Pääsiäisloman kunniaksi luin Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kohuraportin Strategia Suomelle. Usein taloustieteellistä argumentaatiota värittää vahva tarkoitushakuisuus, jossa tilastot, vertailuvuodet ja argumentit valitaan tukemaan etukäteen päätettyä mielipidettä. Tästä raportista sai rehellisemmän vaikutelman: Tehdyt ehdotukset pyrittiin perustelemaan ja epä-älylliset kärjistykset loistivat poissaolollaan. Ja enimmäkseen ehdotukset tuntuivat esitettyjen faktojen pohjalta järkeviltä. Tässä siis tiivistelmä raportin keskeisistä talouspoliittisista teeseistä.

Huom: Oma asiantuntijuuteni ei riitä kyseenalaistamaan käytettyjä tilastoja, faktoja tai taustaoletuksia, joten jos niissä on jotakin kyseenalaista, niin mielelläni luen asiallista kritiikkiä aiheesta.

Talouden kolme erillistä kriisiä

Suomen taloudessa on käynnissä kolme enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvää kriisiä:

1. Ensinnäkin on koko Eurooppaa ja erityisesti euromaita koskeva pitkittynyt taloustaantuma, joka joissakin maissa täyttää jo laman tunnusmerkit. Kun siis tarkastellaan Suomen taloutta, on syytä ottaa huomioon tämä eurooppalainen konteksti, joka rajoittaa Suomessa tehtävien toimenpiteiden kuten elvytyksen vaikuttavuutta. Suomen tavaraviennistä 60% menee EU:n jäsenvaltioihin, jonka vuoksi Euroopan kriisi on myös meidän kriisimme, vaikka esimerkiksi Saksa ja Ruotsi osoittavat, että yleisen kriisin keskellä joillakin valtioilla voi mennä taloudellisesti paremmin.

2. Toinen kriisi koskee Suomen julkisen talouden rahoitusta. Valtion menot ovat tällä hetkellä suuremmat kuin tulot ja eroa joudutaan kattamaan velkarahalla. Vuoden 2008 jälkeen valtion velka on kasvanut noin 60 miljardista eurosta yli 90 miljardiin. Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että kyse ei ole vain taantumasta johtuvasta suhdannekriisistä, vaan taustalla on myös rakenteellinen ongelma: Vuodesta 2009 lähtien työikäisten suomalaisten määrä on alkanut supistua suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle (ks. raportin kuvio 9 alla). Huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa työikäisiin – heikkenee seuraavina vuosina jyrkemmin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. ”Julkisen talouden kestävyysongelma johtuu suurimmaksi osaksi voimakkaasta ikärakennemuutoksesta.”

Tilannetta pahentaa entisestään se, että Suomen työllisyysaste on matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Borgin ja Vartiaisen mukaan tämä kuilu on suorastaan ”huutava.” Ja siksi heidän mielestään olisi välttämätöntä tehdä uudistuksia, jotka nostavat työllisyysasteen samalle tasolle esimerkiksi Ruotsin kanssa:
”Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle.”

3. Kolmas kriisi koskee yritystemme kilpailukykyä. Vaikka Suomella on Borgin ja Vartiaisen mukaan ”yleisesti hyvin toimiva markkinatalous ja kansainvälistä arvostusta nauttiva innovaatiojärjestelmä” ja olemme maailman kärkeä erilaisissa kilpailukykyä mittaavissa tarkasteluissa, Suomen vienti ei vedä ja tuottavuuden kasvu on pysähtynyt. Oireellista on, että juuri nyt kun tarvittaisiin kipeästi innovaatioita ja kasvua tukevia investointeja, suomalaiset suuryritykset jakavat sen sijaan ennätysmäärän rahaa ulos osinkoina. Kuten Helsingin Sanomat asian kiteytti, ”ilmiö kertoo siitä, että yhtiöillä ei ole investointisuunnitelmia.”

Tältä osin Borg ja Vartiainen kiinnittävät huomionsa siihen, että Suomessa työn kustannukset eli palkat ovat nousseet vuonna 2007 alkaneen talouskriisin jälkeen huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Saksan ja Ruotsin palkat. Jos lähtökohdaksi otetaan vuoden 2000 tilanne, niin Suomessa kustannustaso on kasvanut noin 25 % enemmän kuin Saksassa ja 10 % enemmän kuin Ruotsissa.

