Tagged: taloustiede
Aktiivimallin kaksi ydinongelmaa johtuvat hallituksen kahdesta sokeasta pisteestä
Yksi ainut kuva riittää osoittamaan miksi aktiivimallin kaltaista uudistusta tarvitaan Suomessa epätoivoisesti. Huoltosuhteemme on törmäämässä seinään. Yhä pienemmän työssäkäyvien joukon on tulevaisuudessa elätettävä kasvava joukko eläkeläisiä. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä kääntää kaikki kivet, jotta saamme työllisyysasteen eli työssäkäyvien määrän nousuun.
Lähde: Ilta-Sanomat / Tilastokeskus
Aktiivimalli on yksi näistä käännettävistä kivistä. Sen rinnalla hallitus on tehnyt hyvinkin järkevänkuuloisia uudistuksia kuten sallinut yrittäjyyden aloittamisen neljän kuukauden ajan ilman työttömyysturvan katkeamista, luonut puolen vuoden suoja-ajan ulosottoon työttömän työllistyessä ja on sallimassa puoli vuotta kestävien opiskelujen suorittamisen työttömyyden aikana. Nämä ovat pieniä askelia kohti perustulomaisempaa sosiaaliturvaa.
Pääministeri Sipilä vetoaakin siihen, että työllisyyden vahvistamiseen liittyvällä ns. kymppilistalla olevien ”toimenpiteiden kokonaisuus ei siis heikennä työttömän asemaa, vaan parantaa sitä.”
Silti on perusteltua katsoa myös aktiivimallia yksinään. Ensinnäkin, lisääkö se työllisyyttä? Tämä on ollut hallituksen pääväite: Aktiivimalli nostaisi työllisyyttä arvioiden mukaan noin 5 000 – 12 000 henkilötyövuodella, kun sanktioiden pelko saisi työttömät aktivoitumaan. Tätä Martti Hetemäen johtaman työryhmän tekemää arviota on kritisoitu. Esimerkiksi taloustieteen professori Matti Tuomala on sitä mieltä, että se perustuu vanhentuneeseen teoriaan. Hänen mukaansa tuoreemmat empiiriset tutkimukset näyttävät osoittavan, että tällaisella porrastetulla sanktiomallilla ei ole toivottuja työllistäviä vaikutuksia. Toiset tutkijat ovat huomauttaneet, että pelkkä rankaiseminen ei auta ellei sen rinnalla vahvisteta huomattavasti työllistymistä tukevia palveluita, kuten Tanskassa on tehty. Kolmannet ovat arvioineet, että aktiivimalli johtaa monen siirtymiseen työnhakijasta pysyvästi työelämän ulkopuolelle, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Eli näyttö aktiivimallin hyödyistä näyttäisi olevan heikompaa kuin Hetemäki ja muut aktiivimallia puolustavat taloustieteilijät antavat ymmärtää.
Mutta oletetaan hetkeksi että malli todella parantaisi työllisyyttä tuon noin 8 000 hengen verran. Mikä on se hinta, jonka hallitus on valmis maksamaan tästä parannuksesta?
Ensinnäkin oikeudenmukaisuus: Olisi keskeistä tehdä laskelma siitä kuinka monta sellaista työtöntä tulee saamaan sanktion, joka on aidosti yrittänyt löytää itselleen töitä ja koulutusta tarkkailujaksolla. Tällaista laskelmaa hallitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehnyt. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta tämä on mallin keskeinen ongelma: Ihminen voi tehdä kaiken oikein – hakea kaikkiin töihin ja koulutuksiin joihin ehtii – mutta jos ei tule valituksi, seuraa rangaistus. Tämä ei oikein millään tunnu oikeudenmukaiselta, vaan enemmänkin siltä että sitä kaikista heikoimmassa asemassa olevaa rangaistaan siitä, että hän ei kelpaa työmarkkinoille. Jos esimerkiksi 8 000 työllistyneen rinnalla on 14 000 epäoikeudenmukaisesti rangaistua, on tämä varsin epäinhimillinen tapa parantaa työllisyyttä.
Ministeri Mykkänen toteaa, että jos aktiivipalveluita ei pystytä työttömälle tarjoamaan on se ”yhteinen epäonnistuminen, jossa myös työvoimapalveluiden on katsottava peiliin.” Ongelma on siinä, että työvoimapalvelun pitäisi katsoa peiliin, mutta vain työtöntä rangaistaan.
Toiseksi yhteiskunnallinen luottamus: Aktiivimallin antama viesti työttömille on varsin selvä: Me emme luota teihin. Emme ole valmiita uskomaan, että pyritte oikeasti työllistymään, vaan aiomme tarkkailla ja rangaista teitä. Pohjoismainen yhteiskuntamalli on perustunut vahvaan keskinäiseen luottamukseen kansalaisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden välillä. Aktiivimalli on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta, kun työttömyyden kuiluun juuttuneet kokevat, että hänen ahdinkonsa ymmärtämisen sijasta yhteiskunta haluaa vain syyttää ja rankaista. Työllisyyden edistämiseksi tarkoitettu työvoimapalvelu muuttuu helposti kurinpitotilanteeksi. Professori Juho Saari on puhunut siitä kuinka empatiavaje Suomessa on kasvanut: Emme enää ymmärrä eri elämäntilanteessa olevia. Aktiivimalli on omiaan jyrkentämään tätä ymmärryskuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.
Sinänsä en usko, että hallitus olisi pahuuttaan aktiivimallia säätänyt. Uskon tarkoitusperän olleen hyvän. Ja kuten todettua, työllisyysasteen nosto on äärimmäisen tärkeä tavoite. Hallituksen päätöksentekoa rajoittaa kuitenkin nähdäkseni kaksi seikkaa:
1) Taloustieteen liika ylivalta. Aktiivimallissa silminpistävää on ollut, että sitä julkisesti puolustaneet ovat olleet lähes järjestään taloustiedetaustaisia. Taloustieteen kuplassa työttömät ovat vain numeroita ja tällöin laskennallinen 8 000 työttömän työllistyminen vaikuttaa järkevältä politiikalta. Yhteiskuntatieteilijät ja esimerkiksi työttömyyttä tutkineet olisivat voineet tuoda paremmin esiin asian inhimillisen puolen, siihen liittyvän epäoikeudenmukaisuuden ja luottamuksen rapautumisen. Mutta valitettavasti taloustieteen (vanhentuneetkin) mallit nauttivat julkisessa päätöksenteossa huomattavasti suurempaa auktoriteettia kuin muut ihmis- ja yhteiskuntatieteet.
2) Hallituksen lyhyen tähtäimen säästövimma. Kun aktiivimalliin päättynyt työryhmä asetettiin, annettiin heille tiukat raamit: ”Lisärahaa ei työttömyysturvan uudistamiseen ollut luvassa, joten neuvottelupöydällä oli porkkanoiden sijaan valittavana lähinnä erilaisia työttömille tarkoitettuja keppejä.”
Tämä lyhyen tähtäimen säästöjen hakeminen on leimannut hallituksen päätöksiä kauttaaltaan. Koulutuksesta leikataan, vaikka hyvinkin oikeistolaisetkin asiantuntijat varoittavat sen negatiivisista vaikutuksista tulevaisuudessa. Nyt haetaan heti realisoituvia säästöjä sen sijaan että mietittäisiin mikä pitkällä tähtäimellä olisi yhteiskunnalle järkevää ja kustannustehokasta. Kvartaaliajattelu saattaa sopia liike-elämään, josta Sipilällä on enemmän kokemusta, mutta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa se kaventaa valinta-avaruutta huomattavasti, kun voidaan valita vain yhteiskunnan kustannuksia pienentäviä sanktioita. Monet säästöjäkin tuovat uudistukset vaativat aluksi lisäresursseja, joita kvartaaliajattelu ei mahdollista.
Mitä sitten pitäisi tehdä aktiivimallin sijasta työllisyysasteen nostamiseksi?
