Tagged: espoo

Mielikuvapolitiikan viettelevä turmio

Nykypolitiikan kuva piirtyy aika tarkasti esiin seuraavassa Helsingin Sanomien (11.11) uutisessa, joka kertoo viittomakielisiä uhkaavasta häädöstä Espoossa.

”Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään.” Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta ”Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä” ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo – Suomen Amerikka – päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: ”Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa.”

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa – ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä – ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota – silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: ”Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten”. Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus – politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan ’mielikuvilla’ ja ajan hermoon räätälöidyllä ’brändillä’. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Espoon kaupunki: Älä kilpailuta jos et osaa

Vaikka kansainvälisesti olenkin varsin ylpeä Koto-Suomemme yhteiskunnasta, on suomalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä monia isompia ja pienempiä epäkohtia. Pitäisi välttää liiallista napinaa niistä, mutta tänään veri kuohahti Hesaria lukiessani. Osoittaa suorastaan mielipuolista virkamiestyhmyyttä, että Espoo arpoo vanhusten palvelukodin palveluiden uuden järjestäjän. Yksi sitaatti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: ”Olisin mieluusti suonut, että nykyinen palveluntuottaja olisi jatkanut. Olemme olleet heidän palveluihinsa tyytyväisiä, ja tietenkin se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi, mutta kilpailutuksen pelisäännöt eivät mahdollista tätä.” (vanhusten palvelujen johtaja Jaakko Valvanne, HS 2.9.) Espoon tai muiden kaupunkien ei pitäisi ulkoistaa mitään palvelujaan, ennen kuin oppisivat kilpailuttamaan edes siedettävän järkevästi ja inhimillisesti.

Kuntien palveluiden kilpailuttamisen tarkoituksena on parantaa kunnan tarjoamia palveluita. Ajatuksena on, että kun yksityiset tahot kilpailevat samoista urakoista, on niillä suurempi paine kehittää palveluitaan ja tehostaa kustannuksiaan kuin jos jokin kunnallinen virasto hoitaisi palvelut. Tämä logiikka varmaankin toimii joissakin tapauksissa ja aidosti johtaa kuntalaisten palvelunkäyttäjien hyvinvoinnin lisääntymiseen. Joissakin tapauksissa – kuten katsastusalalla – markkinamekanismi taasen johtaa siihen, että kaikki palvelun asiakkaat selvästi kärsivät muutoksesta.

En kuitenkaan nyt ota kantaa siihen, pitäisikö hoivapalveluja ylipäänsä kilpailuttaa. Kysymys on siitä, että jos kilpailutetaan, on se tehtävä edes jollakin tavalla järkevästi. Yksi kilpailijoista on hoivakodin palveluja tällä hetkellä hoitava taho, jonka toimiin Espoon kaupunki on ollut täysin tyytyväinen, kuten Valvannen lausunnosta kävi ilmi. Ensinnäkin voidaan siis kysyä miksi ihmeessä asia kilpailutetaan uudelleen, kun edellisestä kilpailutuksesta on vasta muutama vuosi. Hyvien käytäntöjen muodostuminen alalla kuin alalla vie usein viidestä seitsemään vuoteen, joten näin tiheä palveluntarjoajan vaihto ei palvele kenenkään etuja, kaikkein vähiten hoivakodissa olevien vanhusten. Mutta ”perusperiaate on se, että hyviä kokemuksia vanhasta tuottajasta ei saa laittaa tarjouskilpailun ratkaisijaksi”, toteaa Espoon strateginen hankintatoiminnan johtaja Timo Martelius (HS 2.9). Tämä siis tilanteessa, jossa Espoon kaupunki myöntää, että ”tietysti se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi.”

Toiseksi koko kilpailutuslaki on ensinnäkin täysin järjetön ja toiseksi täysin epäinhimillinen. Lain mukaan hankintayksikkö voi ”kokonaistaloudellista edullisuutta” arvioidessaan ottaa huomioon myös ”asianomaisen yleisön tarpeisiin liittyviä taloudellisia ja laadullisia perusteita sekä ympäristövaatimusten täyttämiseen liittyviä perusteita, jos tällaiset perusteet ovat mitattavissa ja liittyvät hankinnan kohteeseen” (Laki julkisista hankinnoista 62

Espoo – Suomen hillityin kaupunki

Äidyin oluttuopin ääressä kutsumaan Espoota – synnyinkaupunkiani – Suomen hillityimmäksi kaupungiksi. Miten tähän on tultu? Miksi Espoolainen ruokakauppakulttuuri on niin eleetöntä? Mieleeni ryöpsähti saman tien kaksi teoriaa asiaa selittämään.

Suoritin muutama viikko sitten puolen tunnin laadullisen tutkimuksen Otaniemen Alepan kassakäyttäytymisestä. Tulokset olivat hämmentävän koruttomat. Puolet ihmisistä vastasi kassamiehen tervehdykseen, mutta ei muuten sanonut kassasuorituksen aikana sanaakaan. Toinen puoli ei viitsinyt tehdä edes tätä pientä elettä toisen inhimillisyyden tunnustamiseksi, vaan vetäytyi poissaolevaan hiljaisuuteen. Katsekontakti oli sekä kassamiehelle että asiakkaille niin hankala asia, että sen havaitsin tapahtuvan vain muutaman asiakkaan kohdalla.