Hivenen outoa tässä kohden raporttia oli se, että Borg ja Vartiainen esittävät pelkästään yksikkötyökustannusten muutoksiin liittyviä lukuja, mutta eivät mainitse lainkaan absoluuttisia lukuja. Kun varsinaisia yksikkötyökustannuksia katsoo, niin huomataan, että vaikka työkustannuksemme ovatkin EUn kalleimmasta päästä, niin suomalainen työ (32 €/h) on kuitenkin keskimäärin halvempaa kuin esimerkiksi Ruotsissa (37 €/h) ja Tanskassa (40 €/h). Kun kysyin tästä Vartiaiselta suoraan (yleisötilaisuudessa, jossa hän oli puhujana), hän sanoi että raportissa keskitytään muutoksen tarkasteluun siitä syystä, että perinteisesti Suomen tuottavuus on ollut huonompi kuin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan. Siksi meidän palkkojenkin on pitänyt olla huonommat. Ja nyt olemme palkankorotuksilla menettäneet tämän kilpailuedun.

Elvytetäänkö vai leikataanko?

Kysymykseen siitä, tulisiko elvyttää vai leikata, raportti tarjoaa monisyisemmän vastauksen kuin yksisilmäiset leikkauskiimailijat ja elvytysintoilijat. Erityisesti leikkauspolitiikan kannattajia löytyy niin Valtionvarainministeriöstä kuin kaikkien pääpuolueiden puheenjohtajistakin. Osa näkee valtion velan jonkinlaisena moraalisena peikkona, jota vain kuuluu vastustaa. Toiset taas vetoavat valtion heikentyvään huoltosuhteeseen, jonka takia valtiontalouden pitkän tähtäimen tasapaino edellyttää leikkauksia.

Vastakkainen leiri näkee, että leikkaukset nykyisessä tilanteessa vain pahentaisivat valtiontalouden alijäämää, koska ne heikentäisivät kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouskasvua entisestään. Leikkaukset siis saattaisivat pahentaa sitä ongelmaa, jota ne pyrkivät korjaamaan. Lisäksi nyt kun korot ovat nollissa, niin olisi täydellinen aika tehdä julkisia investointeja. Siksi esimerkiksi professori Pertti Haaparanta on laskenut, että ”elvytys on paitsi tehokasta myös itsensä rahoittavaa”, koska sen synnyttämät pitkän tähtäimen talouskasvua tukevat vaikutukset lisäävät verotuloja ja alentavat sosiaalimenoja.

Borg ja Vartiainen – joista jälkimmäinen on useasti tunnustautunut vahvan keynesiläiseksi – myöntävät, että pelkän suhdannekriisin hoidossa elvytys olisi järkevää. Siksi Yhdysvallat tai Ruotsi, joissa maahanmuuton ansiosta työvoiman tarjonta kasvaa, voivat melko turvallisin mielin elvyttää. Mutta Suomi ei huoltosuhteen heikentymisen vuoksi voi luottaa siihen, että tuleva kasvu kattaisi elvytyksessä syntyvän velan. Jos nyt elvytettäisiin, jouduttaisiin parin vuoden päästä tekemään vielä tiukempia talouskasvua pysäyttäviä säästöjä.

He eivät siis suosittele laajamittaista elvytystä nykyhetkessä, vaan finanssipolitiikan maltillista kiristämistä. Mutta heidän mielestään olennaista ei ole elvytetäänkö vai kiristetäänkö, vaan että tietyt työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset uudistukset toteutetaan Suomessa. Jos nämä rakenteelliset uudistukset viedään läpi, niin silloin tulevaisuudennäkymämme ei ole niin synkkä. Ja silloin voisi tulla kysymykseen jopa lievästi ekspansiivinen finanssipolitiikka.

Borg ja Vartiaisen raportin päätavoite onkin tarjota sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joiden toteutuessa meidän ei tarvitsisi leikata julkista sektoria. Kuten Vartiainen on moneen otteeseen tähdentänyt, tavoitteena on pelastaa suomalainen hyvinvointivaltio rahoituskriisiltä.

Mutta miten?

Mitä Borg ja Vartiainen ehdottavat?

Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi Borg ja Vartiainen näkevät rakenteelliset uudistukset välttämättöminä: ”Jos julkisen talouden ongelmia – jotka pohjimmiltaan liittyvät väestön ikääntymiseen – koetetaan hoitaa ainoastaan leikkauksin ja veronkorotuksin, julkinen talous ei koskaan vahvistu kestävällä tavalla.” Heidän ratkaisunsa keskittyvät kahteen rakenteelliseen uudistukseen:

1. Palkanmuodostusreformi
Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että yksi Suomen viennin ongelmista ovat tuottavuuskasvuun nähden liian nopeasti nousset palkat. Siksi ratkaisuna on vastuullisempi palkanmuodostusmalli: Suomalaisten palkkojen on noustava hitaammin kuin kilpailijamaiden, jotta työn suhteellinen hinta täällä halpenisi. Kirjoittajat ehdottavat, että työehtosopimuksissa sovitut korotukset eivät saisi nousta yli 0,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi vientiteollisuuden korotuksista voisi tehdä palkka-ankkurin, jonka yli muiden sektoreiden korotukset eivät saisi mennä. Näin on toimittu Ruotsissa hyvin tuloksin. He kannattavat myös siirtymistä yleiskorotuksista paikallisiin ja yksilöllisempiin palkkaneuvotteluihin.

Markka-aikaan devalvaatiolla pidettiin huolta, että vientisektorin palkat pysyivät kilpailukykyisinä. Euron myötä Suomella ei ole käytössä tätä mekanismia. Siksi palkkojen liika kohoaminen pitää onnistua estämään työmarkkinaosapuolien vastuullisella toiminnalla.

2. Työn tarjonnan lisääminen

Huoltosuhteen heikkenemisen ja muita Pohjoismaita matalamman työllisyysasteen (ks raportin kuvio 10 yllä) vuoksi Suomessa on ”elintärkeää” tehdä muutoksia, jotka lisäävät työn tarjontaa. Borg ja Vartiainen ehdottavat tältä osin (1) ensinnäkin eläkeputken lakkauttamista. Eläkeputkessa 60-vuotta täyttäneet voivat saada ansiosidonnaisen päivärahakautensa pidennettyä varsinaiseen eläkkeeseen saakka. Kirjoittajat toteavat, että ”putki on epätarkoituksenmukainen jäänne aikakaudelta, jolloin päättäjät uskoivat, että varhaiseen eläköitymiseen kannustamalla onnistuttaisiiin myös pienentämään työttömyysastetta.”

Toiseksi (2) hedelmällisessä iässä olevien naisten työvoimaosuutta tulisi kasvattaa esimerkiksi pienentämällä työnantajien vanhempainvapaan aikaista palkanmaksuvastuuta, maksamalla kotihoidon tukea myös työssä käyville ja muilla tavoin muuttamalla etuuksia suuntaan, joka sallii työn ja vanhemmuuden paremman yhteensovittamisen. Kolmanneksi (3) kirjoittajat ehdottavat vuorotteluvapaan lakkauttamista ja vapautuvien resurssien käyttämistä ikääntyneiden työpaikan vaihdon helpottamiseksi.

Neljänneksi (4) ehdotetaan maahanmuuton tarveharkinnan lakkauttamista. Muutenkin ulkomaalaisten rekrytoinnista tulisi tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Työllisyyden kasvu muissa Pohjoismaissa on nykyään valtaosin maahanmuuton ansiota. Samaan aikaan kun Suomessa työikäisten määrä pienenee, niin Ruotsissa se kasvaa: ”Ruotsin tilastoviraston SCB:n (Statistiska Centralbyrån) tarkastelu osoittaa, että työllisyys kasvoi 81 000 henkilöllä marraskuusta 2013 marraskuuhun 2014 ja ulkomailla syntyneet muodostivat 66 000 tästä kasvusta.” Suomella on kaikki edellytykset olla houkutteleva paikka perustaa yritys ja tulla töihin, mutta liian hidas byrokratia voi toimia esteenä ulkomaisten rekrytoinnissa.

Mitä raportissa ei ehdoteta?

On hyvä myös tarkastella sitä mitä raportissa ei ehdoteta.

