Tagged: meditaatio
Aivojen plastisuus ja meditaatio
Aivojen plastisuus on yksi modernin aivotutkimuksen keskeisiä havaintoja. Aivomme eivät ole staattisia rakenteita, jotka passiivisesti ottavat vastaan aistihavaintojemme tarjoamaa tietoa. Sen sijaan ne muokkautuvat voimakkaasti sen mukaisesti miten niitä käytetään. Monet idän kansat ovat vuosituhansia luottaneet meditaatioon tehokkaana keinona muokata mieltämme ja olemisemme tuntua, nyt aivokuvantamismenetelmät ovat osoittaneet, että tämä todellakin muuttaa mieltämme ja nämä muutokset ovat havaittavissa tieteellisissä tutkimuksissa.
Ihmisten hämmästyttävä suvereenisuus saa meidät lipeämään lapsenomaiseen ihailuun. Taiturimaisen kitaristin sormityöskentely ja jumalainen musiikillinen varmuus syöksevät meidät transsiin, piilokärjen pallotaituruus häkellyttää mestareiden liigassa tai filosofin partaveitsenterävä analyysi kimuranttiin kysymykseen saa meidät haukkomaan henkeämme. Helposti ajattelemme, että taituruuden taustalla on yksilön uskomaton synnynnäinen lahjakkuus. Tutkimukset kuitenkin tukevat enemmän niin sanottua kymmenentuhannen tunnin sääntöä. Kun harjoittelet jotakin asiaa määrätietoisesti kymmenisentuhatta tuntia, olet todennäköisesti tavallisen kansan silmissä uskomaton tekijä, mitä ikinä teetkään.
Taustalla on aivojen plastisuus. Niillä on uskomaton taipumus sopeutua sen mukaisiksi, miten niitä käytetään. Aivokuvauksissa näemme kuinka ammattiviulistin sormituksia kontrolloiva aivojen osa on valtavasti laajempi kuin naapurin Epulla. Pitkään on myös ajateltu, että työmuistimme koko olisi kolmesta seitsemään yksikköä. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että tämä rajoite koskee lähinnä sellaisia asioita, joihin emme ole intohimoisesti paneutuneet. Laajennettu työmuisti viittaa siihen tietomäärän muistamiskykyyn, joka koskee meille tuttuja aihealueita. Ammattilaistarjoilija kykenee muistamaan uskomattoman määrän informaatiota päässään, kunhan ne vain esitetään pöytätilauskohtaisesti. Pikashakin pelaajat kykenevät tasokkaaseen shakinpeluuseen, vaikka aikaa yksittäisten siirtojen miettimiseen on vain muutamia sekunteja, koska he kykenevät esitajuntaisesti hahmottamaan pelitilanteita kokonaisuuksina. Ihmisen sokeutuessa kuuloaisti kavereineen valtaavat ne aivojen osat, jotka aikaisemmin käsittelivät visuaalista signaalia.
Meditaation ideana on nimenomaisesti tämän plastisuuden hyödyntäminen. Perusmeditaatiossa pyritään oppimaan irtautumaan ulkomaailman ja tiedostamattoman mielemme meille syöttämistä ajatuksista ja nousemaan oman mielemme kuhinan yläpuolelle. Tavoitteena on saavuttaa eräänlainen läsnäolon tai tiedostamisen tila, jossa ollaan tietoisia kaikesta ympärillä ja omassa mielessä tapahtuvasta, mutta ei takerruta niistä mihinkään. Ajatuksia tulee ja menee, aistimuksia ja ääniä tulee ja menee, tunteita tulee ja menee. Olemme läsnä ja havaitsemme niitä, mutta emme antaudu minkään niistä pauloihin, emme uppoa mihinkään niistä, vaan tarkastelemme niitä ikäänkuin pinnan yläpuolelta. Ulkoisen ja sisäisen maailman annetaan virrata itsenäisesti, meidän toimiessa ihastelevana tarkkailijana.
