Tagged: länsimaat

Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani

Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.

Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.

Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.

Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.

Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.

Brexit ja Trump.

Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.

Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.

Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.

Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.

On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.

Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.

”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.

Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.

Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.

Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.

Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.

* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.

”Me” ja ”ne” – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan

On jo aika unohtaa ne typerät pilapiirrokset. Ei tässä niistä ole kyse. Ja niiden levittäminen sosiaalisessa mediassa ei todellakaan auta. Itse asiassa, mitä enemmän me levitämme Muhammadia pilkkaavia pilapiirroksia, sitä varmemmin terroristit voittavat. Kuten Michael Deacon osuvasti toteaa:

”Moni tuntuu ajattelevan että terroristit ’voittavat’ jos emme levitä näitä sarjakuvia ja ’häviävät’ jos sen teemme. Ikäänkuin juuri tällä hetkellä terroristijohtajat ahdistuneen epäuskoisina hämmästelisivät sitä, että moni Eurooppalainen sanomalehti on julkaissut näitä satiirisia piirrustuksia: ’Katastrofi! Suunnitelmamme epäonnistui tavalla, jota emme voineet kuvitella! Muste todella voittaa Kalashnikovit! Satiiri voitti meidät jälleen kerran!”

Sarjakuvia levittämällä emme siis voita mitään. Mutta miten meidän sitten tulisi reagoida Charlie Hebdon toimituksen tappaneeseen terrori-iskuun?

Pohjimmiltaan reagointitapoja on kaksi:
Ensinnäkin voimme laittaa kovan kovaa vastaan: ’Muslimit tappoivat ranskalaisia sananvapauden puolesta taistelleita pilapiirtäjiä, joten nyt on näytettävä muslimeille, että olemme heitä kovempia.’ Tässä tavassa reagoida on ajatuksena, että olemme sodassa vihamielistä joukkoa vastaan ja siksi ei ole aikaa pehmoilla. On aika näyttää, että tässä sodassa meillä on ne kovemmat aseet.

Tämä oli se tapa, millä Yhdysvallat reagoi WTC:n kaksoistornien sortumiseen. He julistivat ’terrorismin vastaisen sodan’, kavensivat kansalaisoikeuksia kotimaassaan (’patriot act’) ja hyökkäsivät sekä Afganistaniin että Irakiin armeijallaan. Kovan linjan edustajat pääsivät päättämään miten toimitaan. Niinpä Yhdysvallat:
* Hyökkäsi itsenäiseen valtioon tekaistujen syiden nojalla (johtaja toki oli diktaattori, mutta hänen syrjäyttämisensä ei hirveästi lohduta sisäisen väkivallan kierteeseen sortuneessa maassa)
* Perusti vankileirin, johon eivät päteneet mitkään lait ja jossa epäiltyjä pidettiin vankina jopa vuosikymmen tai enemmän ilman että edes mitään syytteitä nostettiin.
* Kidutti systemaattisesti vankejaan.
* On miehittämättömillä lennokeilla tehdyissä iskuissa tappanut tuhansia siviilejä.

Jos tämä on ’sotaa terrorismia vastaan’, on syytä kysyä vähentääkö se terrorismia. Ja vastaus on selvä: Se päinvastoin lisää terrorismia. Al-Qaidan kannalta Yhdysvaltain reaktio oli täydellinen: Terroristi-järjestön rekrytointi helpottui huomattavasti, kun Yhdysvaltojen toimista tulistuneet liittyivät heidän riveihinsä. Yhdysvallat tuntui tekevän kaikkensa oikeuttaakseen Osama Bin Ladenin maailmankuvan. Yhdysvaltojen toimien ansiosta hän ei ollutkaan islamilaisen yhteiskunnan marginaalissa oleva radikaali, vaan eturintamassa sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Nyt Yhdysvallat on sotinut terrorismia vastaan vuosikymmenen ja sen seurauksena maailmassa on huomattavasti enemmän ihmisiä, jotka olisivat valmiita tappamaan yhdysvaltalaisia vaikka oman henkensäkin kaupalla.

Yhdysvaltojen tapa reagoida edustaa perinteistä ”me” vastaan ”ne” ajattelua, jossa ”me” olemme länsimaisia maallistuneita kansalaisia ja ”ne” ovat muslimeja. Uskotaan että mitä kovemman linjan ”me” otamme ”niitä” kohtaan, sitä lähempänä ”me” olemme voittoa.

