Koen työni perimmäisen tarkoituksen löytyvän ihmisten elämänlaadun parantamisesta. Tässä työssäni yhteisöllisyys on yhä vahvemmin noussut yhdeksi keskeisimmistä teemoistani. Miksi? Yhden vastauksen tarjoaa Richard Florida, jonka mukaan ihmisten asuinpaikan laatuun vaikuttaa neljä keskeistä seikkaa: perustarpeet, yhteisöllisyys, virikkeet sekä vapaus.

Länsimaisena nuorena kolme näistä on ollut sukupolvelleni itsestäänselvyyksiä. Vaikka Suomessa leipäjonot ovat pidentyneet ja kodittomia riittää, olemme pääosin edenneet sellaiseen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa perustarpeemme lepäävät melko varmalla pohjalla. Köyhästä maatalouskansakunnasta ja sotien jälkeisestä puutostilasta olemme nousseet tilanteeseen, jossa maatamme kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Mitä tulee virikkeisiin, niiden osalta omaa aikakauttamme ei voi verrata mihinkään muuhun aikaan. Nykymaailma on niin täyteenahdettu erilaisia virikemahdollisuuksia, että ainoa ongelma on runsaudenpulasta seuraava valinnanvaikeus ja ahdistus. Ja vapauskin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja toteuttaa erilaisia persoonallisuuteen, poliittisen näkökantaan, seksuaalisen suuntautumiseen tai muuhun seikkaan perustuvia elämäntapoja ei liene koskaan ollut suurempi kuin nykyaikana. Vaikka matkaa täydellisyyteen toki on, kaikkien kolmen osalta pitkäaikainen trendi on siis ollut selkeästi parempaa kohti.

Sen sijaan yhteisöllisyyden suhteen yhteiskuntamme tuntuu rapautuvan. Florida esittelee tutkimuksia, joiden mukaan niiden amerikkalaisten määrä, jotka kokivat olevansa ”sosiaalisesti eristäytyneitä” yhteisöistään on noussut 25 prosentista vuonna 1985 yli 50 prosenttiin vuonna 2004. Myös naapureitaan tuntevien määrä on laskenut selvästi samana aikana. Florida ei luonnollisesti käy läpi suomalaisten tilannetta, mutta oma tuntumani on, että vastaava kehitys – vaikkakaan ei ehkä yhtä dramaattisena – on käsillä meilläkin. Yleisesti koen, että nykykulttuurimme sisältää liikaa yksilöllisyyttä ja toisien yläpuolelle asettumista korostavia rakenteita. Näen, että ihmiset itse eivät voi hyvin silloin kuin he kulttuurinsa ohjaamana pyrkivät kieltämään lähtökohtaisen riippuvuutensa ja myötätuntonsa kanssaeläjiään kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla näen, että hyvinvointivaltio edellyttää rakenteiden lisäksi ihmisten aitoa halua rakentaa tätä maata yhdessä. Tätä kautta rapautuva yhteisöllisyys uhkaa sitä yhteiskuntamallia, jonka eteen viimeiset pari sukupolvea ovat tehneet hartiavoimin töitä.

Jonakin toisena ajankohtana tai toisessa maailmankolkassa olisin siis maailmanparantamisen projektissani saattanut päätyä johonkin muuhun keskusteemaan. Olisin saattanut pohtia keinoja perustarpeiden tyydyttämisen varmistamiseksi tai taistella ilmaisunvapauden puolesta. Meidän aikanamme ja meidän yhteiskunnassamme olen kuitenkin yhteisöllisyydestä löytänyt sellaisen teeman, jonka puolesta puhuessani koen tekeväni jotakin arvokasta. Toivon olevani osa sitä liikettä, joka onnistuu tekemään yhteisöllisyyden edistämisestä oman aikamme suuren kertomuksen.