Tiivistetysti tulee mieleen muutama keino:
A) Palveluintegraatio ja henkilökohtainen lähipalvelu.
Osa työttömistä työllistyy varsin helposti ja omatoimisesti, mutta monen työttömän matka työlliseksi vaatii hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa räätälöityjä tukipalveluita. Kaikkea koulutusvaihtoehtojen kartoittamisesta CV:n laadintaan. Tämä onnistuu jos on riittävästi lähityötä tekevää henkilökuntaa, jolla on riittävästi valtaa tehdä yksilöllisiä päätöksiä. Tampereen seudulla tätä kokeiltiin ja tuloksena vajaassa puolessa vuodessa alueen kunnat ovat onnistuneet vähentämään työttömien työnhakijoiden määrää 11,4 prosenttia. Ilman merkittäviä lisäresursseja.
B) Kannustinloukkujen purkaminen ja perustulomaisempi työttömyysturva.
Tämä on se suunta, johon nykyisetkin uudistukset pyrkivät ja toivottavasti suunta jatkuu. Ministeri Mykkänen esimerkiksi ehdottaa, että ”seuraava askel voisi olla niinkin simppeli kuin kokoaikaisen työskentelyn kiellon poistaminen työttömyysturvan sovitellun päivärahan ehdoista. Muutoksen myötä työttömyystuelta ponnistava saisi pitää palkasta tai yrittäjätulosta aina 300 euron suojaosan kokonaan ja sen ylittävästä hankitusta tulosta puolet vähennettäisiin työttömyyskorvauksesta.” Tämä kuulostaa järkevältä suunnalta. Myös kohta tuleva reaaliaikainen tulorekisteri toivon mukaan helpottaa sitä limboa, johon monet nykyään joutuvat kun ei voi olla varma eri byrokraattisten tahojen mielivaltaisista päätöksistä sen suhteen mikä määrä tuloja katkaisee kaikki tuet.
Summa summarum: Vaikka on selvää, että työllisyysaste on saatava nousemaan, ei aktiivimalli mielestäni ole tässä järkevin työkalu. Siksi ymmärrän hyvin miksi tänään (2. helmikuuta) sitä halutaan mielenilmauksella vastustaa ja miksi juuri aktiivimallista on noussut hallitusvastaisuuden keskeinen symboli.
Toivottavasti hallitus (tai seuraava hallitus) kykenisi tulevaisuudessa ottamaan päätöksenteossa paremmin huomioon taloustieteen ohella myös muut yhteiskuntatieteet. Ja pelkän kustannussäästöjen etsinnän sijasta uskaltaisi myös parantaa sellaisia palveluita, jotka pitkässä tähtäimessä kohentavat sekä taloutta että inhimillisiä olosuhteita. Näin edistäisimme parhaiten yhteistä tavoitettamme, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistamista.
P.S. Jos on vielä epäselvää mikä tämä ’aktiivimalli’ on niin tässä se pähkinänkuoressa: Kussakin kolmen kuukauden jaksossa työttömän on a) tehtävä vähintään 18 tuntia ansiotöitä, b) ansaittava noin tuhat euroa yrittäjätuloa, tai c) osallistuttava noin viikon verran koulutuksen kaltaisiin aktivointitoimiin. Jos hän ei onnistu mitään näitä tekemään, työttömyysetua leikataan suunnilleen viisi prosenttia.
Elvytetäänkö vai leikataanko? – Borgin ja Vartiaisen teesit talouskasvulle
Pääsiäisloman kunniaksi luin Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kohuraportin Strategia Suomelle. Usein taloustieteellistä argumentaatiota värittää vahva tarkoitushakuisuus, jossa tilastot, vertailuvuodet ja argumentit valitaan tukemaan etukäteen päätettyä mielipidettä. Tästä raportista sai rehellisemmän vaikutelman: Tehdyt ehdotukset pyrittiin perustelemaan ja epä-älylliset kärjistykset loistivat poissaolollaan. Ja enimmäkseen ehdotukset tuntuivat esitettyjen faktojen pohjalta järkeviltä. Tässä siis tiivistelmä raportin keskeisistä talouspoliittisista teeseistä.
Huom: Oma asiantuntijuuteni ei riitä kyseenalaistamaan käytettyjä tilastoja, faktoja tai taustaoletuksia, joten jos niissä on jotakin kyseenalaista, niin mielelläni luen asiallista kritiikkiä aiheesta.
Talouden kolme erillistä kriisiä
Suomen taloudessa on käynnissä kolme enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvää kriisiä:
1. Ensinnäkin on koko Eurooppaa ja erityisesti euromaita koskeva pitkittynyt taloustaantuma, joka joissakin maissa täyttää jo laman tunnusmerkit. Kun siis tarkastellaan Suomen taloutta, on syytä ottaa huomioon tämä eurooppalainen konteksti, joka rajoittaa Suomessa tehtävien toimenpiteiden kuten elvytyksen vaikuttavuutta. Suomen tavaraviennistä 60% menee EU:n jäsenvaltioihin, jonka vuoksi Euroopan kriisi on myös meidän kriisimme, vaikka esimerkiksi Saksa ja Ruotsi osoittavat, että yleisen kriisin keskellä joillakin valtioilla voi mennä taloudellisesti paremmin.
2. Toinen kriisi koskee Suomen julkisen talouden rahoitusta. Valtion menot ovat tällä hetkellä suuremmat kuin tulot ja eroa joudutaan kattamaan velkarahalla. Vuoden 2008 jälkeen valtion velka on kasvanut noin 60 miljardista eurosta yli 90 miljardiin. Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että kyse ei ole vain taantumasta johtuvasta suhdannekriisistä, vaan taustalla on myös rakenteellinen ongelma: Vuodesta 2009 lähtien työikäisten suomalaisten määrä on alkanut supistua suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle (ks. raportin kuvio 9 alla). Huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa työikäisiin – heikkenee seuraavina vuosina jyrkemmin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. ”Julkisen talouden kestävyysongelma johtuu suurimmaksi osaksi voimakkaasta ikärakennemuutoksesta.”
Tilannetta pahentaa entisestään se, että Suomen työllisyysaste on matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Borgin ja Vartiaisen mukaan tämä kuilu on suorastaan ”huutava.” Ja siksi heidän mielestään olisi välttämätöntä tehdä uudistuksia, jotka nostavat työllisyysasteen samalle tasolle esimerkiksi Ruotsin kanssa:
”Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle.”
3. Kolmas kriisi koskee yritystemme kilpailukykyä. Vaikka Suomella on Borgin ja Vartiaisen mukaan ”yleisesti hyvin toimiva markkinatalous ja kansainvälistä arvostusta nauttiva innovaatiojärjestelmä” ja olemme maailman kärkeä erilaisissa kilpailukykyä mittaavissa tarkasteluissa, Suomen vienti ei vedä ja tuottavuuden kasvu on pysähtynyt. Oireellista on, että juuri nyt kun tarvittaisiin kipeästi innovaatioita ja kasvua tukevia investointeja, suomalaiset suuryritykset jakavat sen sijaan ennätysmäärän rahaa ulos osinkoina. Kuten Helsingin Sanomat asian kiteytti, ”ilmiö kertoo siitä, että yhtiöillä ei ole investointisuunnitelmia.”
Tältä osin Borg ja Vartiainen kiinnittävät huomionsa siihen, että Suomessa työn kustannukset eli palkat ovat nousseet vuonna 2007 alkaneen talouskriisin jälkeen huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Saksan ja Ruotsin palkat. Jos lähtökohdaksi otetaan vuoden 2000 tilanne, niin Suomessa kustannustaso on kasvanut noin 25 % enemmän kuin Saksassa ja 10 % enemmän kuin Ruotsissa.
