Tagged: hyvinvointi

Hyvinvointitalous ei ole hyvinvointia talouskasvun lähteenä vaan hyvinvoinnin asettamista talouden edelle

Miten kansalaisten hyvinvointia Euroopan Unionissa edistetään? Onko se kaiken politiikan päämäärä vai jääkö se taloudellisten tavoitteiden jalkoihin? Miten hyvinvointia parhaiten mitataan? Nämä kysymykset mielessäni osallistuin Sosiaali- ja terveysministeriön järjestämään, Suomen EU-puheenjohtajuuteen liittyvään High-Level Conference on the Economy of Wellbeing –konferenssiin. Kahden päivän ajan kuuntelin Finlandia-talolla ministereitä, korkean tason virkamiehiä ja erinäisiä asiantuntijoita. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin on todettava, että on hienoa että sosiaali- ja terveysministeriö on nostanut hyvinvointitalouden – economy of wellbeing – EU-tason agendalle. Tämän kattokäsitteen alla puhuttiin monista tärkeistä asioista: koulutuksen merkityksestä, heikommista huolehtimisesta, kestävästä kehityksestä, sukupuolten tasa-arvosta ja muista tärkeistä teemoista. Hyvinvointitalous tarjoaa mahdollisuuden näiden teemojen, joissa Pohjoismaat ovat tyypillisesti edelläkävijöitä, viemistä koko EUn agendalle.

Samalla itse hyvinvointitalous – Soste:n lanseeraama käsite joka nyt on STM:n toimesta viety EU-tasolle – tuntui tarkoittavan kahta eri asiaa. Toinen tulkinnoista oli maltillisempi, toinen radikaalimpi.

Maltillisempi hyvinvointitalouden tulkinta pyrkii korostamaan hyvinvoinnin ja talouskasvun välistä hyvän kehää. Hyvinvointiin panostaminen maksaa usein itsensä takaisin taloudellisessakin mielessä. Valitettavasti hyvinvointi-investoinnit nähdään liian usein pelkkinä valtion menoerinä. Panostuksia koulutukseen, ennaltaehkäisevään terveystyöhön, mielenterveystyöhön tai maahanmuuttajien integroimiseen katsotaan budjetissa menoina – ja tiukan paikan tullen niistä karsitaan. On esimerkiksi aika posketonta että EU-tasolla terveyskuluista 97% käytetään ongelmien parantamiseen ja vain 3% ongelmien ennaltaehkäisemiseen. Panostamalla ennaltaehkäisyyn voitaisiin selvästi pienentää parantamiseen tarvittavia resursseja – jotka ovat mittava osa jokaisen EU-maan kokonaisbudjetista.

Jos yritys tiukan paikan tullen lakkauttaisi tutkimus- ja tuotekehityshankkeensa kokonaan, merkitsisi tämä yrityksen hidasta näivettymistä. Yritys olisi luopunut uskostaan tulevaisuuteensa ja jäisi odottamaan saapuvaa konkurssia. Järkevät yritykset osaavatkin katsoa tuotekehitystään investointina tulevaisuuteen, ei pelkkänä menoeränä. Valtion tasolla sama koskee esimerkiksi koulutusta. OECD osoittaa konferenssia varten laatimassaan taustaraportissaan kuinka koulutuspanokset maksavat itsensä selvästi takaisin. Silti esimerkiksi Suomessa edellinen tai nykyinen hallitus ei tunnu uskaltavan nähdä asiaa näin – uusi hallitus palauttaa vain pienen osan edellisen hallituksen miljardileikkauksista. Ovatko päättäjämme lakanneet uskomasta Suomen tulevaisuuteen?

Valtiontalouden portinvartijoiden olisi siis kyettävä katsomaan hyvinvointipanostuksia investointeina, jotka maksavat itsensä takaisin. Soste:n pääekonomisti Jussi Ahokkaan mukaan tällainen investointiajattelu eli vahvana Suomessakin toisen maailmansodan jälkeen kun hyvinvointivaltiota rakennettiin. Valitettavasti ”1980-luvun jälkeen investointiajattelu on hiipunut ja tilalle on vähitellen hivuttautunut lyhytnäköisempi ’taloudenpidon malli’, jossa pikavoitot, epälikvidien sijoitusten välttäminen ja julkisen talouden nopea tasapainottaminen pääomamarkkinoiden lepyttämiseksi ovat johtoajatuksia.” Toivotaan että kasvava tutkimusnäyttö erilaisten hyvinvointipanostusten pitkän tähtäimen hyödyistä alkaisi vaikuttamaan myös päätöksentekoon.