Sama vastakkainasettelu on ollut suosittua myös Charlie Hebdo -iskun jälkeen. Mediamoguli Robert Murdochin mukaan kaikki muslimit ovat syyllisiä iskuihin. Slate-lehden päätoimittaja Jacob Weisberg ilmoitti, että paras tapa reagoida iskuun on ”lisätä herjaavaa satiiria.” Ranskassa äärioikeistolaisen Front Nationalin johtaja Marine Le Pen vaatii, että ”meidän pitää pystyä vastaamaan tähän sotaan, jonka ääri-islamistit ovat julistaneet meitä vastaan.” Ja sanoista tekoihin: Jo nyt Le Mansissa moskeijaan heitettiin kranaatteja ja ranskalaisten ääriainesten hyökkäykset muslimeja vastaan ovat vain ajan kysymys.

Nämä reaktiot ymmärtävät väärin sen, ketkä ovat ’me’ ja ketkä ovat ’ne’. Siksi heidän reaktionsa itse asiassa vain pahentavat tilannetta.

Tärkein rajalinja ei nimittäin kulje jonkin yhtenäisen länsimaisen yhteisön ja jonkin yhtenäisen muslimien yhteisön välillä. Koska sellaisia yhtenäisiä yhteisöjä ei ole olemassa. Tärkein rajalinja kulkee maltillisten ja sodanlietsojien välillä. ”Me” olemme maltilliset kristityt, muslimit, ateistit sun muut. Eli kaikki me, jotka emme halua tahallamme jyrkentää väkivaltaan johtavia vastakkainasetteluja. ”Ne” ovat sodanlietsojia. Heitä, jotka pyrkivät toimillaan jyrkentämään vastakkainasettelua, ja näin edistää väkivaltaisen yhteenoton mahdollisuutta.

Tärkein jakolinja ei siis ole ’me – kristityt’ vastaan ’ne – muslimit’, vaan ’me – maltilliset kristityt ja muslimit’ vastaan ’ne – radikaalit kristityt ja muslimit’.

Olennaista on ymmärtää että sodanlietsojat tarvitsevat aina vihollisen. Ja siksi äärioikeistolaiset ja ääri-islamilaiset tarvitsevat toinen toisensa. Toisen olemassaolo oikeuttaa toisen. Charlie Hebdo tarvitsi islamilaisia fundamentalisteja suuttumaan ja uhkailemaan heitä heidän pilapiirroksistaan. Ilman näitä uhkailijoita näissä pilapiirroksissa ei olisi ollut kyse sananvapaudesta, vaan pelkästään siitä että pilkataan tahallaan maassa olevalle vähemmistölle pyhiä asioita. Al Qaidalle ja muille islamistisille ääriaineksille Charlie Hebdon pilapiirrokset olivat vuorostaan lottovoitto. Ne olivat jumalanpilkkaa, joka loukkasi monia ja näin ajoi lisää ihmisiä tukemaan näiden ääriainesten toimintaa. Charlie Hebdon terrori-iskut olivat sitten tietysti lottovoitto länsimaisille ääriaineksille. Le Pen puolueineen saa varmasti sen ansiosta lisää kannattajia rasistiseen puolueeseensa. Viha synnyttää vihaa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Kosto synnyttää uusia kostoja.

”Iskut Länsi-Euroopassa kasvattavat entisestään maahanmuuttokriittisten kannatusta ja ennakkoluuloja muslimeja kohtaan. Yhteiskunnan marginaaliin jääneet muslimit kokevat tämän jälkeen olevansa yhä ahtaammalla, ja jotkut saattavat langeta terrori-iskuihin, mikä taas lisää maahanmuutto- ja islamkriittisten kannatusta. Pahan kierre on päässyt hyvään vauhtiin.” – Petteri Tuohinen, Helsingin Sanomat

Taistelua ei käydä lännen ja idän välillä eikä kristinuskon ja islamin välillä. Tärkein taistelu käydään maltillisten ja radikaalien välillä näiden maiden ja kulttuurien sisällä. Ketkä suomalaisista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Ketkä Ranskan muslimeista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Tämä on se taistelu. Ja tässä taistelussa vastapuolen väkivalta on aina voitto radikaaleille.

