Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Lastensaduista uskontoihin ja poliittiseen propagandaan meillä on tapana esittää maailma hyvän ja pahan välisenä kamppailuna. Meidän uljas johtajamme vastaan niiden katala diktaattori, meidän urheat taistelijamme vastaan niiden ilkeät soturit, meidän oikeamieliset pommitukset vastaan niiden terroriteot. Myös tieteentekijät ovat taittaneet peistä ihmisen perusluonteesta vähintäänkin siitä lähtien kun Thomas Hobbes 1600-luvulla esitti, että luonnontilassa elävien ihmisten kesken vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan ja Jean-Jacques Rousseau vastasi väittämällä ihmisen olevan luonnostaan hyvä.

Uudenlainen ymmärrys ihmisyyden perimmäisestä kamppailusta on kuitenkin viime aikoina alkanut nostaa päätään yli tiederajojen. Tuoreessa kirjassaan Hyvän historia hollantilainen Rutger Bregman osoittaa, että ajatus siitä, että ohuen sivistyskerroksen alla ihminen olisi julma ja itsekäs peto, valmiina vahingoittamaan kanssaihmisiään, ei yksinkertaisesti pidä paikkansa. Aihealueen tutkimusta vuosikymmenen seuranneena olen Bregmanin kanssa pitkälti samaa mieltä. Uusi konsensus ihmisyydestä on suunnilleen seuraava: Valtaosa ihmisistä on perusluonteeltaan hyväntahtoisia. Me välitämme toisistamme, haluamme auttaa hädänalaisia ja meillä on eläinkunnassa ennennäkemättömän vahva kyky asettua toisen asemaan ja tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. Sosiaalipsykologit, aivotutkijat, evoluutiobiologit, metsästäjä-keräilijä-yhteisöjä tutkineet antropologit ja jopa taloustieteilijät ovat kukin tahoillaan löytäneet yhä vahvempaa todistusaineistoa ihmisen perustavan hyväntahtoisuuden puolesta.

Mutta ihminen on myös herkkä reagoimaan olosuhteisiin ja odotuksiin. Ihmisessä on valmius sekä hyvään että pahaan. Ja siinä missä turvalliset, rakastavat ja meitä arvostavat (kasvu)olosuhteet saavat meissä asuvan hyvän puhkeamaan kukkaan, oikeissa olosuhteissa kenestä tahansa meistä kuoriutuu itsekäs ja empatiakyvytön oman tai oman ryhmän edun tavoittelija. Ihmiskunnan suuri tragedia on siinä, että yksi parhaista tavoista kaivaa ihmisen itsekkyys ja empatiakyvyttömyys esiin on antaa hänelle pidäkkeetöntä valtaa.

Siksi ihmiskunnan keskeisintä kamppailua ei käydä hyvän ja pahan välillä. Se käydään kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä.

”Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti.” Lord Actonin kuuluisa lausahdus on saanut tukea viimeaikaisesta tieteellisestä tutkimuksesta, joka on osoittanut, että valta tekee ihmisestä helposti itsekkäämmän, aggressiivisemman ja halukkaamman käyttämään toisia hyväksi. Siinä missä valtahierarkian alapäässä olevan on selviytyäkseen oltava jatkuvasti herkkänä siihen mitä muut ympärillä haluavat ja ajattelevat, on jopa aivokuvauksissa havaittu, että valta saa ihmisen peilaamaan vähemmän sitä mitä muut ajattelevat ja tekevät. Kun ihminen on asemassa, jossa hänen ei tarvitse lainkaan välittää tietyn ihmisryhmän tunteista, liian usein hän myös lakkaa niistä välittämästä.

Ihmiskunnan historia tiivistyy Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Alla -kirjan kohtaukseen, jossa kirkkoherra Lauri Salpakari kutsuu torpparinsa, Koskelan Jussin, luokseen. Alussa oli ollut suo, kuokka – ja Jussi. Hartiavoimin Jussi oli vuosien uurastuksella raivannut soisesta maasta itselleen mittavat pellot ja rakentanut niiden viereen torpan, jossa kasvatti perhettään. Mutta maat eivät olleet hänen omiaan vaan pappilan. Ja nyt Salpakari on, vaimon vaatiman herraskaisen elämäntyylin ylläpitämiseksi, päätynyt ottamaan reilun kolmanneksen torpan maista, niistä Jussin itse suosta raivaamista, omaan käyttöönsä. Jussin ainoa vastaus ilmoitukseen on alistunut ”Jaa.” Sisäpuolella kiehuu mutta Jussi tietää, että laki – ja sitä kautta valtion väkivaltakoneisto – on kirkkoherran puolella. Kirkkoherra voi yksipuolisesti päättää Jussin elämästä, ottaa pellot tai ajaa koko perheen mieron tielle. Ei voi muuta kuin alistua.