 

 

Radikaalille hyvinvointitalouden tulkinnalle tämä ei riitä. Se pyrkii kyseenalaistamaan koko nykyisen paradigman, jossa talouskasvu on relevantein argumentti poliittisille päätöksille. Talous on vain väline. Ainoa todellinen päämäärä on kansalaisten hyvinvointi – kestävällä tavalla tuotettuna. Kuten Euroopan komission tuore puheenjohtaja Ursula von der Leyen asian kiteytti: ”Ihmiset eivät palvele taloutta. Talous palvelee ihmisiä.”

Reilu sata vuotta sitten kun nälkäkuolemat olivat vielä Suomessakin yleisiä, talouskasvu oli relevantti hyvinvoinnin mittari. Lisääntynyt taloudellinen toimeliaisuus – bruttokansantuotteen kasvu – kulki käsi kädessä hyvinvoinnin kasvun kanssa, kun ihmiset saivat ruokaa pöytään, katon päänsä päälle ja asfaltoidun tien työpaikalle. Tämä yhteys katkesi kuitenkin jo vuosikymmeniä sitten ja tällä hetkellä talouskasvu ei tunnu vauraissa länsimaissa paljoakaan ison massan hyvinvointia parantavan. BKT tavoittaa yhä vähemmän niitä asioita, jotka ovat tavallisille ihmisille tärkeitä. Siksi politiikassa olisi tarve kääntää katse sellaisiin mittareihin, jotka mittaavat suoremmin ihmisten hyvinvointia.

Koettu hyvinvointi, ihmisten oma tuntuma siitä kuinka hyvin he voivat, on keskeinen mittari, jota enenevässä määrin on tarjottu politiikan onnistumisen mittariksi ja bruttokansantuotteen vaihtoehdoksi. Talousnobelistit Joseph Stiglitz ja Amartya Sen julkaisivat vuonna 2009 kuuluisan, Ranskan presidentin tilaaman raportin tavoista mitata hyvinvointia laajemmin kuin talousindikaattorein ja esimerkiksi OECD julkaisi 2013 painavan raporttinsa siitä miten koettua hyvinvointia tulisi mitata. Koetun hyvinvoinnin mittaaminen onkin otettu kansalliselle agendalle niin Britanniassa kuin Suomessakin ja luotettavaa kansallisen tason dataa on aiheesta tätä nykyä saatavilla huomattavasti enemmän kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jos talouskasvu ei tuota hyvinvointia – ja etenkin jos monet talouskasvua ylläpitävät toimet lisäävät eriarvoisuutta – on talouskasvuun keskittynyt politiikka ajamassa itsensä karikolle. Politiikkojen käyttämät mittarit saattavat näyttää hyviltä mutta kansalaisten tyytymättömyys kasvaa, purkautuen esimerkiksi protestiäänestämiseen. Ei ihme että Trumpin ja Bolsonaron kaltaiset antipoliitikot johtavat nyt yksiä maailman suurimpia (ja eriarvoisimpia) kansantalouksia.

Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Skotlannissa on käynnissä kokeiluja, joissa poliittista päätöksentekoa pyrittäisiin tekemään suoremmin hyvinvointivaikutukset huomioiden. Nyt Suomen uuden hallituksen paaluttaessa linjauksiaan toivoisi tämän teeman nousevan riittävän vahvasti esiin myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa ja päätösten vaikutusarvioissa. Sitä saa mitä mittaa. Isoja poliittisia päätöksiä tehtäessä arvioidaan rutiininomaisesti niiden talousvaikutukset. Hyvinvointivaikutusten arviointi ja seuranta tulisi nostaa yhtä tärkeään rooliin kaikessa poliittisessa päätöksenteossa. Vain siten varmistamme että valtio palvelee ihmisiä, ei taloutta.

Image

Itseohjautuvuusteoria – Eli onnellisen elämän kolme keskeisintä tekijää

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä? Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?

