Hyvinvointitalous ei ole hyvinvointia talouskasvun lähteenä vaan hyvinvoinnin asettamista talouden edelle

Miten kansalaisten hyvinvointia Euroopan Unionissa edistetään? Onko se kaiken politiikan päämäärä vai jääkö se taloudellisten tavoitteiden jalkoihin? Miten hyvinvointia parhaiten mitataan? Nämä kysymykset mielessäni osallistuin Sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään, Suomen EU-puheenjohtajuuteen liittyvään High-Level Conference on the Economy of Wellbeing –konferenssiin. Kahden päivän ajan kuuntelin Finlandia-talolla ministereitä, korkean tason virkamiehiä ja erinäisiä asiantuntijoita. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin on todettava, että on hienoa että sosiaali- ja terveysministeriö on nostanut hyvinvointitalouden – economy of wellbeing – EU-tason agendalle. Tämän kattokäsitteen alla puhuttiin monista tärkeistä asioista: koulutuksen merkityksestä, heikommista huolehtimisesta, kestävästä kehityksestä, sukupuolten tasa-arvosta ja muista tärkeistä teemoista. Hyvinvointitalous tarjoaa mahdollisuuden näiden teemojen, joissa Pohjoismaat ovat tyypillisesti edelläkävijöitä, viemistä koko EUn agendalle.

Samalla itse hyvinvointitalous – Soste:n lanseeraama käsite joka nyt on STM:n toimesta viety EU-tasolle – tuntui tarkoittavan kahta eri asiaa. Toinen tulkinnoista oli maltillisempi, toinen radikaalimpi.

Maltillisempi hyvinvointitalouden tulkinta pyrkii korostamaan hyvinvoinnin ja talouskasvun välistä hyvän kehää. Hyvinvointiin panostaminen maksaa usein itsensä takaisin taloudellisessakin mielessä. Valitettavasti hyvinvointi-investoinnit nähdään liian usein pelkkinä valtion menoerinä. Panostuksia koulutukseen, ennaltaehkäisevään terveystyöhön, mielenterveystyöhön tai maahanmuuttajien integroimiseen katsotaan budjetissa menoina – ja tiukan paikan tullen niistä karsitaan. On esimerkiksi aika posketonta että EU-tasolla terveyskuluista 97% käytetään ongelmien parantamiseen ja vain 3% ongelmien ennaltaehkäisemiseen. Panostamalla ennaltaehkäisyyn voitaisiin selvästi pienentää parantamiseen tarvittavia resursseja – jotka ovat mittava osa jokaisen EU-maan kokonaisbudjetista.

Jos yritys tiukan paikan tullen lakkauttaisi tutkimus- ja tuotekehityshankkeensa kokonaan, merkitsisi tämä yrityksen hidasta näivettymistä. Yritys olisi luopunut uskostaan tulevaisuuteensa ja jäisi odottamaan saapuvaa konkurssia. Järkevät yritykset osaavatkin katsoa tuotekehitystään investointina tulevaisuuteen, ei pelkkänä menoeränä. Valtion tasolla sama koskee esimerkiksi koulutusta. OECD osoittaa konferenssia varten laatimassaan taustaraportissaan kuinka koulutuspanokset maksavat itsensä selvästi takaisin. Silti esimerkiksi Suomessa edellinen tai nykyinen hallitus ei tunnu uskaltavan nähdä asiaa näin – uusi hallitus palauttaa vain pienen osan edellisen hallituksen miljardileikkauksista. Ovatko päättäjämme lakanneet uskomasta Suomen tulevaisuuteen?

Valtiontalouden portinvartijoiden olisi siis kyettävä katsomaan hyvinvointipanostuksia investointeina, jotka maksavat itsensä takaisin. Soste:n pääekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan tällainen investointiajattelu eli vahvana Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen kun hyvinvointivaltiota rakennettiin. Valitettavasti ”1980-luvun jälkeen investointiajattelu on hiipunut ja tilalle on vähitellen hivuttautunut lyhytnäköisempi ’taloudenpidon malli’, jossa pikavoitot, epälikvidien sijoitusten välttäminen ja julkisen talouden nopea tasapainottaminen pääomamarkkinoiden lepyttämiseksi ovat johtoajatuksia.” Toivotaan että kasvava tutkimusnäyttö erilaisten hyvinvointipanostusten pitkän tähtäimen hyödyistä alkaisi vaikuttamaan myös päätöksentekoon.