Elämme täällä pääkaupunkiseudulla hyvin hillityssä kulttuurissa. Julkisissa tiloissa, kaupoissa ja muissa tiloissa vallitseva käyttäytymiskulttuuri on valtavan rajoittava ja kaikkea toisten häiritsemistä tai kohtaamista välttävä. Kovaääninen naurahtaminen, kassahenkilön kanssa rupattelu, small talk ovat kaikki kiellettyjä. Kännykkään puhumista paheksutaan yleisönosastojen lisäksi ihan valtion maksamilla mainoskampanjoilla.

Miten tähän on tultu? Ensimmäinen esiinnouseva selitys on suomalaisen kaupunkikulttuurin nuoruus. Muutama sukupolvi sitten isiemme isät ja äitiemme äidit asuivat vielä maaseudulla. Piirit olivat pienet ja tutut ja käytös sen mukaisen reteätä. Kylähullut meuhkasivat kylänraitilla, isännät piereskelivät hyväntahtoisesti, matamit meuhkasivat kovaan ääneen kylän ihmisten asioita. Tämä reteä maalaiskulttuuri on vielä elossa ja itsekin olen siihen törmännyt erilaisilla Kehä III:n ulkopuolelle suuntautuneilla retkilläni. On ilo tavata tällaisia kursailemattomia ihmisiä, jotka ottavat muukalaisen avosylin vastaan ja joilla on aina mojova letkautus takataskussa kaikkiin arjessa tapahtuviin kohtaamisiin.

Miksi tämä kulttuuri sitten kuoli, kun nämä reteät maalaisjuntit muuttivat kaupunkiin? Ensinnäkin he olivat tottuneet maaseudun verkkaiseen elämään, jossa samat tutut naamat tulivat vastaan päivästä toiseen. Kaupungissa törmäät päivittäin satoihin ihmisiin, joita et enää ikinä tapaa uudestaan. Laumaeläimenä ihminen pystyy hanskaamaan sellaisen sadan hengen lauman, mutta tätä isommat yksiköt pistävät hänet sekaisin. Emme yksinkertaisesti kykene kohtaamaan niin paljoa ihmisyyttä kuin mihin kaupunki meidät altistaa. Tämä ihmismassojen ylitsevuotava määrä sai metsiemme miehen vaikenemaan. Selvitäkseen psyykkisesti kaupungissa hän ei voinut kohdata jokaista ihmistä ihmisenä, vaan hänen oli pakko sivuuttaa osa heistä, kohdella heitä välineenä, eikä inhimillisenä olentona.

Toinen hilliintymiseen johtava seikka on erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Maaseudulla kaikki ovat saman kulttuuripiirin sisällä ja on helppo tietää mikä on sopivaa ja mikä on törkeää tai loukkaavaa. Kun tietää rajat, on helppo näiden rajojen sisäpuolella irtaantua kaikenlaisiin hillittömyyksiin. Kaupungissa ihmiset tulivat erilaisista kulttuuripiireistä, savolainen kohtasi hämäläisen, pohjalainen varsinaissuomalaisen. Kulttuurien yhteentörmäyksien välttäminen pakotti ihmiset olemaan vähän varovaisempia kuin mitä he kotopuolessa olivat tottuneet.

Nämä kaksi tekijää synnyttivät varovaisemman ja hillitymmän kaupunkikulttuurin, joka alkoi toteuttaa itseään. Ihmiset jotka saapuivat maaseudulta törmäsivät tähän hillittyyn kulttuuriin ja oppivat pitämään turpansa tukossa julkisilla paikoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he itse olivat etunenässä paheksumassa uutta maalta tullutta aaltoa näiden tollomaisesta käytöksestään.

Tämä sama kehityskulku on varmaan läpikäyty ympäri maailmaa kaupungistumisen myötä. Euroopan vanhoissa valtioissa prosessi alkoi kuitenkin jo paljon varhemmin ja siksipä siellä on ehtinyt sikiämään jo aito kaupunkilainen lajityyppi. Nämä hypersosiaaliset persoonat kykenevät jatkuvaan uusien sosiaalisten kohtaamisten kirjoon, olemaan samanaikaisesti avoimia ja vilpittömiä, mutta välttäen vaikeita aiheita. He luovivat kaupungin sosiaalisessa maastossa sellaisella itsevarmuudella, joka suomalaisen jäykälle luonteelle on vierasta. Helsingin keskustaankin on viimeisien vuosikymmenien aikana alkanut nousta tällaista aitokaupunkilaista kulttuuria ja aitokaupunkilaisia hahmoja. Kyllä tännekin on siis syntymässä kaupunkikulttuuri, sen muotoutuminen vain vie muutaman sukupolven.

Espooseen kaupunkikulttuurikehitys ei ole vielä ehtinyt. Viisikymmentä vuotta sitten pelkkää metsää ja peltoa ollut maakaistale on nyt Suomen suurin esikaupunki ja näennäisesti toiseksi suurin kaupunkikin. Kaikki Espoossa ovat ensimmäisen tai toisen polven Espooseenmuuttaneita. Siellä klassiset hillitsevyyden mekanismit jylläävät vielä vahvoina kuorrutettuna porvarillisella pientalo-charmilla. Espoo siis otta kaupungistumisen suhteen vielä niin alkuaskelia, jossa kaikki on vielä vierasta, että kaikenlainen varovaisuus on ymmärrettävää. Siitä syntyy aito espoolainen ilmapiiri, jota voi aistia toreilla ja kauppakeskuksissa.

Muutin muuten muutama kuukausi sitten Espoosta Helsinkiin.