Vihollisemme ei ole siis toinen uskonto. Vihollisemme ovat ne ääriainekset – kristityt, muslimit tai ateistiset – jotka pyrkivät lietsomaan sotaa. Mitä enemmän kuuntelemme heitä, mitä enemmän annamme heille valtaa, sitä lähempänä olemme sortotoimia ja sodankäyntiä. Ja siinä vaiheessa kun väkivalta kiihtyy, me kaikki häviämme.

Siksi oikea tapa reagoida terrori-iskuihin ei ole vastakkainasettelun jyrkentäminen muslimien ja kristittyjen välillä. Päinvastoin, mitä enemmän me muslimeja syrjimme, sitä enemmän me synnytämme ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä valtaväestön yhteiskunnasta. Kuten Petteri Tuohinen HS:ssä toteaa: ”Yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevat musliminuoret ovat helppoja kohteita ääri-islamilaiselle propagandalle.” Ja heidän joukostaan rekrytoidaan tulevat terroristit. Kun ihmistä tarpeeksi pitkään kohdellaan kuin jihadistia, on suuri vaara että hänestä joku päivä tulee sellainen.

Ratkaisevaa tässä hetkessä on se, että löydämmekö me maltilliset toisemme. Uskonrajoista riippumatta valtaosa on maltillisia ja nyt on olennaista että löydämme toisemme. Kaksikymmentä ranskalaista imaamia kävi Charlie Hebdon toimistolla ja julisti siellä kovin sanoin, että nämä terroristit eivät edusta todellista islamia. Nämä imaamit ovat meidän puolellamme, he ovat maltillisuuden puolella.

Kenen joukoissa seisot?

Nyt on olennaista, että mietit kenen joukoissa sinä seisot? Oletko maltillisten vai sodanlietsojien puolella? Sodanlietsojat voittavat, kun he saavat meidät maltilliset kuvittelemaan että sota on välttämätön. Miten me maltilliset sitten voimme voittaa? Paras reaktio on kokoontua suremaan yhdessä, yhdistyä vahvemmaksi ja sitten jatkaa elämää vapaassa yhteiskunnassa. Terroristit haluavat aina muuttaa yhteiskuntaa: kylvää pelkoa ja jyrkentää vastakkainasetteluja. Jos me haluamme voittaa, se onnistuu jatkamalla elämää niin kuin ennenkin, vain entistä yhtenäisempänä ja myötätuntoisempana.

Meidän kristittyjen ja ateististen eurooppalaisten tehtävänä on nyt osoittaa Euroopan maltillisille muslimeille, että me olemme ihmisiä ja haluamme kohdella myös heitä ihmisinä. Meidän tehtävänämme on osoittaa, että kunnioitamme heitä ja haluamme rakentaa yhteistä yhteiskuntaa heidän kanssaan. Se ei onnistu jakamalla pilapiirroksia, jotka tietoisesti pyrkivät loukkaamaan heille tärkeitä asioita. Annetaan länsimaisten ja itämaisten fundamentalistien käydä omaa sotaansa. Parasta mitä me maltilliset voimme tehdä, on kiinnittää heidän meuhkaamiseensa mahdollisimman vähän huomiota. Samalla meidän pitäisi tukea syrjäytymisvaarassa olevia – niin kantaväestöä kuin maahanmuuttajiakin – ja auttaa heitä löytämään paikkansa yhteiskunnassa.

Yhteiskunnassa, jossa jokainen kokee olevansa osallinen, ei ole terroristeja.

P.S. Varsinaisen tekstin kirjoittamisen jälkeen sain tietää lisää Pariisissa tapahtuneen terroriteon motiiveista. Toinen tappajista, Cherif Kouachi, oli teon jälkeen antamassaan haastattelussa vahvasti sitä mieltä, että kyseessä ei ollut turha tappaminen, vaan kosto: ”Te tapatte naisia ja lapsia Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa.” Helsingin Sanomien mukaan hän oli ollut aivan tavallinen pizzalähettinä toiminut ja rap-tähteydestä haaveillut nuori, mutta Irakin sota muutti hänet: ”Chérif vaikuttui suuresti Irakin sodan televisiolähetyksistä vuonna 2003 ja sen jälkeisistä kuvista, jotka paljastivat amerikkalaisten väärinkäytökset Abu Ghraib -vankilassa Irakissa vuonna 2003 ja 2004.” Eli kun väitän, että terroristeja vastaan sotiminen on tehokkain tapa synnyttää uusia terroristeja, niin Cherif Kouachi on case in point. Yhdysvaltain fundamentalistiset sotatoimet tekivät hänestä fundamentalistin. Viha synnyttää vihaa, väkivalta väkivaltaa.

