-iskuillaan ja baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA on terrori-iskuillaan tappanut yli 800 ihmistä Espanjassa. Tätä nykyä molemmat järjestöt ovat lopettaneet väkivaltaisuudet ja harva baski tai Pohjois-Irlannin katolilainen hyväksyisi terroritekoja. He ovat saaneet äänensä kuuluviin poliittisia kanavia pitkin eivätkä koe enää samaa syrjintää kuin muutama vuosikymmen takaperin. Jälleen integraatio teki tehtävänsä.

Nyt Eurooppa on kohdannut uuden terrorismin aallon, jossa tekijöinä toimivat ääri-islamilaiset radikaalit. Daesh (joka haluisi tulla kutsutuksi Isikseksi) kohdisti iskunsa niille alueille Pariisissa, joissa integraatio on onnistunut kaikkein parhaiten: jalkapallokentälle ja kymmenennen kaupunginosan ravintola-alueelle, jossa kaikenväriset ja -taustaiset nuoret pitävät yhdessä hauskaa. Daeshin kyynisenä tavoitteena on estää integraatio, koska mitä syrjitympiä muslimit ovat Euroopassa, sitä helpompi heitä on rekrytoida Daeshin taistoon.

Euroopan toiseksi tappavimmassa terrori-iskussa 2010-luvulla kohteena olivat myös integraation kannattajat: Norjassa vuonna 2011 Breivik tappoi 8 ihmistä pommi-iskussa ja 69 työväenpuolueen nuorta ampumalla. Breivikillä ja Daeshilla on sama tavoite: integraation estäminen ja Euroopan suistaminen kristittyjen ja muslimien väliseen sisällissotaan.

Suomessa ei ole mitään laajamittaisia terroritekoja vielä nähty, mutta molemmat ääriryhmät ovat vahvistuneet: Suomesta on lähtenyt yli 60 nuorta Isis-alueelle ja parikymmentä on sieltä myös palannut. Äärikantasuomalaiset ovat vuorostaan suoltaneet tappouhkauksia eri tahoille ja syyllistyneet ainakin puukotuksiin, polttopulloiskuihin ja aseella uhkailuun.

Miten meidän tulisi vastata näiden kahden ääriryhmän terrorismiin?

Pahin virhe olisi vastata vihaan vihalla. Jos ääriryhmän väkivallan vuoksi syyllistämme ja syrjimme viattomia kanssaihmisiä, ajaudumme vain syvemmälle koston kierteeseen. Me emme halua ääri-islamistien ja äärikantasuomalaisten välistä taistelua omalla maaperällämme. Nämä ääriryhmät tarvitsevat toisiaan. Mitä törkeämpään väkivaltaan toinen osapuoli syyllistyy, sitä oikeutetummalta oma väkivalta tuntuu. Ja tästä ääriryhmien välisestä väkivallasta kärsii koko se maltillinen enemmistö, jota valtaosa Euroopan kristityistä, ateisteista, muslimeista sun muista ihmisistä edustaa.

Ei myöskään ole olemassa mitään sellaista vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi kaikki muslimit karkotettaisiin Euroopasta. Pariisin iskun kaikki tunnetut tekijät olivat EU-kansalaisia ja monet olivat syntyneet Euroopassa. He eivät ole muualta tulleita taistelijoita, vaan integraation epäonnistumisen tuotteita: syrjäytyneitä nuoria, joiden viha kumpusi siitä, että heitä kohdellaan alempiarvoisina eikä tulevaisuus luvannut heille mitään hyvää. Tämä on se kierre, joka pitää katkaista.

Eurooppa on koti yli 20 miljoonalle muslimille. Joka kahdeksastoista Eurooppalainen on muslimi ja iso osa heistä on syntynyt täällä. Siksi heitä ei voi lähettää ”takaisin kotiin” tai suorittaa muunlaista etnistä puhdistusta, josta jotkut äärioikeistotahot haaveilevat. Muslimit ovat osa Eurooppaa. Samalla tavalla kuin kristityt tai ateistit ovat osa Eurooppaa. Siksi meidän on ratkaistava tilanne täällä Euroopassa. Isolla osalla ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista menee hyvin, mutta liian moni on syrjäytynyt kaupunginosiin, joissa he elävät eristyksissä valtaväestöstä ja joissa työttömyys ja näköalattomuus rehottavat.