Hivenen outoa tässä kohden raporttia oli se, että Borg ja Vartiainen esittävät pelkästään yksikkötyökustannusten muutoksiin liittyviä lukuja, mutta eivät mainitse lainkaan absoluuttisia lukuja. Kun varsinaisia yksikkötyökustannuksia katsoo, niin huomataan, että vaikka työkustannuksemme ovatkin EUn kalleimmasta päästä, niin suomalainen työ (32 €/h) on kuitenkin keskimäärin halvempaa kuin esimerkiksi Ruotsissa (37 €/h) ja Tanskassa (40 €/h). Kun kysyin tästä Vartiaiselta suoraan (yleisötilaisuudessa, jossa hän oli puhujana), hän sanoi että raportissa keskitytään muutoksen tarkasteluun siitä syystä, että perinteisesti Suomen tuottavuus on ollut huonompi kuin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan. Siksi meidän palkkojenkin on pitänyt olla huonommat. Ja nyt olemme palkankorotuksilla menettäneet tämän kilpailuedun.
Elvytetäänkö vai leikataanko?
Kysymykseen siitä, tulisiko elvyttää vai leikata, raportti tarjoaa monisyisemmän vastauksen kuin yksisilmäiset leikkauskiimailijat ja elvytysintoilijat. Erityisesti leikkauspolitiikan kannattajia löytyy niin Valtionvarainministeriöstä kuin kaikkien pääpuolueiden puheenjohtajistakin. Osa näkee valtion velan jonkinlaisena moraalisena peikkona, jota vain kuuluu vastustaa. Toiset taas vetoavat valtion heikentyvään huoltosuhteeseen, jonka takia valtiontalouden pitkän tähtäimen tasapaino edellyttää leikkauksia.
Vastakkainen leiri näkee, että leikkaukset nykyisessä tilanteessa vain pahentaisivat valtiontalouden alijäämää, koska ne heikentäisivät kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouskasvua entisestään. Leikkaukset siis saattaisivat pahentaa sitä ongelmaa, jota ne pyrkivät korjaamaan. Lisäksi nyt kun korot ovat nollissa, niin olisi täydellinen aika tehdä julkisia investointeja. Siksi esimerkiksi professori Pertti Haaparanta on laskenut, että ”elvytys on paitsi tehokasta myös itsensä rahoittavaa”, koska sen synnyttämät pitkän tähtäimen talouskasvua tukevat vaikutukset lisäävät verotuloja ja alentavat sosiaalimenoja.
Borg ja Vartiainen – joista jälkimmäinen on useasti tunnustautunut vahvan keynesiläiseksi – myöntävät, että pelkän suhdannekriisin hoidossa elvytys olisi järkevää. Siksi Yhdysvallat tai Ruotsi, joissa maahanmuuton ansiosta työvoiman tarjonta kasvaa, voivat melko turvallisin mielin elvyttää. Mutta Suomi ei huoltosuhteen heikentymisen vuoksi voi luottaa siihen, että tuleva kasvu kattaisi elvytyksessä syntyvän velan. Jos nyt elvytettäisiin, jouduttaisiin parin vuoden päästä tekemään vielä tiukempia talouskasvua pysäyttäviä säästöjä.
He eivät siis suosittele laajamittaista elvytystä nykyhetkessä, vaan finanssipolitiikan maltillista kiristämistä. Mutta heidän mielestään olennaista ei ole elvytetäänkö vai kiristetäänkö, vaan että tietyt työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset uudistukset toteutetaan Suomessa. Jos nämä rakenteelliset uudistukset viedään läpi, niin silloin tulevaisuudennäkymämme ei ole niin synkkä. Ja silloin voisi tulla kysymykseen jopa lievästi ekspansiivinen finanssipolitiikka.
Borg ja Vartiaisen raportin päätavoite onkin tarjota sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joiden toteutuessa meidän ei tarvitsisi leikata julkista sektoria. Kuten Vartiainen on moneen otteeseen tähdentänyt, tavoitteena on pelastaa suomalainen hyvinvointivaltio rahoituskriisiltä.
Mutta miten?
Mitä Borg ja Vartiainen ehdottavat?
Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi Borg ja Vartiainen näkevät rakenteelliset uudistukset välttämättöminä: ”Jos julkisen talouden ongelmia – jotka pohjimmiltaan liittyvät väestön ikääntymiseen – koetetaan hoitaa ainoastaan leikkauksin ja veronkorotuksin, julkinen talous ei koskaan vahvistu kestävällä tavalla.” Heidän ratkaisunsa keskittyvät kahteen rakenteelliseen uudistukseen:
1. Palkanmuodostusreformi
Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että yksi Suomen viennin ongelmista ovat tuottavuuskasvuun nähden liian nopeasti nousset palkat. Siksi ratkaisuna on vastuullisempi palkanmuodostusmalli: Suomalaisten palkkojen on noustava hitaammin kuin kilpailijamaiden, jotta työn suhteellinen hinta täällä halpenisi. Kirjoittajat ehdottavat, että työehtosopimuksissa sovitut korotukset eivät saisi nousta yli 0,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi vientiteollisuuden korotuksista voisi tehdä palkka-ankkurin, jonka yli muiden sektoreiden korotukset eivät saisi mennä. Näin on toimittu Ruotsissa hyvin tuloksin. He kannattavat myös siirtymistä yleiskorotuksista paikallisiin ja yksilöllisempiin palkkaneuvotteluihin.
Markka-aikaan devalvaatiolla pidettiin huolta, että vientisektorin palkat pysyivät kilpailukykyisinä. Euron myötä Suomella ei ole käytössä tätä mekanismia. Siksi palkkojen liika kohoaminen pitää onnistua estämään työmarkkinaosapuolien vastuullisella toiminnalla.
2. Työn tarjonnan lisääminen
Huoltosuhteen heikkenemisen ja muita Pohjoismaita matalamman työllisyysasteen (ks raportin kuvio 10 yllä) vuoksi Suomessa on ”elintärkeää” tehdä muutoksia, jotka lisäävät työn tarjontaa. Borg ja Vartiainen ehdottavat tältä osin (1) ensinnäkin eläkeputken lakkauttamista. Eläkeputkessa 60-vuotta täyttäneet voivat saada ansiosidonnaisen päivärahakautensa pidennettyä varsinaiseen eläkkeeseen saakka. Kirjoittajat toteavat, että ”putki on epätarkoituksenmukainen jäänne aikakaudelta, jolloin päättäjät uskoivat, että varhaiseen eläköitymiseen kannustamalla onnistuttaisiiin myös pienentämään työttömyysastetta.”
Toiseksi (2) hedelmällisessä iässä olevien naisten työvoimaosuutta tulisi kasvattaa esimerkiksi pienentämällä työnantajien vanhempainvapaan aikaista palkanmaksuvastuuta, maksamalla kotihoidon tukea myös työssä käyville ja muilla tavoin muuttamalla etuuksia suuntaan, joka sallii työn ja vanhemmuuden paremman yhteensovittamisen. Kolmanneksi (3) kirjoittajat ehdottavat vuorotteluvapaan lakkauttamista ja vapautuvien resurssien käyttämistä ikääntyneiden työpaikan vaihdon helpottamiseksi.
Neljänneksi (4) ehdotetaan maahanmuuton tarveharkinnan lakkauttamista. Muutenkin ulkomaalaisten rekrytoinnista tulisi tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Työllisyyden kasvu muissa Pohjoismaissa on nykyään valtaosin maahanmuuton ansiota. Samaan aikaan kun Suomessa työikäisten määrä pienenee, niin Ruotsissa se kasvaa: ”Ruotsin tilastoviraston SCB:n (Statistiska Centralbyrån) tarkastelu osoittaa, että työllisyys kasvoi 81 000 henkilöllä marraskuusta 2013 marraskuuhun 2014 ja ulkomailla syntyneet muodostivat 66 000 tästä kasvusta.” Suomella on kaikki edellytykset olla houkutteleva paikka perustaa yritys ja tulla töihin, mutta liian hidas byrokratia voi toimia esteenä ulkomaisten rekrytoinnissa.
Mitä raportissa ei ehdoteta?
On hyvä myös tarkastella sitä mitä raportissa ei ehdoteta.