Miksi on niin tärkeätä edistää yhteisöllisyyttä nyky-Suomessa?

Koen työni perimmäisen tarkoituksen löytyvän ihmisten elämänlaadun parantamisesta. Tässä työssäni yhteisöllisyys on yhä vahvemmin noussut yhdeksi keskeisimmistä teemoistani. Miksi? Yhden vastauksen tarjoaa Richard Florida, jonka mukaan ihmisten asuinpaikan laatuun vaikuttaa neljä keskeistä seikkaa: perustarpeet, yhteisöllisyys, virikkeet sekä vapaus.

Länsimaisena nuorena kolme näistä on ollut sukupolvelleni itsestäänselvyyksiä. Vaikka Suomessa leipäjonot ovat pidentyneet ja kodittomia riittää, olemme pääosin edenneet sellaiseen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa perustarpeemme lepäävät melko varmalla pohjalla. Köyhästä maatalouskansakunnasta ja sotien jälkeisestä puutostilasta olemme nousseet tilanteeseen, jossa maatamme kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Mitä tulee virikkeisiin, niiden osalta omaa aikakauttamme ei voi verrata mihinkään muuhun aikaan. Nykymaailma on niin täyteenahdettu erilaisia virikemahdollisuuksia, että ainoa ongelma on runsaudenpulasta seuraava valinnanvaikeus ja ahdistus. Ja vapauskin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja toteuttaa erilaisia persoonallisuuteen, poliittisen näkökantaan, seksuaalisen suuntautumiseen tai muuhun seikkaan perustuvia elämäntapoja ei liene koskaan ollut suurempi kuin nykyaikana. Vaikka matkaa täydellisyyteen toki on, kaikkien kolmen osalta pitkäaikainen trendi on siis ollut selkeästi parempaa kohti.

Sen sijaan yhteisöllisyyden suhteen yhteiskuntamme tuntuu rapautuvan. Florida esittelee tutkimuksia, joiden mukaan niiden amerikkalaisten määrä, jotka kokivat olevansa ”sosiaalisesti eristäytyneitä” yhteisöistään on noussut 25 prosentista vuonna 1985 yli 50 prosenttiin vuonna 2004. Myös naapureitaan tuntevien määrä on laskenut selvästi samana aikana. Florida ei luonnollisesti käy läpi suomalaisten tilannetta, mutta oma tuntumani on, että vastaava kehitys – vaikkakaan ei ehkä yhtä dramaattisena – on käsillä meilläkin. Yleisesti koen, että nykykulttuurimme sisältää liikaa yksilöllisyyttä ja toisien yläpuolelle asettumista korostavia rakenteita. Näen, että ihmiset itse eivät voi hyvin silloin kuin he kulttuurinsa ohjaamana pyrkivät kieltämään lähtökohtaisen riippuvuutensa ja myötätuntonsa kanssaeläjiään kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla näen, että hyvinvointivaltio edellyttää rakenteiden lisäksi ihmisten aitoa halua rakentaa tätä maata yhdessä. Tätä kautta rapautuva yhteisöllisyys uhkaa sitä yhteiskuntamallia, jonka eteen viimeiset pari sukupolvea ovat tehneet hartiavoimin töitä.

Jonakin toisena ajankohtana tai toisessa maailmankolkassa olisin siis maailmanparantamisen projektissani saattanut päätyä johonkin muuhun keskusteemaan. Olisin saattanut pohtia keinoja perustarpeiden tyydyttämisen varmistamiseksi tai taistella ilmaisunvapauden puolesta. Meidän aikanamme ja meidän yhteiskunnassamme olen kuitenkin yhteisöllisyydestä löytänyt sellaisen teeman, jonka puolesta puhuessani koen tekeväni jotakin arvokasta. Toivon olevani osa sitä liikettä, joka onnistuu tekemään yhteisöllisyyden edistämisestä oman aikamme suuren kertomuksen.