Lauri Salpakari ei ole paha ihminen. Häntä harmittaa ottaa näin Jussilta hänen raivaamansa maat. Kyse ei siis ole hyvä vastaan paha -asetelmasta. Mutta Salpakarilla on pidäkkeetön valta suhteessa torppariinsa. Siksi hän voi toimia juuri niin epäoikeudenmukaisesti kuin haluaa. Salpakarin vaimon Ellenin argumentti tiivistää pidäkkeettömän vallan ongelmallisuuden: ”Miksi muuten meidän tässä asiassa tulisi ottaa Koskelan tunteita huomioon?” Miksi tosiaan ottaa alaisten tunteet huomioon, kun pidäkkeetön valta antaa oikeuden päättää Koskelan perheen elämästä ilman tarvetta huomioida heidän tarpeitaan tai tunteita?

Mitä enemmän annamme tietylle ryhmälle valtaa, 1) sitä vaikeampi tätä valtaa on enää ottaa heiltä pois, ja 2) sitä enemmän he keskittyvät omaan etuunsa muiden kustannuksella. Tämä on se pidäkkeettömän vallan kirous, joka ihmiskuntaa on viimeiset vuosituhannet vaivannut.

Hyvin laajalla pensselillä piirrettynä ihmiskunnan taistelu pidäkkeetöntä valtaa vastaan voidaan kertoa kolmessa erässä: Ensimmäinen, eli metsästäjä-keräilijä -aikakausi on näistä ylivoimaisesti pisin. Ja ehkä yllättäen myös tasa-arvoisin. Antropologiset aineistot osoittavat metsästäjä-keräilijä -yhdyskuntien olleen hyvinkin tarkkoja siitä että kukaan ei päässyt dominoimaan toisia. Aina oli niitä, jotka pyrkivät alistamaan muut, mutta antropologi David Boehm osoittaa kirjassaan Hierarchy in the Forest kuinka valtaosalla yhteisöistä oli hyvinkin tehokkaat keinot, joilla vallantavoittelijat onnistuttiin painamaan alas ja palauttamaan tasa-arvo yhteisöön – ääritapauksissa karkottamalla tai tappamalla vallantavoittelija. Parhailta metsästäjiltä otettiin luulot pois vähättelemällä heidän saaliitaan – tai sitten nuolet sekoitettiin ja sen jälkeen juhlistettiin henkilöä, jonka nuoli tappoi saaliseläimen, ei sitä henkilöä, joka nuolen ampui. Metsästäjä-keräilijöiden tasa-arvoisuus ei ollut itsestäänselvyys, vaan saavutus, joka perustui vahvoille tasa-arvoa ylläpitäville rakenteille.

Ihmiskunnan toinen vaihe alkoi maanviljelyn, pysyvän asutuksen ja kasvavien yhteiskuntien myötä. Nyt kuvioon astuivat jyrkät hierarkiat, joiden huipulla olevat faaraot ja keisarit hallitsivat suvereenisti armeijoidensa ansiosta. Antiikin Kreikan ja Rooman eliitin hyvä elämä rakennettiin orjuuden varaan. Venäläiset ja ranskalaiset keskiajan ruhtinaat elivät leveästi maaorjuuden ansiosta. Ruotsin kuningas lähetti suomalaisia tykinruoaksi sotiin, jotka palvelivat lähinnä eliitin etuja. Tällaiset jyrkkien hierarkioiden ja johtajan itsevaltiuden varaan rakennetut yhteiskuntajärjestelmät oli viritetty palvelemaan hierarkian huipulla olevaa eliittiä. Tavalliseen kansaan suhtauduttiin lähinnä välineenä ja resurssina, joilta riistää viljaa, hevosia, työvoimaa ja sotilaita palvelemaan omia tarpeita. Faaraoiden, keisareiden ja kuninkaiden historia on pitkälti pidäkkeettömän vallan historiaa – siksi se on myös riiston ja orjuuttamisen historiaa.

Kolmanteen vaiheeseen siirryttiin pikkuhiljaa Magna Cartan, vallan kolmijako-opin, Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvaltain perustuslain kaltaisten hallitsijoiden valtaa rajoittavien uudistusten ansiosta. Pidäkkeettömästä vallasta otettiin askelia kohti kontrolloitua valtaa ja tämä kehitys huipentui 1900-luvulla aitojen demokratioiden syntyyn, joissa kaikki täysi-ikäiset kansalaiset pystyivät vaalien kautta päättämään johtajistaan ja näin tehokkaasti kontrolloimaan heidän valtaansa. Useampi tuhatta vuotta siihen meni, mutta vihdoin ihmiskunta onnistui keksimään järjestelmän, jossa vahva keskusvaltio yhdistyi johtajiin, joiden valta tuli kansalta ja oli näin vahvasti lakien, asetusten ja kansan kontrolloimaa.