1. Raportissa ei ehdoteta että kestävyysvaje katettaisiin veronkorotuksilla
Kaikki pääpuolueet julkaisevat kilvan miljardiluokan leikkauslistojaan. Professori Markus Jäntti ihmettelee, miksi kukaan ei puhu veronkorotuksista, koska yksi keskeinen syy nykyisen budjetin alijäämään ovat tehdyt veronkevennykset:
”Ansiotulojen veroja on kevennetty Paavo Lipposen (sd) hallituksista eli vuodesta 1996 lähtien yhteensä yli 14 miljardilla eurolla. Määrä on kaksi kertaa niin suuri kuin seitsemän miljardin euron kestävyysvaje.”
Yksi tapa ratkaista kestävyysvaje olisi siis peruuttaa osa noista veronkevennyksistä. Leikkauksia kannatetaan, vaikka niiden kannattajatkin myöntävät leikkausten heikentävän talouskasvua seuraavat pari vuotta. Miksi sitten ei kannatettaisi veronkorotuksia?
2. Raportissa ei ehdoteta tuloverojen, pääomaverojen, yritysverojen tai muiden verojen alentamista.
Toisin kuin tietyt oikeistolaiset tahot, joille verotuksen laskeminen on ratkaisu riippumatta ongelmasta, Borg ja Vartiainen eivät raportissaan ehdota minkään veron laskemista keinona synnyttää talouskasvua. Heidän pyrkimyksenään on hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaaminen. Siksi ratkaisuja etsitään rakenteellisista ratkaisuista.
3. Raportti ei anna työkaluja parantaa työn tuottavuutta
Työn tuottavuuden kasvattaminen olisi mainiota niin suomalaisyritysten kilpailukyvyn kuin kestävyysvajeenkin kannalta. Tästä kirjoitimme Jukka Luoman kanssa hiljattain Talouselämässä. Borg ja Vartiainenkin näkevät tämän kolmantena strategisena kehityskohteena, johon tulisi panostaa. Mutta valitettavasti he joutuvat myöntämään, että tältä osin ei ole tarjolla mitään ”kovin selviä tai yksiselitteisiä ’reseptejä.’”
Ongelmana on, että rakenteiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa:
”Yritysten perustamisen matalat esteet, tehokas julkishallinto, erittäin hyvin toimiva koulutusjärjestelmä, suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen, vahvasti juurtunut positiivinen asenne teknologian kehitykseen, yhteiskunnan pitkälle mennyt digitalisointi ja hyvin toimiva infrastruktuuri ovat Suomen vahvuuksia.”
Siksi ei ole mitään matalalla roikkuvia hedelmiä poimittavana. Mutta hyvistä rakenteista huolimatta, ”tuottavuus on viime aikoina noussut Suomessa hitaammin kuin muissa maissa.”
Suomea vaivaa kilpailukykyparadoksi kuten asian Jukka Luoman kanssa kiteytimme: Bisnestä tukeva infrastruktuurimme on yksi maailman parhaista, mutta jostakin syystä tämä potentia ei realisoidu yritysten menestykseksi. Tämän paradoksin ratkaisu on Suomen talouden tuhannen taalan kysymys: Miten saamme tuottavuuden kasvamaan lähemmäksi sitä potentiaa, joka Suomella rakenteidensa puolesta tulisi olla? Tai kuten Sixten Korkman asian muotoilee: ”Loppujen lopuksi keskeisin kysymys kuuluu: koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun? Kukaan ei ole esittänyt hyvää vastausta tähän kysymykseen.”
Tähän kysymykseen Borg ja Vartiainen eivät tarjoa mitään hyvää vastausta. Heidän puolustuksekseen on todettava, että eipä siihen ole hyvää vastausta tarjonnut kukaan muukaan.
Tämän kirjoituksen päämääränä on lisätä ymmärrystä niistä polttavista talouspoliittisista kysymyksistä, jotka ovat Suomessa juuri nyt ajankohtaisia. Borg ja Vartiainen ovat raportissaan esittäneet kohtuullisen vakuuttavan analyysin tilanteesta ja siksi se on hyvä pohja, josta lähteä liikkeelle. Mutta itselläni ei ole riittävää asiantuntemusta kritisoida heidän näkemyksiään kovinkaan syvällä tasolla. En esimerkiksi tiedä onko professori Haaparannan laskelmien hystereesikerroin realistinen vai liian optimistinen, kuten Vartiainen arvelee. Siksi kuulen mielelläni asiallista kritiikkiä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja aiheeseen. Paino sanalla asiallista. Eli:
1) Mikä Borgin ja Vartiaisen tilanneanalyysissä on pielessä?
2) Mitkä olisivat parempia ratkaisuja tässä taloustilanteessa?
Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin nyt
Media tuo inhimilliset tragediat olohuoneisiimme. Päivittäin eteemme piirtyy kuva siitä inhimillisestä tuhosta, mitä sota, terrorismi ja taudit aiheuttavat esimerkiksi Syyriassa, Itä-Ukrainassa tai Kongossa. Näitä kauheuksia katsellessa voi helposti ajatella, että elämme synkkää aikaa. Että maailma on syöksymässä yhä syvemmälle väkivallan kierteeseen.
Itse asiassa totuus on täysin päinvastainen.
Ihmiskunnalla ei ole koskaan mennyt niin hyvin kuin tänä päivänä. Vuonna 1960 maailman lapsista 18 prosenttia kuoli ennen viidettä syntymäpäiväänsä. Nykyään näin käy alle 5 prosentille. Samassa ajassa Saharan eteläpuolisen Afrikan ihmisten elinajanodote on kiivennyt 41 vuodesta 57 vuoteen. Globaalisti, hyvin köyhien ihmisten määrä on puolittunut vuoden 1990 jälkeen. Terveyden parantumisen lisäksi väkivalta on vähentynyt. 2000-luvulla ihmisiä on kuollut sodissa sata kertaa vähemmän kuin 1900-luvulla tai sitä edeltävillä vuosisadoilla.
Entäs koulutus? Niiden lasten määrä, jotka eivät pääse peruskouluun, on puolittunut vuoden 2000 jälkeen, nykyään yli 90 % maailman lapsista pääsee kouluun. Afrikkakaan ei ole kuin ennen – maanosan talous kasvaa nopeammin kuin minkään muun alueen. Epäkohtia on edelleen ja jokaisen suurvallan käsissä on viattomien verta. Mutta katsottiinpa melkein mitä mittaria tahansa (ilmastoon liittyviä lukuun ottamatta), maailma on huomattavasti parempi paikka nykyään kuin 50 vuotta sitten.
Voimme siis tehdä johtopäätöksen, että jokin nykyisessä maailmanjärjestyksessä toimii. Jostakin syystä köyhyys, kouluttamattomuus ja väkivalta ovat vähenemään päin.
Mikä sitten toimii?
Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja James Robinson ovat vakuuttavasti osoittaneet, että parhaiten taloudellista kehitystä ennustaa yhteiskunnan poliittinen järjestelmä. Laajapohjainen, tasapuolinen ja lakeihin perustuva poliittinen järjestelmä mahdollistaa kehityksen. Olen avannut heidän argumenttiaan laajemmin edellisessä kirjoituksessani, mutta perusideana on se, että jos jokin valtaapitävä taho käärii taloudellisen toimeliaisuuden hedelmät itselleen, ei kehitys ole yksilöille kannattavaa. Se on ihan sama, onko tämä riistäjä valtion johto, puolueen virkamies, heimopäällikkö, mafia tai siirtomaaisäntä. Kun joku toimija on lain yläpuolella, tulee hänestä riistäjä, joka estää kehityksen. Viljelijä tietää, että jos hän tehostaa toimintaansa, päätyy ylimääräinen vilja jonkun muun taskuun. Siksi hänen ei kannata vaihtaa hevosvetoista auraa traktoriin. Ja siksi häntä on aivan turha auttaa kehittymään, jos poliittinen järjestelmä tekee kehityksen tyhjäksi. Kaikkina aikoina, kaikissa yhteiskunnissa, riistävä poliittinen järjestelmä ja siitä hyötyvät valtaapitävät ovat kehityksen keskeinen jarru.
