Tagged: kokeva minä

Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi

Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.

Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.

Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.

Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.

Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!

Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.

Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”

Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.

Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.

Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.

Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.

Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.

Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.

P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!

Tukholman-risteilyt ja muistiharhat – Eli miksi ihmiset lähtevät risteilylle, vaikka ne ovat ankeita ilman viinaa?

Kun olin yhdeksäntoistavuotias, Tukholman-risteilyt tuoksuivat seikkailulta. Halvan alkoholin, juhlatunnelmaisten neitojen ja hyttisänkyjen läheisyyden muodostama pyhä kolminaisuus veti kummasti puoleensa. Eikä rahakaan ollut ongelma: laivaan pystyi helposti kävelemään sisään vilauttamalla roskiksesta dyykattua käytettyä hyttikorttia stuertille. Sänkypaikan hankkiminen olikin sitten oman toimeliaisuuden varassa. Välillä tuli nukuttua lakanoiden välissä ja välillä käytävien kokolattiamatoilla. Välillä joutui aamulla kavereilta tarkistamaan, kumpi vaihtoehto lopulta toteutui. Mutta ei sen niin väliä: Kun Haddawayn What is love? soi diskossa, oli ilta täynnä lupauksia ja taikuutta.

Kunnon känni ja kasuaaliset karnaaliset suhteet: Isoja tekijöitä nuoren miehen maailmassa. Mutta samalla jo silloin ihmettelin, miksi kukaan tulisi laivalle ilman näitä kahta päämäärää? Koska selvinpäin arvioitaessa risteilylaivat ovat varsin ankeita paikkoja: Rumia pitkiä kokolattiamattokäytäviä, geneerisen kliinisiä ja ylihinnoiteltuja ravintoloita, ahtaita hyttejä. Eikä mitään varsinaista tekemistä. En kyennyt ymmärtämään, miksi kukaan – jonka päämäärä ei ollut känni tai coitus – haluaisi tulla risteilylle. Jos haluatte viettää romanttisen loman, menkää herranjumala mieluummin Pariisiin tai vähintäänkin Porvooseen! Näin olisin halunnut huutaa niille happamille pariskunnille, jotka tissuttelivat kyllästyneen näköisesti tupakkapaikan lähellä.

Nyt olen ehkä vihdoinkin löytänyt vastauksen siihen, miksi ihmiset tuhlaavat lomansa risteilyillä. Aloitetaan kysymyksellä: Millainen oli viime lomasi?

Todennäköisesti mieleesi tulvii lämpimiä muistoja sitä ajatellessasi. Kylmä drinkki kuumassa auringonpaahteessa tai rivakka sivakointi kimaltelevilla helmikuun hangilla. Lomamuistoissamme aurinko paistaa aina. Mutta tiesitkö, että lomien suhteen muistimme on varsin valikoiva: Unohdamme nopeasti kaikki jonottamiset, peruutukset sun muut pettymykset. Heti kotiin saavuttuamme lomamme alkaa muistoissamme näyttämään yhä vahvemmin Aurinkomatkojen mainokselta.