 

 

Radikaalille hyvinvointitalouden tulkinnalle tämä ei riitä. Se pyrkii kyseenalaistamaan koko nykyisen paradigman, jossa talouskasvu on relevantein argumentti poliittisille päätöksille. Talous on vain väline. Ainoa todellinen päämäärä on kansalaisten hyvinvointi – kestävällä tavalla tuotettuna. Kuten Euroopan komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen asian kiteytti: ”Ihmiset eivät palvele taloutta. Talous palvelee ihmisiä.”

Reilu sata vuotta sitten kun nälkäkuolemat olivat vielä Suomessakin yleisiä, talouskasvu oli relevantti hyvinvoinnin mittari. Lisääntynyt taloudellinen toimeliaisuus – bruttokansantuotteen kasvu – kulki käsi kädessä hyvinvoinnin kasvun kanssa, kun ihmiset saivat ruokaa pöytään, katon päänsä päälle ja asfaltoidun tien työpaikalle. Tämä yhteys katkesi kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten ja tällä hetkellä talouskasvu ei tunnu vauraissa länsimaissa paljoakaan ison massan hyvinvointia parantavan. BKT tavoittaa yhä vähemmän niitä asioita, jotka ovat tavallisille ihmisille tärkeitä. Siksi politiikassa olisi tarve kääntää katse sellaisiin mittareihin, jotka mittaavat suoremmin ihmisten hyvinvointia.

Koettu hyvinvointi, ihmisten oma tuntuma siitä kuinka hyvin he voivat, on keskeinen mittari, jota enenevässä määrin on tarjottu politiikan onnistumisen mittariksi ja bruttokansantuotteen vaihtoehdoksi. Talousnobelistit Joseph Stiglitz ja Amartya Sen julkaisivat vuonna 2009 kuuluisan, Ranskan presidentin tilaaman raportin tavoista mitata hyvinvointia laajemmin kuin talousindikaattorein ja esimerkiksi OECD julkaisi 2013 painavan raporttinsa siitä miten koettua hyvinvointia tulisi mitata. Koetun hyvinvoinnin mittaaminen onkin otettu kansalliselle agendalle niin Britanniassa kuin Suomessakin ja luotettavaa kansallisen tason dataa on aiheesta tätä nykyä saatavilla huomattavasti enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jos talouskasvu ei tuota hyvinvointia – ja etenkin jos monet talouskasvua ylläpitävät toimet lisäävät eriarvoisuutta – on talouskasvuun keskittynyt politiikka ajamassa itsensä karikolle. Politiikkojen käyttämät mittarit saattavat näyttää hyviltä mutta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa, purkautuen esimerkiksi protestiäänestämiseen. Ei ihme että Trumpin ja Bolsonaron kaltaiset antipoliitikot johtavat nyt yksiä maailman suurimpia (ja eriarvoisimpia) kansantalouksia.

Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Skotlannissa on käynnissä kokeiluja, joissa poliittista päätöksentekoa pyrittäisiin tekemään suoremmin hyvinvointivaikutukset huomioiden. Nyt Suomen uuden hallituksen paaluttaessa linjauksiaan toivoisi tämän teeman nousevan riittävän vahvasti esiin myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ja päätösten vaikutusarvioissa. Sitä saa mitä mittaa. Isoja poliittisia päätöksiä tehtäessä arvioidaan rutiininomaisesti niiden talousvaikutukset. Hyvinvointivaikutusten arviointi ja seuranta tulisi nostaa yhtä tärkeään rooliin kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Vain siten varmistamme että valtio palvelee ihmisiä, ei taloutta.

Image

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s