Siksi, jos tavoitteena on kehitys, olisi ensiksi pistettävä kuntoon poliittinen järjestelmä. Kun riistävät instituutiot on purettu, on ihmisillä mahdollisuus itse parantaa omaa asemaansa. Tässäkin heitä voidaan tukea esimerkiksi tarjoamalla alkupääomaa mikrolainojen kautta tai sopivia työkaluja. Mutta olennaista on se, että laajapohjainen poliittinen järjestelmä antaa heille mahdollisuuden itse olla vastuussa omasta kehityksestään. Siksi kehittyviä maita autettaessa on olennaisen tärkeää kiinnittää huomiota poliittiseen järjestelmään: Miten voidaan tukea kehitystä kohti oikeuspohjaista, tasa-arvoista ja vähemmän korruptoitunutta järjestelmää? Tämä on tietysti enemmän poliittisten toimijoiden käsissä kuin suoraan kehitysyhteistyön kautta toteutettavissa. Mutta myös kehitysyhteistyössä on tärkeätä mahdollisuuksien mukaan tukea näitä rakenteellisia uudistuksia kohti laajapohjaisempaa yhteiskuntajärjestystä.
Samaan aikaan kehitysyhteistyöllä itsellään on myös tärkeä rooli myönteisessä kehityksessä. Bill Gates – jonka hyväntekeväisyyssäätiön 3,6 miljardin dollarin vuosibudjetti on samankokoinen kuin Kansainvälisen Punaisen Ristin – on laskenut, että vuoden 1988 jälkeen 2,5 miljardia lasta on rokotettu poliota vastaan ja vuoden 2000 jälkeen 440 miljoonaa lasta on rokotettu muita yleisimpiä rokotettavissa olevia tauteja vastaan. Samaan aikaan esimerkiksi malarialta suojaavia verkkoja on jaettu 360 miljoonaa. Nämä ovat sellaisia lukuja, että kyseessä ei ole mikään pieni puuhastelu, vaan toiminnalla on globaali vaikutus ihmiskunnan terveyden edistämisessä. Gatesin mukaansa kehitysyhteistyö on ”fantastinen investointi”, joka ”pelastaa ja parantaa ihmiselämiä tehokkaasti ja mahdollistaa pitkäaikaisen taloudellisen kasvun.” Sen jälkeen kun Global Fund aloitti malarian vastaisen työn Kambodžassa vuonna 2002, malariasta johtuvat kuolemat ovat vähentyneet 80 %. Hyvin toteutettu kehitysyhteistyö siis todella toimii. Onneksi kehitysyhteistyöjärjestöt ovat oppineet aiemmista virheistään ja projektien tehokkuuden valvonta on kehittynyt. Sen seurauksena yhä useampi kehitysyhteistyöprojekti nykyään todella toimii.
Kyynikkoja riittää ja epäkohtia tulee aina olemaan. Mutta ”big picture” on tämä:
Maailma on menossa parempaan päin. Kehitysyhteistyön avulla voidaan tukea tätä kehitystä. Ja sen avulla voidaan pelastaa ihmishenkiä. Siksi meidän kannattaa panostaa siihen myös tulevaisuudessa.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Ulkoministeriön Kehityslehdessä osana Kehityskeskustelu 2015 -julkaisusarjaa.
Miksi Suomi on rikas, mutta Venäjä köyhä? #whynationsfail
Suomen ja Venäjän rajalla on yksi maailman isoimmista elintasokuiluista. Suomen bruttokansantuote per henkilö (49 000 dollaria) on yli kolme kertaa suurempi kuin Venäjän (15 000). Yhtä mittava elintasokuilu on Yhdysvaltain (53 000) ja Meksikon (10 000) välillä, mutta myös Etelä- ja Pohjois-Korean välinen kuilu (26 000 vs. 1 000) ansaitsee kunniamaininnan.
Mikä selittää nämä erot?
Kysymys on monimutkainen mutta siihen on olemassa vastaus: ”Tasavertaiset taloudelliset instituutiot ruokkivat taloudellista aktiivisuutta, tuottavuuden kasvua ja vaurautta. … Ne valtiot epäonnistuvat, joiden riistävät taloudelliset instituutiot eivät kannusta ihmisiä säästämään, investoimaan ja innovoimaan.”
Kirjassaan Why Nations Fail, taloustieteen professorit Daron Acemoglu ja James Robinson osoittavat vakuuttavasti, että instituutiot ovat tärkein selittävä tekijä elintasoeroja tarkasteltaessa. He tekevät kaksi erottelua:
1) Poliittinen järjestelmä voi olla joko laajapohjainen tai kapea. Laajapohjaisessa poliittisessa järjestelmässä valtaosalla kansakuntaa on mahdollisuus vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Tavallisesti tämä tarkoittaa demokraattisia instituutioita ja niiden rinnalla sellaisia perusasioita kuin sanan- ja lehdistönvapaus, puolueeton oikeuslaitos sekä kaikkien ihmisten kohteleminen samanarvoisina lain edessä.
Kapea poliittinen järjestelmä perustuu vallanpitäjän tai kapean eliitin mielivaltaan. Hän tai he voivat tehdä päätöksiä piittaamatta muun kansan mielipiteestä, koska poliittinen järjestelmä ei anna muille mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Jos jokin laki ei heitä miellytä, niin se voidaan aina muuttaa tai unohtaa.
Ennen Yhdysvaltain itsenäistymistä ja Ranskan vallankumousta ei maailmassa käytännössä ollut yhtäkään laajapohjaista poliittista järjestelmää. Kaikki yhteiskunnat perustuivat valtaryhmän kykyyn alistaa muu kansa. Maasta riippuen vallassa oli yksinvaltainen heimopäällikkö, kuningas, keisari, tsaari tai tietty kapea yhteiskuntaluokka (aateliset Euroopassa tai valkoihoiset siirtomaissa). Laajapohjainen poliittinen järjestelmä on historiallisesti katsottuna harvinaisuus, mutta se on levinnyt viimeisen parin sadan vuoden aikana laajalle johtuen siitä, että se on niin toimiva – sekä ihmisten hyvinvoinnin että talouden näkökulmasta.
2) Taloudellinen järjestelmä voi olla joko tasavertainen tai riistävä. Ensinmainittu järjestelmä antaa kaikille syntyperästä riippumatta mahdollisuuden menestyä, laki on kaikille sama ja omistusoikeus on vakaa. Riistävässä järjestelmässä menestyksen hedelmät voidaan koska tahansa takavarikoida eliitin käyttöön ja eliitti kykenee jatkuvasti muuttamaan pelin sääntöjä niin, että se suosii heitä itseään.
Riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa talouskasvun kahdesta syystä. Ensinnäkin eliitin kannalta muutos on uhka, joten kaikenlainen innovaatioille välttämätön ”luova tuho” on mahdotonta. Uudet keksinnöt ja uusrikkaat horjuttavat olemassaolevaa valta-asetelmaa ja siksi ne pyritään aktiivisesti estämään. Vuonna 1589 William Lee niminen pappi keksi neulomiskoneen, joka moninkertaisti neulomisen tuottavuuden. Mutta Englannin kuningatar esti häntä käyttämästä konetta, koska hän pelkäsi sen johtavan poliittiseen epävakauteen. Sen aikainen talous perustui kruunun myöntämiin monopoleihin ja kuningattarella ei ollut mitään intressiä vaarantaa suosikkiensa bisneksiä. Vielä huonommin kävi Dionysius Papinille, joka kehitti maailman ensimmäisen höyrylaivan vuonna 1705 Saksassa. Paikalliset venekuskit, eliitin suostumuksella, hakkasivat veneen palasiksi ja Papin kuoli köyhänä ja unohdettuna.