Tämä on Euroopan kolmas integraatiohaaste.

Miten rakennamme Euroopasta paikan, jossa rauhaa rakastava ja työtä pelkäämätön ihminen voi elää hyvää elämää riippumatta hänen uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muista merkityksettömistä sivuseikoista?

Tarvitsemme päättäväisiä toimia terroristeja ja riidanhaastajia vastaan – sekä ääri-islamisteja että äärikantasuomalaisia. Väkivalta, uhkailu ja vihanlietsonta on kitkettävä pois tehokkaasti. Me emme tarvitse yhtään ainoata viatonta uhria: emme kristittyä, emme muslimia emmekä ketään, joka joutuu kuolemaan vain sen takia, että sattuu käymään tietyssä konsertissa, sattuu olemaan tietyn uskonnon edustaja tai sattuu olemaan ihonväriltään tietynlainen. Se mikä Euroopassa on arvokasta – se mikä Suomessa on arvokasta – on, että olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia pyritään kunnioittamaan ja jossa jokaiselle pyritään takaamaan tasa-arvoinen mahdollisuus elää elämäänsä haluamallamme tavalla.

Tämä on taistelu Eurooppalaisten arvojen puolesta: vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Toisella puolella ovat ääri-islamistit ja äärioikeistolaiset, joiden keskinäinen väkivalta pyrkii syöksemään Euroopan sisällissotaan. Toisella puolella olemme me tavalliset rauhaa rakastavat ihmiset. Ja me olemme enemmistö sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien joukossa. Siksi meidän on nyt pidettävä ääntä ihmisarvon, myötätunnon ja rauhaisan yhteiselon puolesta.

Tämä on Euroopan kohtalonkysymys. On aika integroitua rauhan puolesta. Se on ainoa tapa pitää huolta, että Eurooppa on ihmisarvoinen yhteiskunta myös 20 vuoden päästä.

Paskaduuni voi olla hyvä duuni

Kutsumustyö, innostustalous, sisäinen motivaatio, rakkaus työtä kohtaan. Näistä on paljon puhuttu ja olisi upeaa, jos joku päivä kaikki voisivat nauttia työstään. Mutta kun näistä teemoista puhuu, on kriitikoiden tapana kysyä: Mutta kuka kerää roskat?

Toisin sanoen: Innostus ja sisäinen motivaatio sopivat varmasti luoville media-aloille tai huipputeknologian kehittämiseen, mutta entäs kaikki ne ammatit, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulosta niin innostavilta?

Tämä on erityisen akuutti huoli nyt, kun automatisaation ennustetaan johtavan työelämän polarisoitumiseen. Ennustusten mukaan – joista kirjoitin viime postauksessani – keskivertotöiden odotetaan katoavan, kun uusia työpaikkoja syntyy lähinnä korkeapalkkaisille luoville aloille, mutta sitäkin enemmän matalapalkkaisiin palvelutöihin. Sisäinen motivaatio saattaa olla kriittinen tekijä edellämainituissa ammateissa, mutta sopiiko se yhteen jälkimmäisten kanssa?

On varmasti työpaikkoja, joihin on vaikeampi löytää tekijöitä kuin toisiin. Ja myös tulevaisuudessa tarvitsemme jonkun, joka hoitaa myös ne kirjaimelliset paskaduunit esimerkiksi vanhusten- ja lastenhoidossa vaipanvaihtoineen. Mutta kun katsotaan ihmisen motivaatiotekijöitä, niin on tärkeätä havaita, että usein itse työn varsinaista sisältöä olennaisempaa on se, millä tavalla työ on järjestetty. Kun ihmisellä on tilaa tehdä työtään omalla tavallaan, kun hän kokee itsensä kyvykkääksi ja kun hän on osa hyvää työyhteisöä, voi ihminen kokea tekevänsä arvokasta ja mielekästä työtä, oli työn sisältö melkein minkälainen tahansa.

Siksi väitän, että paskaduuneista tekee paskaduunin työntekijöiden ihmisarvoa alentava kohtelu, ei itse työn sisältö. Kun ihminen kokee, että esimiehet kunnioittavat häntä ja hänen ympärillään on kannustava työtovereiden yhteisö, on tällä huomattavasti suurempi merkitys hänen hyvinvoinnilleen ja työinnolleen kuin itse työn sisällöllä. Hyvässä työyhteisössä siivoustyö, pikaruoan valmistaminen tai muu ’paskaduuniksi’ leimattu työ voi olla innostavaa, merkityksellistä ja vahvasti sisäisesti motivoitunutta. Kääntäen, tulehtuneessa työyhteisössä epäpätevän ja kontrolloivan esimiehen ikeessä työskentelevä lääkäri tai sisältöjohtaja voi kokea työnsä totaalisen ahdistavaksi ’paskaduuniksi’, vaikka itse työn sisältö olisikin innostava.