Tiedemiehet ovat tutkineet tätä ruusuisten muistojen ilmiötä. Eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin arvioimaan kuukausi etukäteen, kuinka onnellisia he tulevalla lomallaan ovat. Kuukausi jälkikäteen heiltä kysyttiin myös, kuinka onnellisia he lomallaan olivat. Nämä kaksi arviota olivat hyvin lähellä toisiaan: Sekä lomaodotukset että lomamuistot olivat täynnä myönteisiä tunteita ja iloa. Harmi vain, että samat ihmiset pitivät myös loman aikana reaaliaikaista päiväkirjaa tunteistaan. Kävi ilmi, että loman aikana oli monenlaista harmia, joka vähensi riemua: sadepäiviä, ihmissuhdekonflikteja, väsymystä, pahaa ruokaa. Lomamatkalla koetut huonot hetket olivat kuitenkin pyyhkiytyneet muistojen roskakoriin, kun ihmiset jälkikäteen muistelivat lomansa autuutta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmiset eivät ole kovin hyviä arvioimaan jälkikäteen, kuinka onnellisia he tiettynä hetkenä olivat. Itse asiassa rakennamme tällaiset muistot erilaisten vihjeiden perusteella: Muistamme muutaman avainhetken lomamatkalta ja tiedämme, miltä lomalla kuuluisi tuntua. Näiden vihjeiden perusteella muodostuu ideaalikuva lomastamme, johon todelliset kokemukset vaikuttavat vain osittain. Mitä tulee lomamatkoihin, lomaileva minämme ja lomaamme muisteleva minämme ovat siis kaksi eri henkilöä. Ja jälkimmäinen on tavallisesti onnellisempi.

Tämä ei sinänsä vielä haittaa, koska kauniit muistot ovat positiivinen asia – olivat ne totta tai eivät. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Ongelmana on, että tämä muisteleva minä tekee valinnat myös sen suhteen, lähdemmekö uudelleen vastaavalle retkelle. Toisessa tutkimuksessa pyydettiin opiskelijoita arvioimaan kokemuksiaan Spring break -lomamatkastaan (amerikkalaisopiskelijoiden vappu) ennen, jälkeen ja loman aikana. Jälleen sekä ennen että jälkeen annetut arviot antoivat huomattavasti myönteisemmän kuvan lomamatkasta kuin itse loman aikana tehdyt arviot (ks. alla oleva kuvio). Kun opiskelijoilta jälkikäteen kysyttiin, haluaisivatko he tehdä matkan uudestaan, eivät varsinaiset lomakokemukset suoraan vaikuttaneet tähän halukkuuteen. Ratkaisevaa oli, kuinka mukava lomamatka oli muistoissamme.

Tämä on avain risteilymysteeriin. Mainoksissa Tukholman-risteilyt vaikuttavat ihanilta: nauravia seurueita, viehkeitä katseita kynttilänvalossa, iltapukuja ja kaunista merimaisemaa. Oikeasti laivat ovat varsin tylsiä paikkoja – ellei ole jatkuvasti kännissä. Etkä halua edes ajatella, mitä kaikkia eritteitä hyttisänkyysi on viimeisen viikon aikana ryöpsähtänyt. Mutta kun vuosi risteilyn jälkeen muistelemme kokemustamme, sekoittuvat mainosten luomat mielikuvat ja oikeat muistomme toisiinsa niin saumattomasti, että kuvittelemme, että meillä oli hauskaa ja romanttista.

Pariskunta saattaa siis käydä vuosittaisella kevätristeilyllä ja joka vuosi pettyä. Ruoka ei vastaa odotuksia ja maksaa liikaa. Diskossa ei viitsi käydä, kun se on täynnä öriseviä teinejä. Korttipelin pelaaminen keskeytyy, kun loppuillasta joku känninen kaljamahainen ahdistelija tekee itseään liikaa tykö. Pettymysten täyttämä ilta päättyy turhaan riitaan. Onneksi hytissä on kaksi erillistä sänkyä.

Mutta vuoden päästä kevätristeilymainoksia katsoessaan pariskunta päättää lähteä uudestaan. Koetut pettymykset unohdettiin aktiivisesti parissa päivässä, jotta etukäteen eletty tarina onnellisesta risteilystä ei särkyisi. Ja vuoden aikana mainokset ovat sekoittuneet todellisuuteen siinä määrin että he alkavat jälleen uskoa, että laivalla oli hauskaa.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan samaa teemaa kertomalla kuinka meissä asuu kaksi erillistä minää – kokeva ja arvioiva – ja miten ne elävät osittain toisistaan irrallista elämää. Kumman hyvinvointiin meidän kannattaa panostaa? Pysy kanavalla!