Ei siis riitä, että keksii innovaation. Täytyy myös elää maassa, jonka taloudellinen järjestelmä suostuu vastaanottamaan innovaation. Mainio vallankumous Britanniassa vuonna 1689 ja vallankumous Ranskassa vuonna 1789 loivat näihin maihin laajapohjaisen poliittisen järjestelmän ja suhteellisen tasavertaisen talousjärjestelmän. Sen vuoksi teollinen vallankumous lähti käyntiin juuri näissä maissa. Yhdysvalloissa ja Australiassa oli myös laajapohjainen poliittinen järjestelmä, joten ne kykenivät nopeasti lähtemään mukaan teollistumiseen. Aikansa mahtivaltio, Itävalta-Unkari oli vuorostaan yksinvaltainen. Ei siis ihme, että keisari Francis I näki teollistumisen uhkana. Vuonna 1802 hän kielsi suoraan uusien tehtaiden perustamisen Wieniin ja hän vastusti myös rautateiden rakentamista. Kun valta on kapealla eliitillä, on heillä tapana vastustaa aktiivisesti uusia innovaatiota ja teknologista kehitystä.
Toiseksi, riistävä taloudellinen järjestelmä tukahduttaa kasvun, koska ihmisiltä puuttuu motiivi kehittää toimintaansa ja investoida tulevaisuuteen. Kun valtaeliitti voi koska tahansa takavarikoida kaiken, on ihan turha yrittää hankkia itselleen enempää kuin mitä hengissäpysymiseen tarvitaan. Kun Portugalilaiset saapuivat Kongoon 1483, oli maa keskusvaltainen ja kehittynyt valtio, jonka pääkaupunki Mbanza oli suurempi kuin Lontoo. Kongolaiset omaksuivat nopeasti monia läntisiä teknologioita kuten aseiden käytön. Mutta auraa he eivät ottaneet käyttöön. Syy ei liittynyt kulttuuriin vaan instituutioihin: Viljelijät tiesivät, että yksinvaltainen kuningas kätyreineen verottaa kaiken ylimääräisen viljan itselleen, joten ei ollut mitään järkeä viljellä yhtään enempää kuin mitä oli pakko. Samoin Neuvostoliitossa ja Maon Kiinassa viljelijöiltä puuttui motiivi viljellä, joten tuotanto laski.
Erityisen kuvaava esimerkki instituutioiden tukahduttavasta vaikutuksesta tulee Etelä-Afrikasta 1800-luvun loppupuolelta. Eurooppalaisten uudisasukkaiden läsnäolo mullisti paikallisten heimojen elämän. Perinteiset heimopäälliköt menettivät valtaansa – erityisesti omistusoikeutensa maahan – ja yhtäkkiä maa oli täynnä afrikkalaisia oman maansa omistavia pienviljelijöitä. Heillä oli nyt motiivi viljellä ja kehitys oli nopeaa. Aura ja muu eurooppalainen teknologia otettiin käyttöön ja vuonna 1876 komissaari John Hemmings hämmästeli kuinka Fingo-heimon jäsenet olivat muutamassa vuodessa raivanneet viljelyskäyttöön kaiken mahdollisen maan jokilaaksoista vuorten rinteisiin. Kivi- ja tiilitaloja rakennettiin ja kastelujärjestelmiä kehitettiin. Heimopäälliköt yrittivät (tietysti) aktiivisesti estää omaa valtaansa heikentävää kehitystä, mutta eivät siinä onnistuneet, koska ylin valta oli siirtynyt heidän käsistään eurooppalaisille kolonialisteille. Tulevaisuus näytti valoisalta heimopäälliköiden sortovallan alta vapautuneille afrikkalaisille.
”No longer afraid of the jealousy of the chief … the Fingo clansman … is a progressive man. Still remaining a peasant farmer he owns wagons and ploughs; he opens water furroughs for irrigation; he is the owner of a flock of sheep.” – Eurooppalainen tarkkailija Fingomaassa vuonna 1884
Valitettavasti mustien Etelä-Afrikkalaisten viljelijöiden vapaus ja siitä seuraava taloudellinen kehitys jäi lyhytaikaiseksi. Eurooppalaiset viljelijät eivät pitäneet kilpailusta ja eurooppalaiset kaivokset tarvitsivat halpaa työvoimaa. Niinpä afrikkalaisilta vietiin heidän maansa ja heidät työnnettiin ahtaisiin reserveihin, joissa maanomistus annettiin takaisin heimopäälliköiden käsiin. Ylipäänsä uudet lait estivät mustia osallistumasta mihinkään itsenäiseen taloudelliseen toimintaan. Näin heistä saatiin halpaa, kouluttamatonta työvoimaa eurooppalaisten tarpeisiin. Apartheidina myöhemmin tunnettu hallinnon tavoitteena oli siis aktiivisesti estää mustien afrikkalaisten taloudellinen kehitys.
Tämä esimerkki osoittaa myös hyvin, että kulttuuri ei selitä taloudellisia eroja läheskään yhtä hyvin kuin instituutiot. Afrikkalaiset eivät ole perusluonteeltaan ’laiskoja’ tai protestanttiset pohjois-eurooppalaiset ’ahkeria’. He ovat mitä ovat riippuen siitä, kannustaako taloudellinen järjestelmä ahkeruuteen vai ei.
Vielä suoremmin instituutioiden merkityksen todistaa kaksi luonnollista koeasetelmaa, joissa tietyn kulttuurin edustajat on jaettu kahteen osaan ja sitten laitettu viideksikymmeneksi vuodeksi eri instituutioiden alaisiksi. Puhun tietysti Itä- ja Länsi-Saksasta sekä Pohjois- ja Etelä-Koreasta. Kummassakin tapauksessa valtion molemmat puolet olivat suhteellisen samanlaisia ennen jakoa. Kului 50 vuotta, jonka jälkeen Länsi-Saksa oli yksi Euroopan rikkaimmista maista ja Etelä-Korea yksi Aasian rikkaimmista maista. Itä-Saksa ja Pohjois-Korea vuorostaan olivat maanosansa köyhälistöä. Selitys oli instituutioissa: Molemmissa tapauksissa se maa, jossa oli laajapohjainen poliittinen järjestelmä ja tasavertainen talousjärjestelmä harppasi täysin eri luokkaan verrattuna rinnakkaismaahan, jossa kapea eliitti riisti kansaa.
Maat siis pysyvät köyhinä sen takia että ”niitä on hallinnut kapea eliitti, joka on organisoinut yhteiskunnan hyödyttämään heitä itseään kaikkien muiden kustannuksella”. On harhaista kuvitella, että tämä eliitti edes pyrkisi vahvistamaan maansa taloutta, jos se ei edistä heidän omia intressejään. Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-Il käytti noin 800 000 dollaria vuodessa konjakkiin. Häntä ympäröivällä eliitillä oli (ja on) kaikki valta ja niin paljon rahaa ja mukavia asioita kuin mitä rahalla voi saada. Heillä menee hyvin. Ja heidän oman etunsa kannalta kehityksen jarruttaminen ja sortotoimet ovat järkeviä. Jos he alkaisivat lepsua, olisi uhkana vallankumous. Heidän kannaltaan parasta on siis estää kaikki, mikä voisi horjuttaa status quota. Kun Gorbatšov alkoi lepsuilla, Neuvostoliitto romahti. Tämän opetuksen kaikenmaailman diktaattorit kyllä muistavat. Parhaiten Vladimir Putin, jonka mielestä Neuvostoliiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi.
”Those controlling political power will eventually find it more beneficial to use their power to limit competition, to increase their share of the pie, or even to steal and loot from others rather than support economic progress.”