Tätä ei tule tulkita kannanotoksi sen puolesta, että palkalla, työturvallisuudella tai muilla työn reunaehdoilla ei olisi merkitystä. Ne ovat myös tärkeitä asioita, ja on harmillista että nykyinen talousjärjestelmä palkitsee paremmin turhakkeiden tuottamisesta kuin esimerkiksi ihmisten hoivaamisesta. Mutta liian usein keskustelu työn arvokkuudesta typistyy pelkäksi keskusteluksi palkasta, kun sen rinnalla tarvittaisiin keskustelua työn yleisestä arvokkuudesta ja siitä tavasta millä työntekijöitä kohdellaan. Näiden kahden dimension erillisyyttä selventää oheinen kuvio:


Työn laadun nelikenttä. Psykologisten dimensioiden nimityksissä on selkeitä leopardikuviovaikutteita.

Voi siis olla huonosti palkattua, mutta inhimillisesti arvokasta työtä, jonka tekemisestä tekijät nauttivat. Ja voi olla yleisesti arvostettua ja kovapalkkaista työtä, jonka kultainen pinta peittää alleen inhimillisen helvetin. Professori William Damon kertoo esimerkkinä huippukirurgista, joka ei lopulta päässyt enää sängystä ylös koska vihasi niin paljon työtään. Kun huono palkka ja epäinhimillinen kohtelu kohtaavat, on kyseessä todellinen paskaduuni. Toista ääripäätä edustaa loistoduuni, jossa sekä ulkoiset että psykologiset tekijät ovat kunnossa.

Matalapalkkaisten työntekijöiden parempi kohtelu ei ole pelkästään inhimillistä, vaan on usein myös taloudellisesti kannattavaa. Professori Zeynep Ton MIT Sloan School of Managementista kyseenalaistaa yritysten pyrkimyksen optimoida kustannuksia pitämällä palkat mahdollisimman alhaisina. Tuoreessa kirjassaan The Good Jobs Strategy hän pureutuu sekä alan tutkimukseen että Yhdysvaltain menestyksekkäimpien halpamarkettien henkilöstöpolitiikkaan ja osoittaa, että työntekijöiden arvostaminen ja heihin panostaminen maksavat itsensä takaisin lisääntyneenä myyntinä ja parempana tuloksena. Kun kaupan henkilökunta on motivoitunutta, säteilee heidän hyvä tuulensa asiakaskohtaamisissa ja johtaa paitsi parempaan palvelukokemukseen myös suurempaan myyntiin. Myös teollisuudessa sisäisesti motivoituneet kokoonpanijat kykenevät havaitsemaan prosessin ongelmia ja kehittämään tuotantoa eteenpäin kunhan vain esimiehet ymmärtävät kunnioittaa ja osallistaa heitä. Kysy vaikka Toyotan tai Harley Davidsonin tehtaiden työntekijöiltä.

Paskaduunit eivät siis ole mikään markkinatalouden luoma välttämättömyys. Useimmissa tapauksissa kyse on vain lyhytnäköisestä kustannussäästöajattelusta ja taitamattomista esimiehistä. Valtion tehtävä on toki luoda minimipalkan, työturvallisuuslainsäädännön ja muiden säädösten kautta ne minimiolosuhteet, jotka inhimillisen työn on täytettävä. Mutta yhtä olennaista on työpaikan johtaminen ja ilmapiiri, jota ei lainsäädännöllä voi paljoakaan ohjailla. Siinä on luotettava siihen, että yritykset ymmärtävät henkilöstöön panostamisen strategisen merkityksen kestävän liiketoiminnan rakentamisessa.

Onneksi myönteistä kehitystä on tapahtumassa: New York Times raportoi, että yhä useampi iso ketju on alkanut toden teolla nähdä hyvinvoivan henkilöstön arvon yrityksen myynnille ja tulokselle. Esimerkiksi Ikea on tältä osin tehnyt täyskäännöksen ja panostaa nyt siihen, että sen kaupoissa on riittävästi motivoitunutta ja osaavaa henkilökuntaa luomaan asiakkaille myönteisen palvelukokemuksen.