Psykologinen tutkimus on vuosikymmenten mittaan pyrkinyt antamaan monenlaisia vastauksia näihin peruskysymyksiin. Professori Carol Ryff näkee psykologisen hyvinvoinnin koostuvan kuudesta dimensiosta: autonomiasta, ympäristön hallinnasta, henkilökohtaisesta kasvusta, hyvistä ihmissuhteista, selkeästä tarkoituksesta ja itsensä hyväksymisestä. Professori Martin Seligman on vuorostaan esittänyt, että kukoistava elämä koostuu viidestä itseisarvoisesta elementistä: positiivisista tunteista, tekemiseen uppoutumisesta, aikaansaamisesta, merkityksellisyydestä ja hyvistä ihmissuhteista. Myös muita vastaavia malleja on vuosien varrella esitetty.

Perehdyttyäni aiheeseen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikkein perustelluin ja empiirisesti tutkituin näkemys onnellisuuden peruselementeistä löytyy professoreiden Edward Deci & Richard Ryan kehittämästä itseohjautuvuusteoriasta, joka esittää ihmisellä olevan kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Heidän mukaansa nämä perustarpeet ovat ihmisen hyvinvoinnin perusta, ilman niiden läsnäoloa elämässä ihminen ei voi hyvin. Tammenterho tarvitsee multaa, auringonvaloa ja vettä kasvaakseen tammeksi, samaten ihminen tarvitsee kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä.

Teorian taustalla on perustava näkemys ihmisestä aktiivisena organismina. Ihminen ei ole passiivinen ympäristöönsä reagoiva olio, vaan itseohjautuva ja itseään toteuttava inhimillinen olento. Tämä aktiivinen näkemys oli aikanaan radikaali poikkeama psykologiaa hallinneesta behavioristisesta perusnäkemyksestä, jossa ihminen haluttiin nähdä ulkoisen ehdollistumisen ja ympäristötekijöiden välisessä ristipaineessa rimpuilevana sätkynukkena. Nykyään on jo laajemmin hyväksytty, että ihminen ei ole pelkkä nautintokone tai nälän ja janon kaltaisia uhkia välttelevä olento. Sen sijaan me haemme itsellemme itseohjautuvasti haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämämme on rikkaampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.

Tällä polulla kohti rikkaampaa elämää omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys – tuttavallisemmin vapaus, virtaus ja vastuu – ovat keskeiset kukoistusta synnyttävät elementit.

Äläkä usko vain minua, sadat tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä kolme tekijää selittävät leijonanosan sekä päivittäin kokemastamme että pitkäaikaisesta hyvinvoinnistamme, niin länsimaissa kuin muissakin kulttuureissa. Psykologiset perustarpeet ovat olennaisia myös yksilön kasvussa ja kehityksessä: Näitä kolmea tekijää tukevat kasvuolosuhteet tuottavat hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia ja koulut, jotka tukevat näitä kolmea tarvetta saavat parempia oppimistuloksia. Näiden yleisten tulosten lisäksi näiden kolmen psykologisen tarpeen on osoitettu olevan merkittäviä tekijöitä niinkin erilaisilla elämänalueilla kuin työelämässä, urheilijoiden motivaatiossa, tietokonepelien menestyksekkäässä pelaamisessa, päihderiippuvuuksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ennustavat jopa sitä, kuinka laadukkaaksi yksilöt kokevat seksin.

Mistä näissä kolmessa perustarpeessa on siis kyse?

Omaehtoisuus (autonomy)

Autonomia eli omaehtoisuus tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että hän on vapaa päättämään itse tekemisistään. Autonomian edellytyksenä onkin valinnan- ja toiminnanvapaus, pakotettu ja tiukasti kontrolloitu tekeminen on sen vastakohta. Omaehtoisessa toiminnassa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta, sen sijaan motivaatio lähtee yksilön sisältä: hän kokee asian omakseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että yksilö nauttii tekemisestä itsestään tai että yksilö kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita tekeminen edistää. Autonominen toiminta on siis ennen kaikkea omaehtoista, yksilö kokee motivaation olevan lähtöisin hänestä itsestään eikä ympäristön tarjoamista kepeistä ja porkkanoista. ”Vapaus tai kuolema” – näin tärkeäksi moni yksilö on historian varrella kokenut tarpeensa elää omaehtoisesti.

