Tagged: sitoutuminen

Mitä vastata barbaarille? Eli miksi sivistyneistö on menettämässä otteensa

Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: ’Mitä barbaarille nyt voi sanoa?’ Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.