Allekirjoittanut kesätöissä Ämmässuon kaatopaikalla vuonna 2002.

Lempeys tarvitsee mahdollisuuden – Hoitotyön johtamisesta

Lempeys ei synny pakottamalla. Aidosti välittävä asiakkaan kohtaaminen vaatii
autenttisuutta, siksi se voi lähteä vain yksilöstä itsestään. Samalla hoitajien kohtaamisen
tapa ratkaisee, kokevatko asiakkaat, että heidän ihmisarvoaan kunnioitetaan hoitotilanteessa.

Tämä on erityisesti pitkäaikaisasiakkaiden elämänlaadun kannalta ratkaisevaa. Miten siis vahvistaa hoitajien kykyä kohdata asiakkaat inhimillisellä tavalla? Tässä kiteytettynä hoitoalan johtamisen ydinhaaste. Ihmisarvoa vahvistavan hoitotyön johtaminen
vaatii hoivayhteyksien mahdollistamista.

Väitöskirjatyössäni vanhainkodissa kysyin jokaiselta haastattelemaltani hoitajalta ja osastonhoitajalta, mikä heidän mielestään on hoitotyön perimmäinen tarkoitus. Vastaus oli varsin yksiselitteinen, tavoitteena on tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa osuvasti pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.”

Tätä kokemusta mikään tekninen laite ei voi tuottaa. Kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille hoitoalan asiakkaille hoitaja on se ihminen, jonka he useimmiten kohtaavat. Parhaimmillaan heidän välilleen voi muodostua hoivayhteys, jossa vastavuoroisen välittämisen kautta muodostuu kokemus syvällisestä yhteydestä hoitajan ja asiakkaan välillä. Nämä hetket ovat arvokkaita paitsi hoidettaville, myös hoitajien omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja asiakas hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on hoitotyön ydin. Siinä voidaan joko sivuuttaa asiakkaan ihmisyys tai vaihtoehtoisesti vahvistaa hänen kokemustaan ihmisarvoisesta elämästä.

Johtajan on hyvin helppoa sabotoida tämän yhteyden muodostumisen mahdollisuus. Kyttääminen, mittaaminen ja kontrollointi takaavat sen, että hoitajat eivät uskalla tuoda inhimillistä puoltaan esiin hoitotyössä – ja tämä inhimillisyys on ennakkoedellytys ihmisarvoa kunnioittavalle kohtaamiselle.

Menestyksekäs hoitotyön johtaminen sen sijaan vaatii, että johtaja näkee itsensä ensisijassa inhimillisten hoivasuhteiden mahdollistajana. Hänen tehtävänään on suojella hoitajia ylhäältä tulevilta tehostamis- ja standardointipaineilta, ja antaa hänelle tilaa toteuttaa omaa hoitajuuttaan työssään. Erityisen tärkeätä on luoda hoitoyhteisöön myönteinen tunneilmapiiri. Asiakkaiden kohtaaminen välittävällä tavalla on henkisesti kuluttavaa, siksi hoitajan tulee olla varma siitä, että työtoverit – ja viime kädessä esimies – ovat valmiita antamaan hänelle tarvittavan tuen haastavissa hetkissä.

Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi siis antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juuri heidän vastuullaan olevien asiakkaiden ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa. Siksi johtajan tärkein tehtävä on luoda turvallinen hoitoilmapiiri, jossa hoitajat uskaltavat sydäntään kuunnella.

[Kirjoitus julkaistu alunperin terveys- ja sosiaalialan johtamisen aikakauslehti Premissin numerossa 2/2013. Katso alkuperäinen artikkeli pdf-muodossa. ]

Vanhustenhoidossa ratkaisevaa on resurssien sijasta kohtaamisen tapa

Vanhustenhoito puhuttaa ikääntyvässä Suomessa, mutta keskustelu taantuu liian usein kiistaksi ongelmakohdista ja taloudellisista resursseista. Samalla unohdetaan kysyä se kaikista perustavin kysymys: Mikä on vanhustenhoidon olemassaolon tarkoitus? Kun olen kysynyt tätä hoitajilta, on vastaus ollut yksiselitteinen: Tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille, jotka eivät enää selviä arjestaan ilman apua. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.”