Kyvykkyys (competence)

Kyvykkyys tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että hän osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyse on siis työntekijän osaamisesta ja aikaansaavuudesta: kyvykkääksi itsensä kokeva työntekijä uskoo pystyvänsä suorittamaan annetun tehtävän menestyksekkäästi. On helppo nähdä, että ihmiset nauttivat enemmän sellaisesta tekemisestä jossa pärjäävät, kuin sellaisesta, jossa suoritus jatkuvasti tökkii. Parhaimmillaan, kun haastetaso on tarpeeksi kova mutta koemme silti pärjäävämme, ihminen voi päästä flow-tilaan, jossa hän on täysin uppoutunut tekemiseensä. Ajantaju katoaa, kaikki tehtävään liittymätön hälvenee mielestä ja ihminen kohdistaa koko tarmonsa käsillä olevaan haasteeseen. Oleminen virtaa. Tätä kokemusta monet pitävät yhtenä ihmiselämän suurimmista nautinnoista, flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi pitää sitä jopa optimaalisena olemisen tilana.

Yhteisöllisyys (relatedness)

Kolmas sisäisen motivaation lähde kumpuaa ihmisen perustavasta tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Olemme luonnoltamme laumaeläimiä ja haluamme tulla kohdatuksi aidolla ja syvällisellä tavalla (Baumeister & Leary, 1995). Siksi hyvinvointimme on vahvasti kytköksissä ympärillämme oleviin ihmisiin: kun koemme, että meistä välitetään ja voimme olla syvällisessä yhteydessä läheisimpiimme, voimme hyvin. Ja kun koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, olemme parhaimmillamme myös esimerkiksi työntekijöinä. Ihminen ei lopulta ole yksilö, vaan suhdelo – olemme kytköksissä toinen toisiimme olemuksemme juuria myöten.

Siinäpä siis hyvinvoinnin kolme keskeistä psykologista ulottuvuutta. Niiden avulla voi katsoa paitsi omaa elämää, myös esimerkiksi yhteiskunnallista kehitystä. Voidaan esimerkiksi nähdä kuinka viimeisen sadan vuoden kehitys länsimaissa on valtavasti lisännyt ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään ja saada asioita aikaan. Mitä tulee omaehtoisuuteen ja kyvykkyyteen elämme siis ihmiskunnan historian parasta aikaa. Mutta samalla perinteisten yhteisöiden murentuminen on johtanut siihen, että olemme luultavasti myös keskimäärin kaikkien aikojen juurettomimpia ihmisiä, ja yhteisöllisyyden puute on johtanut monenlaiseen oireiluun. Samat kolme psykologista perustarvetta ovat keskeisiä myös motivaatiolle ja siksi työntekijöiden innostaminen parhaaseen suoritukseen edellyttää sellaisen työympäristön tarjoamista, jossa he saavat toimia omaehtoisesti, pääsevät toteuttamaan kykyjään ja ovat osa toimivaa työyhteisöä. Ja tämä koskee myös opetusta, jossa näiden tarpeiden tukeminen vahvistaa oppimotivaatiota ja sitä kautta oppimistuloksia.

Olitpa siis poliitikko, yritysjohtaja, opettaja tai ihminen, näiden kolmen perustarpeen tiedostaminen voi tuntuvasti auttaa kykyäsi parantaa työtulostasi ja elämääsi ylipäänsä. Olkoon omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys kanssasi!

P.S. Oma tämänhetkinen tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että olisi aika lisätä teoriaan vielä neljäs perustarve, jonka olen nimennyt hyväntahtoisuudeksi (benevolence). Se tarkoittaa inhimillistä halua tehdä hyvää eikä pahaa toisille ihmisille. Me välitämme toisista ihmisistä ja kärsimme nähdessämme toisten kärsivän. Mutta me myös saamme nautintoa, kun pystymme auttamaan toista ihmistä. Yhdessä professori Ryanin kanssa tekemieni alustavien tutkimusten tulokset ovat erittäin lupaavia, mutta vielä on liian aikaista vetää johtopäätöksiä. Mutta on siis mahdollista, että näiden kolmen laajasti tutkitun perustarpeen rinnalla on vielä neljäs kandidaatti inhimilliseksi perustarpeeksi. Sen mukaan voimme hyvin, kun koemme pystyvämme tekemään hyviä asioita toisille ihmisille.

Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?

Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”

Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.

Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.

Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.

Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?

Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.

Yrittäjyyttä asenteella – Eli miten saamme yritykset tuottamaan entistä enemmän hyvää?

Yritystoiminnassa on Suomen toivo. Peruskalliomme alle tai päälle ei kätkeydy maailman havittelemia raaka-aineita. Perushyödykkeiden tuotannossa emme voi kilpailla niiden maiden kanssa, joiden keskimääräisellä kuukausipalkalla ei saisi yhtä ostoskärryä täyteen Alepassa. Ainoa tulevaisuuden vientivalttimme voi löytyä uusien oivallusten luomisesta ja kaupallistamisesta. Siitä, että olemme askeleen edellä tuotekehityksessä. Uskon, että tulevaisuudessa tässä yhtälössä yhä isompaa roolia esittävät start-up -yritykset.

Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.

Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?

Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.

Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.

Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.

Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.

Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.

Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.

Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.

Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.

Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?

Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!

Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin

Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

Sisäisesti motivoitunut johtaja ei tarvitse suurta kannustinpalkkiota

Finnairin ja VR:n skandaalien myötä yritysten johtoportaiden kannustinpalkkiot ovat herättäneet ansaittua tuohtumusta. Pahat kielet puhuvat johtajien ahneudesta, mutta kun asiaa vähänkin pohtii, ei se vaikuta kovinkaan uskottavalta selitykseltä. Onkin aika kysyä, mihin johtajat tarvitsevat suuret palkkionsa?

Ensinnäkin on selvää, että mihinkään reaalimaailman ostotarpeeseen palkkiot eivät liity. Kun kuukausipalkka on viisinumeroinen luku, saa sillä materiaaliset tarpeet joka tapauksessa tyydytettyä riippumatta sen suuruudesta. Tutkimukset osoittavatkin, että yksilön onnellisuus ei ole kiinni absoluuttisesta palkasta, vaan palkasta suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin.

Johtaviin työtehtäviin hakeutuvat henkilöt ovat useimmiten kunnianhimoisia ja kilpailuhenkisiä. He haluavat näyttää, mihin pystyvät. Raha itsessään ei johtajia tässä pelissä suuriakaan kiinnosta, mutta se vain sattuu olemaan ainoa mittari, josta näkee kuinka menestynyt on.

Marko Junkkari (HS 18.3) kertoo vuosittain julkaistavasta kirjasta, jossa on yhteenveto johtajien kannusteista: ”Vaikka opuksen hinta on peräti 7000 euroa, se on yritysjohtajien bestseller. Kirjasta yritysjohtajat näkevät, kuinka paljon kilpailijayrityksen johto tienaa, ja osaavat sitten arvioida oman arvonsa. Kukaan ei halua ansaita alle keskiarvon.” Kilpailu palkan suuruudesta on kuitenkin nollasummapeli, jossa yhden johtajan palkankorotus on aina toisen tappio. Maalia ei ole, mutta hävitä voi.

Lopulta palkkataulukon tuijottaminen on vain oire siitä, että johtajat ovat kadottaneet yhteyden niihin itseisarvoihin, joita työ palvelee. Haastattelin erästä vuorineuvosta, joka 60-luvulla siirtyi yksityiseltä sektorilta valtionyhtiön johtoon. Samalla hänen palkkansa puolittui. Hän kertoi, että ”kunhan maitokaupan laskun saa maksettua” niin palkka ei vaikuttanut päätökseen lainkaan. Hän koki palvelevansa isänmaan asiaa ja se oli tarpeeksi arvokas asia itsessään.

Tarvitsemme lisää yrityksiä, joissa uskalletaan ajatella, että oma työ palvelee muitakin päämääriä kuin rahan ansaitsemista. Jos ei isänmaan palveleminen enää elähdytä, niin voi ajatella palvelevansa työntekijöidensä hyvinvointia tai parantavansa maailmaa myymänsä tuotteen kautta. Tällöin motivaatio löytyy sisältä, työ itsessään palkitsee tekijänsä.

Kun työ tuntuu itsessään arvokkaalta, ei oman elämänsä arvoa tarvitse päivittäin tarkistaa palkkataulukosta.