Hallitseva luokka ei siis tee kansantalouden kannalta huonoja päätöksiä sen takia että he olisivat tyhmiä tai tietämättömiä (vaikka toki tätäkin tapahtuu). Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kansakunnan etu ja heidän henkilökohtainen etunsa ovat usein eri asia, kun talousjärjestelmä on rakennettu riiston varaan. Heidän oman etunsa kannalta kansakunnan pitäminen köyhänä voi siis olla täysin järkevää toimintaa. Riistoon rakennetut instituutiot tuottavat riistoa riippumatta siitä kuka on sillä hetkellä hierarkian huipulla. Kun valta tällaisissa maissa vaihtuu, riisto saattaa saada uuden nimen. Feodalismi saattaa muuttua kommunismiksi tai vasemmisto-diktatuuri oikeisto-diktatuuriksi. Mutta niin kauan kuin instituutiot suosivat kapeaa eliittiä, riisto jatkuu ja kansa pysyy köyhänä.
Samaan aikaan Acemoglun ja Robinsonin teorian pohjalta voidaan katsoa myös nykyistä maailmaa ja sen tulevaisuutta.
Moni intoilee Kiinan talouskasvusta, joka toimii tällä hetkenä mallina monille kehitysmaiden johtajille. Kiina näyttää osoittaneen, että vahva talouskasvu on mahdollista ilman että poliittinen eliitti luopuu yksinvaltiudesta. Acemoglu ja Robinson vertaavat Kiinaa kuitenkin Neuvostoliittoon. Kun maa on täysin takapajuinen ja äärimmäisen köyhä maatalousyhteiskunta (kuten Kiina oli Maon jäljiltä ja Neuvostoliitto tsaarien jäljiltä), niin valtiojohtoinenkin teollistuminen voi johtaa talouskasvuun. Vuosien 1928 ja 1960 välillä Neuvostoliiton BKT kasvoi 6% prosentin vuositahdilla. Sitten se pysähtyi. Todellinen innovointi ja yritystoiminta on haastavaa, kun väärä innovaatio voi johtaa vankilaan tai kuolemantuomioon. Nykyiselle eliitille uudet innovaatiot ja uudet menestyjät ovat aina uhka, joten jos heillä on valta, he käyttävät sen näiden tukahduttamiseen. Niin kävi Neuvostoliitossa sen jälkeen, kun teollistumisen matalalla roikkuvat hedelmät oli korjattu. Ja niin tulee käymään myös Kiinassa, jossa suuryritykset ovat edelleen tiukasti puolueen talutushihnassa ja mielivaltaiset pidätykset ilman oikeudenkäyntiä odottavat niitä, jotka menestyvät puolueen mielestä väärällä tavalla.
”You cannot force people to think and have good ideas by threatening to shoot them.”
Kiinan sijasta tulevaisuuden taloudellisia menestyjiä tulisi etsiä niistä maista, jotka hiljattain ovat onnistuneet stabiloimaan maansa poliittisen järjestelmän ja näin tarjoavat mahdollisuuden laajapohjaiseen kasvuun. Erityisesti Afrikassa on tältä osin käyttämätöntä potentiaa ja siksi seuraavien vuosikymmenien taloustiikerit tulevat todennäköisesti olemaan ne Afrikan maat, jotka onnistuvat luomaan toimivan institutionaalisen pohjan kasvulle. Hyvä esimerkki Afrikan potentiaalista on Botswana, joka itsenäistyi vuonna 1966 ja on siitä lähtien onnistunut ylläpitämään varsin toimivaa institutionaalista järjestelmää. Botswanan bruttokansantuote kasvoi nopeiten maailmassa vuodesta 1966 vuoteen 1999 ja jatkaa edelleen kasvuaan.
Ylipäänsä erilaisia kehitysmaita autettaessa on nykyään tapana pakottaa ne omaksumaan markkinatalous. Tällöin muna ja kana menevät sekaisin. Näennäisen vapaa talousjärjestelmä ei nimittäin auta, jos poliittinen järjestelmä on korruptoitunut. Se johtaa vain tilanteeseen, joissa poliittisen johtajan lähipiiri miehittää tärkeimmät yritykset ja kilpailu tukahdutetaan valtaeliittiä tukevilla lailla ja asetuksilla. Tai pistämällä epäsuosioon joutuneet yritysjohtajat vankilaan tai hautausmaalle. Tämä on maan tapa niin Venäjällä kuin lukuisissa muissakin maissa.
Kehitystä pitäisi tukea auttamalla maita ensiksi rakentamaan laajapohjainen poliittinen järjestelmä. Sanan- ja lehdistönvapaus, nykyhallitsijan suosiosta riippumaton oikeuslaitos ja korruptoimattomat vaalit ovat lopulta myös talouskasvun paras tae. Siksi ne on pistettävä kuntoon ensin ja vasta sitten kannattaa keskittyä talousjärjestelmän kehittämiseen. Tällaisessa laajapohjaisessa järjestelmässä jokaisen yksittäisen viran valtaa on rajoitettu siten, että kansan palveleminen on järkevää toimintaa myös senhetkiseltä hallitsijalle.
Yleisesti kirja muistuttaa siitä, kuinka historiallisesti poikkeuksellinen instituutio meidän vapaa ja kansanvaltainen valtio on. Laajapohjaiseen poliittiseen järjestelmään on päädytty, kun sarja onnekkaita sattumia on heikentänyt eliitin valtaa riittävästi. Valtiojärjestys, jossa instituutiot on rakennettu estämään kapean ryhmän mahdollisuus kaapata valta, on yksi ihmiskunnan tärkeimmistä yhteiskunnallisista innovaatioista. Olkaamme kiitollisia, että saamme elää tällaisessa maassa. Ja olkaamme valmiita puolustamaan sitä demokratian vihollisia vastaan – niin ulkoisia kuin sisäisiäkin.
Edit: Kirja on tiettävästi myös suomennettu nimellä ’Miksi maat kaatuvat’ Terra Cognitan toimesta.
Kun automaatio kohta vie työpaikat, on vaihtoehtoina köyhyys tai kutsumus
Vuonna 1930 modernin taloustieteen suuri nimi, John Maynard Keynes, ennusti, että vuoteen 2030 mennessä ihmistyövoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Kehittynyt teknologia ja automatisaatio pitävät huolen siitä, että mielekästä tekemistä ei riitä kuin murto-osalle työvoimasta. Moni oman aikamme johtavista yhteiskunnallisista ajattelijoista pelkää, että Keynes saattoi osua oikeaan.
Esimerkiksi Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn uskovat, että lähes puolet työpaikoista Yhdysvalloissa on vaarassa kadota automaation ja tietotekniikan takia. Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi juuri oman laskelmansa, jonka mukaan suomalaisista työpaikoistakin peräti kolmasosa on vaarassa kadota seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.
Onko syytä huolestua? Koneet ovat toki korvanneet fyysistä työtä teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien, mutta nyt ”koneellistumisen toisen aallon” myötä tulilinjalla ovat myös monet korkean tason tietotyöläiset. Aiemmin koneet korvasivat vain fyysistä työtä, mutta nyt tekoäly on alkanut syrjäyttää ajattelutyötä. Olemme saapuneet rajalle, jossa koneiden älykkyys ylittää ihmisälyn yhä useammalla alueella shakista tiedonhakuun. Ja samalla kun ihmisälyn määrä on osapuilleen vakio, kaksinkertaistuu koneiden suorituskyky edelleen Mooren lain mukaan.
Tämän kehityksen vuoksi automatisaatio ja tekoäly vyöryy nyt nopeasti aloille, jotka aiemmin ovat olleet turvassa. Visuaalisen hahmontunnistuksen myötä röntgen-kuvia analysoivat erikoislääkärit eli radiologit voivat menettää työnsä ja kehittyneet oikeudellisia dokumentteja analysoivat algoritmit syrjäyttävät ison osan monien juristien työtaakasta (SK 51-52, 2013). Tekoälyn kehittymisen myötä itsestään ajavat autot eivät ole enää tieteisfantasiaa, vaan niitä on menestyksekkäästi käytetty niin Kaliforniassa kuin Berliinissä. On vain ajan kysymys, koska ne korvaavat taksi-, rekka- ja bussikuskit Suomessa ja muissa länsimaissa. Pääsääntöisesti kaikki työ, joka ei sisällä syvällistä luovuutta tai suoraa inhimillistä kontaktia ovat lähitulevaisuudessa korvattavissa. Eli viimeiseksi töihin jäävät hoitajat ja kirjailijat.