Miten sitten voimme tukea vanhusten mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään? Mikään tekninen innovaatio ei voi tätä kokemusta tuoda. Voimme paremmilla lääkkeillä, turvalattioilla sun muilla keksinnöillä parantaa vanhusten fyysistä kuntoa ja elinympäristöä. Mutta kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille vanhuksille hoitajat ovat heidän ensisijainen sosiaalinen kontaktinsa. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja vanhus hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on vanhustenhoidon ydin. Siinä rakennetaan tai ollaan rakentamatta ihmisarvoinen elämä.

Väitöskirjatyössäni olen syventynyt tähän hoitajan ja vanhuksen väliseen kohtaamiseen. Tärkein havaintoni on, että parhaimmillaan lyhyetkin hoitohetket voivat kasvaa täyteen inhimillistä lämpöä ja vastavuoroista välittämistä. Kutsun näitä hetkiä hoivayhteyden hetkiksi. Niiden muodostuminen edellyttää sekä hoitajalta että vanhukselta tahtoa olla läsnä kyseisessä hetkessä ja valmiutta avautua toinen toiselleen, kohdata toinen ihmisenä.

Kiinnostuin aiheesta, kun pyysin vanhustenhoitajia kertomaan työnsä parhaista hetkistä. Vastaukseksi sain kauniita tarinoita kiireettömistä hetkistä hoidettavien kanssa; hetkistä joissa heillä oli tilaa kohdata vanhus kokonaisena ihmisenä, ei pelkkänä hoidon kohteena. Pääsin myös itse havainnoimaan monia tällaisia vastavuoroisen välittämisen hetkiä. Oli jännittävää havaita kuinka kaksi samanlaista hoitotapahtumaa – esimerkiksi vanhuksen peseminen – saattoivat teknisestä samankaltaisuudestaan huolimatta olla kokemuksellisesti täysin erilaisia; toinen jätti osallistujat kylmäksi, kun taas toisesta huokui valtaisa inhimillinen lämpö. Ero oli siinä millä syvyydellä osapuolet olivat läsnä toinen toiselleen. Hoitajat kertoivat, että nämä hetket kantoivat pitkälle, ajallisesta lyhyydestään huolimatta ne helposti värittivät koko työpäivän myönteisemmällä tunnelmalla.

Vaikka hoivayhteyden hetket ovat arvokkaita sekä vanhuksen että hoitajan hyvinvoinnin kannalta, monissa vanhainkodeissa hukataan iso osa mahdollisuuksista inhimillisen hoivan hetkiin. Kyse ei usein ole hoitajista itsestään, vaan työn organisoinnista ja johtamisesta. Stressaantuneena ja liikaa mitattaviin tavoitteisiin keskittyneenä hoitaja ei ole kykenevä heittäytymään riittävällä intensiteetillä kohtaamiseen vanhuksen kanssa. Jotkut hoitajat kokivat jopa huonoa omaatuntoa jäätyään vuorovaikuttamaan inhimillisesti hoidettavan kanssa. Tämän koettiin vievän aikaa ’tärkeämmiltä’ asioilta, kun päinvastoin pitäisi ymmärtää, että tämä ihmisarvon tuottaminen vanhukselle on hoitotyön tärkein asia.

Tämän vuoksi hoitotyön suunnittelun ja johtamisen keskiöön tulisi ottaa ajatus hoivayhteyden edistämisestä. Päätöksentekoa kaikilla tasoilla osastonhoitajasta ministeriöihin tulisi peilata sitä vasten, miten tämä päätös tukee hoitajien mahdollisuutta kohdata vanhus inhimillisesti.

Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juurin heidän yksikkönsä vanhusten ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Samalla tulisi vahvistaa systeemiälykästä hoitajuutta eli hoitajien kykyä aktiivisesti etsiä ja hyödyntää hoitotilanteessa piileviä vuorovaikutuksellisen kasvun mahdollisuuksia. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa.

Puolustan aiheeseen liittyvää väitöskirjaani perjantaina 30. marraskuuta klo 12 Aalto-yliopiston salissa TU-2 (Otaniementie 17, Espoo). Väitöskirjani otsikko on ’Caring Connections – Compassionate Mutuality in the organizational life of a nursing home’. Tästä linkistä löydät lisätietoja ja asiaa koskevan lehdistötiedotteen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy!