Tagged: kestävyysvaje

Elvytetäänkö vai leikataanko? – Borgin ja Vartiaisen teesit talouskasvulle

Pääsiäisloman kunniaksi luin Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kohuraportin Strategia Suomelle. Usein taloustieteellistä argumentaatiota värittää vahva tarkoitushakuisuus, jossa tilastot, vertailuvuodet ja argumentit valitaan tukemaan etukäteen päätettyä mielipidettä. Tästä raportista sai rehellisemmän vaikutelman: Tehdyt ehdotukset pyrittiin perustelemaan ja epä-älylliset kärjistykset loistivat poissaolollaan. Ja enimmäkseen ehdotukset tuntuivat esitettyjen faktojen pohjalta järkeviltä. Tässä siis tiivistelmä raportin keskeisistä talouspoliittisista teeseistä.

Huom: Oma asiantuntijuuteni ei riitä kyseenalaistamaan käytettyjä tilastoja, faktoja tai taustaoletuksia, joten jos niissä on jotakin kyseenalaista, niin mielelläni luen asiallista kritiikkiä aiheesta.

Talouden kolme erillistä kriisiä

Suomen taloudessa on käynnissä kolme enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvää kriisiä:

1. Ensinnäkin on koko Eurooppaa ja erityisesti euromaita koskeva pitkittynyt taloustaantuma, joka joissakin maissa täyttää jo laman tunnusmerkit. Kun siis tarkastellaan Suomen taloutta, on syytä ottaa huomioon tämä eurooppalainen konteksti, joka rajoittaa Suomessa tehtävien toimenpiteiden kuten elvytyksen vaikuttavuutta. Suomen tavaraviennistä 60% menee EU:n jäsenvaltioihin, jonka vuoksi Euroopan kriisi on myös meidän kriisimme, vaikka esimerkiksi Saksa ja Ruotsi osoittavat, että yleisen kriisin keskellä joillakin valtioilla voi mennä taloudellisesti paremmin.

2. Toinen kriisi koskee Suomen julkisen talouden rahoitusta. Valtion menot ovat tällä hetkellä suuremmat kuin tulot ja eroa joudutaan kattamaan velkarahalla. Vuoden 2008 jälkeen valtion velka on kasvanut noin 60 miljardista eurosta yli 90 miljardiin. Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että kyse ei ole vain taantumasta johtuvasta suhdannekriisistä, vaan taustalla on myös rakenteellinen ongelma: Vuodesta 2009 lähtien työikäisten suomalaisten määrä on alkanut supistua suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle (ks. raportin kuvio 9 alla). Huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa työikäisiin – heikkenee seuraavina vuosina jyrkemmin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. ”Julkisen talouden kestävyysongelma johtuu suurimmaksi osaksi voimakkaasta ikärakennemuutoksesta.”

Tilannetta pahentaa entisestään se, että Suomen työllisyysaste on matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Borgin ja Vartiaisen mukaan tämä kuilu on suorastaan ”huutava.” Ja siksi heidän mielestään olisi välttämätöntä tehdä uudistuksia, jotka nostavat työllisyysasteen samalle tasolle esimerkiksi Ruotsin kanssa:
”Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle.”

3. Kolmas kriisi koskee yritystemme kilpailukykyä. Vaikka Suomella on Borgin ja Vartiaisen mukaan ”yleisesti hyvin toimiva markkinatalous ja kansainvälistä arvostusta nauttiva innovaatiojärjestelmä” ja olemme maailman kärkeä erilaisissa kilpailukykyä mittaavissa tarkasteluissa, Suomen vienti ei vedä ja tuottavuuden kasvu on pysähtynyt. Oireellista on, että juuri nyt kun tarvittaisiin kipeästi innovaatioita ja kasvua tukevia investointeja, suomalaiset suuryritykset jakavat sen sijaan ennätysmäärän rahaa ulos osinkoina. Kuten Helsingin Sanomat asian kiteytti, ”ilmiö kertoo siitä, että yhtiöillä ei ole investointisuunnitelmia.”

Tältä osin Borg ja Vartiainen kiinnittävät huomionsa siihen, että Suomessa työn kustannukset eli palkat ovat nousseet vuonna 2007 alkaneen talouskriisin jälkeen huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Saksan ja Ruotsin palkat. Jos lähtökohdaksi otetaan vuoden 2000 tilanne, niin Suomessa kustannustaso on kasvanut noin 25 % enemmän kuin Saksassa ja 10 % enemmän kuin Ruotsissa.

Hivenen outoa tässä kohden raporttia oli se, että Borg ja Vartiainen esittävät pelkästään yksikkötyökustannusten muutoksiin liittyviä lukuja, mutta eivät mainitse lainkaan absoluuttisia lukuja. Kun varsinaisia yksikkötyökustannuksia katsoo, niin huomataan, että vaikka työkustannuksemme ovatkin EUn kalleimmasta päästä, niin suomalainen työ (32 €/h) on kuitenkin keskimäärin halvempaa kuin esimerkiksi Ruotsissa (37 €/h) ja Tanskassa (40 €/h). Kun kysyin tästä Vartiaiselta suoraan (yleisötilaisuudessa, jossa hän oli puhujana), hän sanoi että raportissa keskitytään muutoksen tarkasteluun siitä syystä, että perinteisesti Suomen tuottavuus on ollut huonompi kuin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan. Siksi meidän palkkojenkin on pitänyt olla huonommat. Ja nyt olemme palkankorotuksilla menettäneet tämän kilpailuedun.

Elvytetäänkö vai leikataanko?

Kysymykseen siitä, tulisiko elvyttää vai leikata, raportti tarjoaa monisyisemmän vastauksen kuin yksisilmäiset leikkauskiimailijat ja elvytysintoilijat. Erityisesti leikkauspolitiikan kannattajia löytyy niin Valtionvarainministeriöstä kuin kaikkien pääpuolueiden puheenjohtajistakin. Osa näkee valtion velan jonkinlaisena moraalisena peikkona, jota vain kuuluu vastustaa. Toiset taas vetoavat valtion heikentyvään huoltosuhteeseen, jonka takia valtiontalouden pitkän tähtäimen tasapaino edellyttää leikkauksia.

Vastakkainen leiri näkee, että leikkaukset nykyisessä tilanteessa vain pahentaisivat valtiontalouden alijäämää, koska ne heikentäisivät kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouskasvua entisestään. Leikkaukset siis saattaisivat pahentaa sitä ongelmaa, jota ne pyrkivät korjaamaan. Lisäksi nyt kun korot ovat nollissa, niin olisi täydellinen aika tehdä julkisia investointeja. Siksi esimerkiksi professori Pertti Haaparanta on laskenut, että ”elvytys on paitsi tehokasta myös itsensä rahoittavaa”, koska sen synnyttämät pitkän tähtäimen talouskasvua tukevat vaikutukset lisäävät verotuloja ja alentavat sosiaalimenoja.

Borg ja Vartiainen – joista jälkimmäinen on useasti tunnustautunut vahvan keynesiläiseksi – myöntävät, että pelkän suhdannekriisin hoidossa elvytys olisi järkevää. Siksi Yhdysvallat tai Ruotsi, joissa maahanmuuton ansiosta työvoiman tarjonta kasvaa, voivat melko turvallisin mielin elvyttää. Mutta Suomi ei huoltosuhteen heikentymisen vuoksi voi luottaa siihen, että tuleva kasvu kattaisi elvytyksessä syntyvän velan. Jos nyt elvytettäisiin, jouduttaisiin parin vuoden päästä tekemään vielä tiukempia talouskasvua pysäyttäviä säästöjä.

He eivät siis suosittele laajamittaista elvytystä nykyhetkessä, vaan finanssipolitiikan maltillista kiristämistä. Mutta heidän mielestään olennaista ei ole elvytetäänkö vai kiristetäänkö, vaan että tietyt työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset uudistukset toteutetaan Suomessa. Jos nämä rakenteelliset uudistukset viedään läpi, niin silloin tulevaisuudennäkymämme ei ole niin synkkä. Ja silloin voisi tulla kysymykseen jopa lievästi ekspansiivinen finanssipolitiikka.

Borg ja Vartiaisen raportin päätavoite onkin tarjota sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joiden toteutuessa meidän ei tarvitsisi leikata julkista sektoria. Kuten Vartiainen on moneen otteeseen tähdentänyt, tavoitteena on pelastaa suomalainen hyvinvointivaltio rahoituskriisiltä.

Mutta miten?

Mitä Borg ja Vartiainen ehdottavat?

Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi Borg ja Vartiainen näkevät rakenteelliset uudistukset välttämättöminä: ”Jos julkisen talouden ongelmia – jotka pohjimmiltaan liittyvät väestön ikääntymiseen – koetetaan hoitaa ainoastaan leikkauksin ja veronkorotuksin, julkinen talous ei koskaan vahvistu kestävällä tavalla.” Heidän ratkaisunsa keskittyvät kahteen rakenteelliseen uudistukseen:

1. Palkanmuodostusreformi
Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että yksi Suomen viennin ongelmista ovat tuottavuuskasvuun nähden liian nopeasti nousset palkat. Siksi ratkaisuna on vastuullisempi palkanmuodostusmalli: Suomalaisten palkkojen on noustava hitaammin kuin kilpailijamaiden, jotta työn suhteellinen hinta täällä halpenisi. Kirjoittajat ehdottavat, että työehtosopimuksissa sovitut korotukset eivät saisi nousta yli 0,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi vientiteollisuuden korotuksista voisi tehdä palkka-ankkurin, jonka yli muiden sektoreiden korotukset eivät saisi mennä. Näin on toimittu Ruotsissa hyvin tuloksin. He kannattavat myös siirtymistä yleiskorotuksista paikallisiin ja yksilöllisempiin palkkaneuvotteluihin.

Markka-aikaan devalvaatiolla pidettiin huolta, että vientisektorin palkat pysyivät kilpailukykyisinä. Euron myötä Suomella ei ole käytössä tätä mekanismia. Siksi palkkojen liika kohoaminen pitää onnistua estämään työmarkkinaosapuolien vastuullisella toiminnalla.

2. Työn tarjonnan lisääminen

Huoltosuhteen heikkenemisen ja muita Pohjoismaita matalamman työllisyysasteen (ks raportin kuvio 10 yllä) vuoksi Suomessa on ”elintärkeää” tehdä muutoksia, jotka lisäävät työn tarjontaa. Borg ja Vartiainen ehdottavat tältä osin (1) ensinnäkin eläkeputken lakkauttamista. Eläkeputkessa 60-vuotta täyttäneet voivat saada ansiosidonnaisen päivärahakautensa pidennettyä varsinaiseen eläkkeeseen saakka. Kirjoittajat toteavat, että ”putki on epätarkoituksenmukainen jäänne aikakaudelta, jolloin päättäjät uskoivat, että varhaiseen eläköitymiseen kannustamalla onnistuttaisiiin myös pienentämään työttömyysastetta.”

Toiseksi (2) hedelmällisessä iässä olevien naisten työvoimaosuutta tulisi kasvattaa esimerkiksi pienentämällä työnantajien vanhempainvapaan aikaista palkanmaksuvastuuta, maksamalla kotihoidon tukea myös työssä käyville ja muilla tavoin muuttamalla etuuksia suuntaan, joka sallii työn ja vanhemmuuden paremman yhteensovittamisen. Kolmanneksi (3) kirjoittajat ehdottavat vuorotteluvapaan lakkauttamista ja vapautuvien resurssien käyttämistä ikääntyneiden työpaikan vaihdon helpottamiseksi.

Neljänneksi (4) ehdotetaan maahanmuuton tarveharkinnan lakkauttamista. Muutenkin ulkomaalaisten rekrytoinnista tulisi tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Työllisyyden kasvu muissa Pohjoismaissa on nykyään valtaosin maahanmuuton ansiota. Samaan aikaan kun Suomessa työikäisten määrä pienenee, niin Ruotsissa se kasvaa: ”Ruotsin tilastoviraston SCB:n (Statistiska Centralbyrån) tarkastelu osoittaa, että työllisyys kasvoi 81 000 henkilöllä marraskuusta 2013 marraskuuhun 2014 ja ulkomailla syntyneet muodostivat 66 000 tästä kasvusta.” Suomella on kaikki edellytykset olla houkutteleva paikka perustaa yritys ja tulla töihin, mutta liian hidas byrokratia voi toimia esteenä ulkomaisten rekrytoinnissa.

Mitä raportissa ei ehdoteta?

On hyvä myös tarkastella sitä mitä raportissa ei ehdoteta.

1. Raportissa ei ehdoteta että kestävyysvaje katettaisiin veronkorotuksilla
Kaikki pääpuolueet julkaisevat kilvan miljardiluokan leikkauslistojaan. Professori Markus Jäntti ihmettelee, miksi kukaan ei puhu veronkorotuksista, koska yksi keskeinen syy nykyisen budjetin alijäämään ovat tehdyt veronkevennykset:
”Ansiotulojen veroja on kevennetty Paavo Lipposen (sd) hallituksista eli vuodesta 1996 lähtien yhteensä yli 14 miljardilla eurolla. Määrä on kaksi kertaa niin suuri kuin seitsemän miljardin euron kestävyysvaje.”
Yksi tapa ratkaista kestävyysvaje olisi siis peruuttaa osa noista veronkevennyksistä. Leikkauksia kannatetaan, vaikka niiden kannattajatkin myöntävät leikkausten heikentävän talouskasvua seuraavat pari vuotta. Miksi sitten ei kannatettaisi veronkorotuksia?

2. Raportissa ei ehdoteta tuloverojen, pääomaverojen, yritysverojen tai muiden verojen alentamista.
Toisin kuin tietyt oikeistolaiset tahot, joille verotuksen laskeminen on ratkaisu riippumatta ongelmasta, Borg ja Vartiainen eivät raportissaan ehdota minkään veron laskemista keinona synnyttää talouskasvua. Heidän pyrkimyksenään on hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaaminen. Siksi ratkaisuja etsitään rakenteellisista ratkaisuista.

3. Raportti ei anna työkaluja parantaa työn tuottavuutta
Työn tuottavuuden kasvattaminen olisi mainiota niin suomalaisyritysten kilpailukyvyn kuin kestävyysvajeenkin kannalta. Tästä kirjoitimme Jukka Luoman kanssa hiljattain Talouselämässä. Borg ja Vartiainenkin näkevät tämän kolmantena strategisena kehityskohteena, johon tulisi panostaa. Mutta valitettavasti he joutuvat myöntämään, että tältä osin ei ole tarjolla mitään ”kovin selviä tai yksiselitteisiä ’reseptejä.’”

Ongelmana on, että rakenteiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa:
”Yritysten perustamisen matalat esteet, tehokas julkishallinto, erittäin hyvin toimiva koulutusjärjestelmä, suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen, vahvasti juurtunut positiivinen asenne teknologian kehitykseen, yhteiskunnan pitkälle mennyt digitalisointi ja hyvin toimiva infrastruktuuri ovat Suomen vahvuuksia.”
Siksi ei ole mitään matalalla roikkuvia hedelmiä poimittavana. Mutta hyvistä rakenteista huolimatta, ”tuottavuus on viime aikoina noussut Suomessa hitaammin kuin muissa maissa.”

Suomea vaivaa kilpailukykyparadoksi kuten asian Jukka Luoman kanssa kiteytimme: Bisnestä tukeva infrastruktuurimme on yksi maailman parhaista, mutta jostakin syystä tämä potentia ei realisoidu yritysten menestykseksi. Tämän paradoksin ratkaisu on Suomen talouden tuhannen taalan kysymys: Miten saamme tuottavuuden kasvamaan lähemmäksi sitä potentiaa, joka Suomella rakenteidensa puolesta tulisi olla? Tai kuten Sixten Korkman asian muotoilee: ”Loppujen lopuksi keskeisin kysymys kuuluu: koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun? Kukaan ei ole esittänyt hyvää vastausta tähän kysymykseen.”

Tähän kysymykseen Borg ja Vartiainen eivät tarjoa mitään hyvää vastausta. Heidän puolustuksekseen on todettava, että eipä siihen ole hyvää vastausta tarjonnut kukaan muukaan.

Tämän kirjoituksen päämääränä on lisätä ymmärrystä niistä polttavista talouspoliittisista kysymyksistä, jotka ovat Suomessa juuri nyt ajankohtaisia. Borg ja Vartiainen ovat raportissaan esittäneet kohtuullisen vakuuttavan analyysin tilanteesta ja siksi se on hyvä pohja, josta lähteä liikkeelle. Mutta itselläni ei ole riittävää asiantuntemusta kritisoida heidän näkemyksiään kovinkaan syvällä tasolla. En esimerkiksi tiedä onko professori Haaparannan laskelmien hystereesikerroin realistinen vai liian optimistinen, kuten Vartiainen arvelee. Siksi kuulen mielelläni asiallista kritiikkiä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja aiheeseen. Paino sanalla asiallista. Eli:
1) Mikä Borgin ja Vartiaisen tilanneanalyysissä on pielessä?
2) Mitkä olisivat parempia ratkaisuja tässä taloustilanteessa?

Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit

Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.

Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.

Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?

Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?

Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.

Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin

Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).

Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.

Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille

Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.

Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto

Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).

Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.

Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.

Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho

Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.

Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.

Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).

Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.

Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset

Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).

Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.

Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?

Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.

Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.

Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.

Miten tästä eteenpäin?

Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).

Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.

Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.