Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: ’Mitä barbaarille nyt voi sanoa?’ Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?