Taloustieteilijät ja -historioitsijat Daron Acemoglu ja James Robinson ovat esittäneet hiljattain suomennetussa Narrow Corridor-kirjassaan, että ihmisyhteisöjen historia voidaan nähdä keskusvallan ja kansalaisyhteisön välisenä valtataisteluna. Kansalaisyhteisö pyrkii säilyttämään autonomiansa ja estämään liian vahvaa keskusvaltaa alistamasta heitä. Toisaalta ilman keskusvaltaa ja sen tuomaa rakennetta ja toimintamahdollisuuksia yhteiskunnat tuppaavat jäämään hyvin alkeelliselle tasolle. Vallan keskittäminen mahdollistaa veronkeräyksen, julkisen terveydenhuollon, yleisen koulutusjärjestelmän sekä muut modernin yhteiskunnan peruspilarit. Keskusvalta on välttämätöntä, jos emme halua palata metsästäjä-keräilijä -yhteisöihin. Mutta liian vahva keskusvalta tukahduttaa kansalaisyhteisön ja johtaa autoritarismiin, jossa keskusvalta onnistuneesti alistaa yksilöt palvelemaan omia pyrkimyksiään. Pohjois-Korea, Kiina ja muut autoritaariset valtiot, jotka jatkuvasti kehittävät uusia menetelmiä ihmisten kontrolloimiseksi ovat tästä varoittava esimerkki. Historia onkin Acemoglun ja Robinsonin mukaan ollut jatkuvaa kilpajuoksua kansalaisyhteisön ja keskusvallan välillä, jossa paras lopputulos syntyy siinä kapeassa käytävässä, jossa vahva keskusvalta mahdollistaa isoja yhteiskunnallisia projekteja ja instituutioita mutta vahva kansalaisyhteisö pitää vallan aisoissa demokraattisten vaalien, mielenosoitusten, lakkojen ja riippumattoman lehdistön kaltaisten rakenteiden avulla.

Nyt olemme siis Suomen kaltaisissa vahvan demokratian tämän kilpajuoksun tämänhetkisessä huippupisteessä, jossa kansalaisten luottamus instituutioihin on poikkeuksellisen vahva, ja keskusvallan korruption aste poikkeuksellisen matala. Mutta kuten metsästäjä-keräilijä -aikana, myös nykyinen tasa-arvo on jatkuvasti uhattuna ja sen ylläpito vaatii tehokkaat rakenteet erilaisten vallankaappausyritysten tukahduttamiseksi. Unkarin, Puolan ja Turkin kaltaisissa maissa on viime vuosina otettu kriittisiä askeleita poispäin demokratiasta ja nyt jännitämme, onnistuuko ”maailman vanhimmassa demokratiassa” avoimesti demokratiaa halveksiva ehdokas uusimaan presidenttiytensä ja jatkamaan hyökkäystään järjestelmää vastaan. Politiikan tutkija Yascha Mounk esittää The People vs. Democracy –kirjassaan, että nykyinen demokratian kriisi on seurausta toisaalta siitä, että vauraissa länsimaissa talouskasvun hedelmät ovat viime vuosikymmeninä hyödyttäneet lähinnä kapeaa eliittiä ja toisaalta sosiaalisen median tarjoamasta nosteesta polarisaatiota, epäluuloa ja salaliittoja viljeleville näkemyksille. Jos demokratiat eivät onnistu uudelleenlunastamaan kansalaisten luottamusta ja luomaan nykyaikaan toimivia rakenteita, on vaarana valuminen takaisin totalitarismiin.

Unohdetaan siis hyvän ja pahan välinen taistelu. Se on eliitin keksimä valhe, jolla meitä pyritään saamaan taistelemaan eliitin etuja hyödyttäviä sotia. Keskitytään mieluummin siihen taisteluun, joka oikeasti ratkaisee mahdollisuutemme elää hyvää elämää vapaina kansalaisina. Niin kauan kuin on ihmisyhteisöjä, jatkuu kamppailu kontrolloidun ja pidäkkeettömän vallan välillä. Nykyinen demokraattinen tapa kontrolloida valtaa ei ole itsestäänselvyys vaan vuosisatojen taistelun tulos. Ja edelleen uhattuna sekä meillä että muualla autoritääristen, valtaa tavoittelevien populistien toimesta. Muistetaan siis pysyä varuillamme ja taistellaan yhdessä sen puolesta, että myös lapsemme ja lapsenlapsemme saisivat elää vapaina eliitin riistolta. Se vaatii meiltä yhdessä pyrkimystä uudistaa demokraattista järjestelmäämme vastaamaan nykypäivän haasteisiin. Yksilöinä se vaatii meiltä jokaiselta aktiivista kansalaisuutta, jossa sitoudumme ja teemme oman osuutemme demokratian puolustamiseksi niin verkossa kuin omissa yhteisöissämme.