Analyyttinen mieleni kapinoi edellisen viestini häilyvää päämäärättömyyttä vastaan, joten laitetaanpa vielä hivenen erittelevämpi pohdinta löyhästi samaa tematiikkaa soveltaen. Eli pohditaan hetki, miten taideteoksia tulisi hahmottaa ja arvottaa. Toistaiseksi olen löytänyt kolme dimensiota, joiden kautta tällaisia teoksia katsoa.

Nuorempana tapasin hahmottaa kirjallisuutta, elokuvia, näytelmiä – taideteoksia ylipäänsä – akselilla viihde-taide. Viihteellisyys-dimensio mittasi sitä kuinka miellyttävän ja mukaansatempaavan elämyksen taideteos tarjosi. Taide-dimensiota mittasin taasen sen mukaan, kuinka syvällisesti teos onnistui koskettamaan, kuinka paljon se onnistui muokkaamaan tapaani katsoa maailmaa; kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja syvensi ymmärrystäni maailmasta ja itsestäni.

Nopeasti tiedostin, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia dimensioita, vaikka ihmisiä ehdollistetaan muuta ajattelemaan.Eloisan viihdyttävä teos voi olla syvällinen, kun taas haaleavärisen unkarilaisen taide-elokuvan vaikeaselkoisuuden takaa voi paljastua pelkkää tyhjyyttä. Parhaimmillaan Hollywood-elokuvat tarjoavat vahvan elämyksen, jonka takana on syvää ajatusta. Esimerkkinä vaikkapa Fight Club. Eli taideteoksia piti arvostella erikseen näillä kahdella dimensiolla: kuinka viihdyttävän elämyksen ne tarjosivat ja kuinka syvällistä taidetta ne olivat.

Mieltäni kuitenkin jäyti ajatus siitä, että nämä dimensiot eivät vielä kerro kaikkea asioista. Taru Sormusten Herrasta erityisesti ei sopinut jaotteluun. Se ei sisältänyt suoralta kädeltä mitään sen syvällisempää maailmankuvaa muuttavaa sanomaa, mutta toisaalta sen pitäminen pelkkänä eskapistisena viihteenä tuntui myös olevan jotenkin väärä yksinkertaistus. Ajattelin, että kolmanneksi voi ajatella taiteen koskettavan jotakin syvällä meissä olevaa. Taide voi tuoda puhtaassa muodossa esiin niitä kategorioita, joiden kautta maailmaa hahmotamme. Ehkä jotakin Jungilaisten arkkityyppien kaltaista. Oikeassa elämässä mikään ei ole täysin hyvä tai täysin paha, puhtaasti urhoollinen tai pelkästään ilkeä. Myyttisissä tarinoissa, joiden mundaani versio TSH on, maailma esitetään tällaisiin puhtaisiin luokkiin jaettuna. Aragorn on hyvyyden ja urhoollisuuden ruummilllistuma, Gandalf viisauden ja Mordor pahuuden. Yksinkertaista, ja juuri siksi se osuu johonkin syvällä meissä itsessämme.

Näitä dimensioita on tullut sitten ajan kuluessa säädettyä. Jokin teos voi esimerkiksi laajentaa käsitystämme kyseisen taidemuodon ilmaisukielestä – elokuva voi edetä ajallisen epälineaarisesti, biisi voi olla hassusti rytmitetty, runo voi olla loppusoinnuton – tai teos voi syventää sisällöllään ymmärrystämme maailmasta. Voidaan siis puhua rakenteellisesti tai sisällöllisesti luovasta taiteesta. Rakenne vs. sisältö -osaamiseen liittyen Andy McCoy tiettävästi totesi, että on varsin helppoa tehdä kahdeksan minuutin uutta luova proge-biisi eksentrisine rytmeineen, mutta hemmetin vaikeata tehdä kolmen minuutin tarttuva pop-biisi. On siis eri asia laajentaa ymmärrystä jonkin taidemuodon ilmaisun tavoista kuin vaikuttaa syvästi ymmärrykseemme maailmasta itsestään.

Lisäksi tuo syvällisen taiteen dimensiokin voidaan ajatella kahdentuneena. Toisaalta taide voi laajentaa ymmärrystämme – muuttaa maailmankuvaamme jollakin syvällä tavalla. Taide voi saada meidät ymmärtämään ihmiskohtaloita, maailmassaolemisen tapoja, jotka ennen ovat olleet meille vieraita. Toisaalta taide voi vain koskettaa meitä syvällä tavalla, vedota johonkin meissä syvällä olevaan, ilman että sen olisi pakko muuttaa maailmankuvaamme. Taiteen näkeminen pelkkänä maailmankuvan muokkaajana on siis ehkä väärä lähtökohta. On nähtävä myös se rooli, joka taiteella on maailmankuvamme syventäjänä, vakauttajana, konfirmoijana ja elävöittäjänä.

Lopulta mietin, että Andyn lausunto sotkee hienoja kategorisointejani. Onko kyseessä onnistunutta viihdettä vai syvällistä taidetta ylistävä kommentti? Pakonomainen tarpeeni kategorisoida kyseenalaistuu myös, kun tiedostamme, että jokin musiikillisesti vetoava kappale ei tunnu sopivan ollenkaan näille dimensioille. Se voi vedota minuun varsin perustavalla tavalla ilman, että se tuntuisi koskettavan
ymmärrystäni
millään tavalla. Se siis osuu sydämeen jotakin muuta reittiä. Ehkä taidehahmotukseni on liian ymmärrys-keskeinen. Lisäksi on ajateltavissa, että syvällä tavalla koskettava taideteos saattaa olla sama asia kuin ihmisen hahmottamisen arkkityyppeihin vetoava myyttinen saaga. Eli kaiken kaikkiaan ymmärrykseni taiteesta on vielä kesken, muokkautuvuuden tilassa. Tämä lienee kaikin puolin hyvä asia – niin itselleni kuin maailmallekin.