On uusisänmaallisuuden aika

Suomi kansakuntana on uhan edessä. Uhka ei kuitenkaan väijy rajojemme ulkopuolella, vaan omassa mielenlaadussamme. Tunne yhteenkuuluvuudesta on heikentynyt yksilöä korostavassa kulttuurissamme. Vaarana on, että oman edun tavoitteluun keskittyessämme tuhoamme siinä sivussa kansakunnan. Vapauksien ja oikeuksien rinnalle tarvitsemme myös vastuuta yhteisestä hyvästä. On tullut aika lähteä puolustamaan tätä suomalaisuutta sisällämme, on uusisänmaallisuuden aika.

Isänmaallisuus aatteena on kokenut kovia. Tällä hetkellä se yhdistetään aivan liian usein nurkkakuntaisuuteen ja vihamielisyyteen kaikkea ulkoa tulevaa ja uutta kohtaan. Siitä on pyritty tekemään tekosyy hyökätä kaikkea sitä vastaan, mikä poikkeaa henkilön omasta pienestä elämän piiristä. Tämä on pelkurin isänmaallisuutta.

Haluan olla isänmaallinen, koska rakastan tätä maata ja näen suomalaisuudessa paljon arvokasta, jonka puolesta haluan elää ja kuolla. Mutta en halua olla isänmaallinen ketään vastaan.

Uusisänmaallisuudessa lähtökohtana on usko siihen, että siinä Suomessa, jossa elämme, on jotakin puolustamisen arvoista. Ytimessä on halu rakentaa sellaista maata, jossa kaikki voivat hyvin, riippumatta ihmisten hengenlahjoista, sukupuolesta, ihonväristä, koulutustasosta, tuloluokasta, poliittisesta aatteesta tai iästä. Se, mikä Suomessa on puolustamisen arvoista, ei siis ole mikään abstrakti aate tai illuusio yhdestä kansakunnasta. Se on jotakin konkreettista. Puolustamisen ansaitsee vain kansakunta, joka välittää kaikkien hyvinvoinnista: antaa mahdollisuuden erilaisten onnellisuuksien tavoitteluun ja tukee vähempiosaisia.

Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Muut ihmiset – vaikka heidän sukujuurensa olisivat kuinka syvällä tahansa suomalaisessa mullassa – vain asuvat maassa nimeltä Suomi. Suomalaisuus ei siis ole Suomessa asumista tai suomen puhumista äidinkielenä. Suomalaisuus edellyttää, että Suomi on sydämen asia. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista.

Uusisänmaallisuus elää etsimällä uutta ja rakentamalla parempaa. Suomen kokoinen maa ei ole koskaan menestynyt pysähtymällä ja sulkeutumalla, vaan omaksumalla ja uudistumalla. Kansakuntamme hyvinvointi sodan jälkeen rakennettiin uutta luomalla, ottamalla vaikutteita ulkomailta ja ennen kaikkea tekemällä työtä yhteisen päämäärän vuoksi. Tässä mielessä uusisänmaallisuus on isoisänmaallisuutta. Se ei tarkoita nykyisen Suomen sementointia, vaan jatkuvasti paremman maan rakentamista.

Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.

Uusisänmaallisten Suomi ei ole vain menestyjien Suomi, pellavatukkien Suomi tai vanhojen miesten Suomi. Se on yhteinen Suomi, jonka lakeuksilla on tilaa monenlaisille ihmisille. Jos et halua olla muita vastaan, mutta haluat olla ylpeä Suomesta, älä silloin ole umpimielisen isänmaallinen. Ole iloisesti uusisänmaallinen!

Markkinatalous tehokkaana kilpajuoksuna

Finanssikriisin piristävä puoli on se, että vapaata markkinataloutta saa taas kritisoida. Se ei sitten kuitenkaan ollut autuas kaiken ratkaiseva ylempi voima, kun korkeimmat kapitalismin lähettiläät
Alan Greenspanista
lähtien ovat myöntäneet, että järjestelmässä on ollut virhe ja se tarvitsee suitsemista toimiakseen paremmin. On siis aika pohtia missä raameissa se palvelee hyvää ja missä tilanteissa johtaa ihmisten elämänlaadun huonontumiseen.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia
on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.