1. Raportissa ei ehdoteta että kestävyysvaje katettaisiin veronkorotuksilla
Kaikki pääpuolueet julkaisevat kilvan miljardiluokan leikkauslistojaan. Professori Markus Jäntti ihmettelee, miksi kukaan ei puhu veronkorotuksista, koska yksi keskeinen syy nykyisen budjetin alijäämään ovat tehdyt veronkevennykset:
”Ansiotulojen veroja on kevennetty Paavo Lipposen (sd) hallituksista eli vuodesta 1996 lähtien yhteensä yli 14 miljardilla eurolla. Määrä on kaksi kertaa niin suuri kuin seitsemän miljardin euron kestävyysvaje.”
Yksi tapa ratkaista kestävyysvaje olisi siis peruuttaa osa noista veronkevennyksistä. Leikkauksia kannatetaan, vaikka niiden kannattajatkin myöntävät leikkausten heikentävän talouskasvua seuraavat pari vuotta. Miksi sitten ei kannatettaisi veronkorotuksia?

2. Raportissa ei ehdoteta tuloverojen, pääomaverojen, yritysverojen tai muiden verojen alentamista.
Toisin kuin tietyt oikeistolaiset tahot, joille verotuksen laskeminen on ratkaisu riippumatta ongelmasta, Borg ja Vartiainen eivät raportissaan ehdota minkään veron laskemista keinona synnyttää talouskasvua. Heidän pyrkimyksenään on hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaaminen. Siksi ratkaisuja etsitään rakenteellisista ratkaisuista.

3. Raportti ei anna työkaluja parantaa työn tuottavuutta
Työn tuottavuuden kasvattaminen olisi mainiota niin suomalaisyritysten kilpailukyvyn kuin kestävyysvajeenkin kannalta. Tästä kirjoitimme Jukka Luoman kanssa hiljattain Talouselämässä. Borg ja Vartiainenkin näkevät tämän kolmantena strategisena kehityskohteena, johon tulisi panostaa. Mutta valitettavasti he joutuvat myöntämään, että tältä osin ei ole tarjolla mitään ”kovin selviä tai yksiselitteisiä ’reseptejä.’”

Ongelmana on, että rakenteiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa:
”Yritysten perustamisen matalat esteet, tehokas julkishallinto, erittäin hyvin toimiva koulutusjärjestelmä, suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen, vahvasti juurtunut positiivinen asenne teknologian kehitykseen, yhteiskunnan pitkälle mennyt digitalisointi ja hyvin toimiva infrastruktuuri ovat Suomen vahvuuksia.”
Siksi ei ole mitään matalalla roikkuvia hedelmiä poimittavana. Mutta hyvistä rakenteista huolimatta, ”tuottavuus on viime aikoina noussut Suomessa hitaammin kuin muissa maissa.”

Suomea vaivaa kilpailukykyparadoksi kuten asian Jukka Luoman kanssa kiteytimme: Bisnestä tukeva infrastruktuurimme on yksi maailman parhaista, mutta jostakin syystä tämä potentia ei realisoidu yritysten menestykseksi. Tämän paradoksin ratkaisu on Suomen talouden tuhannen taalan kysymys: Miten saamme tuottavuuden kasvamaan lähemmäksi sitä potentiaa, joka Suomella rakenteidensa puolesta tulisi olla? Tai kuten Sixten Korkman asian muotoilee: ”Loppujen lopuksi keskeisin kysymys kuuluu: koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun? Kukaan ei ole esittänyt hyvää vastausta tähän kysymykseen.”

Tähän kysymykseen Borg ja Vartiainen eivät tarjoa mitään hyvää vastausta. Heidän puolustuksekseen on todettava, että eipä siihen ole hyvää vastausta tarjonnut kukaan muukaan.

Tämän kirjoituksen päämääränä on lisätä ymmärrystä niistä polttavista talouspoliittisista kysymyksistä, jotka ovat Suomessa juuri nyt ajankohtaisia. Borg ja Vartiainen ovat raportissaan esittäneet kohtuullisen vakuuttavan analyysin tilanteesta ja siksi se on hyvä pohja, josta lähteä liikkeelle. Mutta itselläni ei ole riittävää asiantuntemusta kritisoida heidän näkemyksiään kovinkaan syvällä tasolla. En esimerkiksi tiedä onko professori Haaparannan laskelmien hystereesikerroin realistinen vai liian optimistinen, kuten Vartiainen arvelee. Siksi kuulen mielelläni asiallista kritiikkiä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja aiheeseen. Paino sanalla asiallista. Eli:
1) Mikä Borgin ja Vartiaisen tilanneanalyysissä on pielessä?
2) Mitkä olisivat parempia ratkaisuja tässä taloustilanteessa?