Mitä laajamittaisesta automaatiosta seuraa yhteiskunnalle?
Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan The Average is Over taloustieteilijä Tyler Cowen ennustaa, että tulevaisuudessa työvoima tulee jakautumaan yhä jyrkemmin kahteen leiriin: Pieni teknologiaa kehittävä ja ylläpitävä korkeasti koulutettu luova luokka tulee ansaitsemaan yhä enemmän samalla kun kansakunnan enemmistölle on yhä haastavampaa löytää mielekästä työtä. Työntekijät jakautuvat kahteen kastiin: “Joko heillä menee erittäin hyvin tai ei lainkaan hyvin.“
Jos olet niiden huipputekijöiden joukossa, jotka kehittävät ja hyödyntävät tätä uutta teknologiaa, tulevaisuutesi on ruusuinen. Kaikille muille se on haastava: Keskiluokka tulee Cowenin mukaan kutistumaan radikaalisti, kun valtaosa ihmisistä joutuu taistelemaan matalapalkkaisista palvelualan töistä. Cowen uskoo, että joka kymmenes tai joka kahdeksas kansalainen on tässä uudessa taloudessa voittaja, hänellä menee taloudellisesti ja työmahdollisuuksien osalta erittäin hyvin. Lopuilla 85% ei mene niin hyvin. Heidän palkkakehityksensä on pysähtynyt tai matkalla alaspäin. Kuilu huippumenestyjien ja kaikkien muiden välillä kasvaa, ja tämä työmarkkinoiden polarisaatio [labor market polarization] johtaa Cowenin mukaan hypermeritokraattiseen yhteiskuntaan.
Merkkejä tästä on jo ilmassa: Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on huolissaan siitä, että pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Cowenin mukaan Yhdysvalloissa viimeisen talouskriisin myötä kadonneista työpaikoista 60% oli keskipalkkaisia, mutta kriisin jälkeen syntyneistä uusista työpaikoista kolme neljästä on alle kymmenen euron tuntipalkan matalapalkkatöitä. Samaan aikaan mediaanitulo on laskenut 8% vuodesta 2007 vuoteen 2011, kun lähes kaikki talouskasvu on päätynyt rikkaimman kahden prosentin taskuihin.
Laajemmin katsottuna ansiotulojen osuus kokonaistuloista on tasaisesti laskenut 80-luvulta lähtien ja pääomatulojen lisääntynyt. Professori Richard Floridan mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa on syntynyt 28 miljoonaa uutta rutiinipalvelutyöpaikkaa, 23 miljoonaa luovaa tietotyöpaikkaa, mutta vain 1 miljoona uusia teollisen tuotannon työpaikkoja. Kapea eliitti tuntuu irtautuvan yhä enemmän kaikista muista, joiden mahdollisuudet löytää mielekäästi palkattu ja turvattu työpaikka on yhä vaikeampaa.
Välikevennys: Koneet korvaavat kohta ihmiset myös syvämietteisten aforismien tuottajina.
Vaikka kukaan ei tarkkaan kykene ennustamaan kuinka nopeasti ja laajamittaisesti tekoäly ja automatisaatio tulevat syrjäyttämään ihmistyövoiman tarpeen, on tähän uhkaan varauduttava. Mitä siitä tarkkaan ottaen seuraisi?
Tilanne, jossa automatisaation ansiosta ei taloudellisesti kannattavaa työtä yksinkertaisesti löytyisi valtaosalle kansalaisista tarkoittaisi ehkä suurinta murrosta talousjärjestelmässämme sitten teollisen vallankumouksen. Nykyinen talousjärjestelmä ja laajemmin ottaen koko yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu sen olettaman varaan, että valtaosa täysi-ikäisistä ihmisistä tekee täysipäiväistä työtä.
Kun kolmasosa ihmisistä siirtyisi työelämän ulkopuolelle, koska töitä ei yksinkertaisesti riittäisi, ei olisi mitenkään mahdollista kohdella heitä syrjäytyneinä, joiden työttömyys on lähinnä ’oma vika’ ja joita siksi pitää jatkuvasti nöyryyttää eri virastojen luukuilla. Erilaiset kansalaispalkkamallit, keskimääräisen työviikon radikaalit lyhentämiset sekä muut keinot jakaa jäljelle jäävä mielekäs työ sekä elämisen resurssit tasaisemmin nousisivat tärkeään rooliin.
Talousjärjestelmän lisäksi automatisaatio mullistaisi myös koko elämäntapamme. Valtaosa aikuisista suomalaisista viettää leijonanosan valveillaoloajastaan töissä. Koko elämämme strukturoituu työn ympärille; käsityksemme omasta identiteetistämme ja elämämme mielekkyydestä ovat usein vahvasti kytköksissä työpaikkamme. Siksi työttömyys on yksi suurimmista uhista yksilön hyvinvoinnille aivan riippumatta sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.
”Indeed, the most somber speculation I can make about A.D. 2014 is that in a society of enforced leisure, the most glorious single word in the vocabulary will have become work!” –Tieteiskirjailija Isaac Asimov New York Timesissa, 1964.
Keynes kysyi jo yli 80 vuotta siten miten ihmiset kokisivat elämänsä mielekkääksi ilman järkevää tekemistä ja työministeri Lauri Ihalainen jakaa hänen huolensa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2013): ”Työ on usein tärkeämpää ihmiselämän merkityksellisyyden kannalta kuin pelkästään toimeentulon turvaamisen näkökulmasta.”
Jos tämä uhka alkaa realisoitumaan, on sisäinen motivaatio keskeisessä roolissa sen ratkaisemisessa. Kun taloudellisesti mielekästä työtä ei ole tarjolla kaikille, on motivaation löydyttävä jostakin muusta suunnasta. Passiivisuus ei ole ihmisen luontainen tila, meillä on vahva sisäinen tarve löytää mielekästä tekemistä. Tällöin itsensä toteuttaminen ja itsensä hyödylliseksi tekeminen ovat avainasemassa. Ihmisten on löydettävä tekemistä, josta he motivoituvat riippumatta maksetusta palkasta – oman mielenterveytensä ja elämänlaatunsa vuoksi.
Murros pakottaisi ihmiset ajattelemaan työtään aivan uudella tavalla ja tarve itsetuntemukseen ja omien kutsumusten kohteiden tunnistamiseen kasvaisi radikaalisti. Kun työtä ei tehtäisi rahan vuoksi, olisi ihmisten löydettävä jokin muu syy, joka heitä aidosti motivoisi.
Oman kutsumuksensa löytäneet ihmiset olisivat vahvoilla, koska työ on jo nykyisellään heille ensisijassa keino toteuttaa itseään ja vasta toissijaisesti ansaintatapa. Loput joutuisivat käymään lävitse sen pitkällisen prosessin, jossa omat sisäisesti motivoivat tekemisen tavat ja kutsumus kiteytyvät. Usein tämä ei onnistu yksin, ja siksi tätä kutsumuksen löytämisen prosessia palvelevat ammattilaiset ovat yksi niistä ammattikunnista, jonka tarve murroksen myötä ei vähentyisi, vaan tulisi suuresti lisääntymään.
Jos automatisaatio toteutuu yhtä laajamittaisesti kuin on ennustettu, on meillä kaksi vaihtoehtoa: Joko siirrymme hypermeritokratiaan, jossa kapea eliitti nauttii haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä, kun muut taistelevat jäljellejääneistä matalapalkka-aloista. Tai sitten siirrymme täysin uuteen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikakauteen, jossa työtä ei nähdä ensisijaisesti rahanansaintatapana, vaan tapana toteuttaa itseään ja edistää niitä arvoja, jotka ovat itselle tärkeitä.
Jälkimmäinen vaatii rohkeaa ja visionääristä yhteiskuntarakenteiden poliittista uudistamista. Olisiko siinä Suomelle mahdollisuus toimia globaalina edelläkävijänä?
Frank Martela 