Toisessa meditaatiotyypissä, niin sanotussa loving kindness -meditaatiossa, pyritään puolestaan positiivisten ajatusten ajattelemiseen kaikista lähimmäisistämme. Keskitämme mielemme läheisiimme, ystäviimme, vihamiehiimme, perheeseemme, meitä ärsyttäviin ihmisiin ja pyrimme toivomaan kaikille heille hyvää. On helppo sanoa, että rakasta lähimmäistäsi, mutta vaikea elää arkensa aina sen mukaisesti. Ideana tässä harjoitteessa on nimenomaisesti, että harjoittamalla tällaista toimintaa tietoisesti opimme rakastamaan lähimmäistämme enemmän ja toimimaan myös tämän rakkauden mukaisesti.
Ja tuloksia syntyy. Länsimainen tiede on viime vuosina innostunut meditaation tutkimuksesta ja tulokset vahvistavat käsityksiä, joita meditoijilla on ollut toimestaan vuosituhansia. Aivotutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että magneettikuvauksissa havaittava vasemman ja oikean etuotsalohkon aktiivisuuden määrä ennustaa melko tarkasti sekä henkilön senhetkisen mielentilan positiivisuutta tai negatiivisuutta, että hänen yleisen elämänasenteensa myönteisyyttä tai kielteisyyttä. Karkeasti ottaen mitä aktiivisempi vasempi aivopuolisko on suhteessa oikeaan, sen onnellisempi henkilö on.
Kun ensimmäinen buddhalainen munkki pistettiin tällaiseen aivokuvaukseen löi hän kaikki senhetkiset ennätykset vasemman aivopuoliskon aktiivisuudessa verrattuna oikeaan. Hän olikin harjoittanut buddhalaista kärsimyksistä vapauttavaa meditaatiota kymmeniätuhansia tunteja.
Tulokset osoittivat myös, että aivoissa näkyvien muutosten aikaansaamiseksi ei tarvitse meditoida kahtakymmentä vuotta. Jo kymmenen minuutin päivittäinen meditaatio muutti ihmisten aivotoimintaa. Heillä alkoi esiintyä enemmän rentoutumiseen kytkeytyviä alpha-aaltoja ja samanaikaisesti heidän kokemiensa masennus- ja pelkotilojen määrä väheni. Toisessa tutkimuksessa 60 amerikkalaista joilla oli valtimokovettumatauti eli kolesterolia kertynyt suoniin harjoittivat meditaatiota 6-9 kuukautta. Heidän valtimokertymänsä laski, kun samanlaisella vertailuryhmällä, joka ei harjoittanut meditaatiota se nousi. Samoin eräässä biotech-alan firmassa työntekijöistä puolet sai meditaatioharjoitusta kolme tuntia viikossa kahden kuukauden ajan. Seurantatutkimuksissa oli selkeät erot näkyvissä verrattuna firman toiseen puoleen. Tämä näkyi sekä aivokuvauksissa, että ihmisten raportoidessa omia tuntemuksiaan. Meditoineet henkilöt olivat vähemmän stressaantuneita ja heillä oli ylipäänsä energisempi fiilis työnsä suhteen.
Aivomme ovat muokattavissa ja meditaatiolla siis kykenee muuttamaan aivojaan ja mieltään pysyvästi. Sen avulla on mahdollista saavuttaa rauhallisempi mielentila, pienentää stressiä, parantaa terveyttään, lisätä myötätuntoa kanssaeläjiä kohtaan. Sillä on mahdollista muuttaa sitä, miten me koemme maailman ja miten elämme siinä. Aika kovat lupaukset! Kysymys kuuluu, joko meditoin itse? Muutamia kokeiluja lukuunottamatta en ainakaan vielä.
Metafora meditaatiosta unen harjoittamisena
Meditatiivisen tilan saavuttamista elämässä on usein verrattu unensaamiseen. Väkisin yrittämällä ei pysty nukahtamaan, vaan vain olemalla yrittämättä mitään, päästämällä irti. Unensaannissa biologia on kuitenkin puolellamme: väsymys vetää meidät kuin itsestään yksinkertaisen olemisen tilaan, jossa nukahtaminen tapahtuu. Meditaation harjoittaminen on ikäänkuin nukkumaan opettelua ilman mitään biologista tarvetta nukkua.
Kuvitellaan tilanne, jossa olisit nykyinen minäsi, mutta et olisi ikinä nukkunut. Tämä ei kuitenkaan haittaa sinua, koska et ole koskaan kokenut unentarvetta, vaan koet vain ajoittaista väsymystä, joka menee ohitse lepäämällä, vaikka katsomalla sohvalla telkkaria muutaman tunnin. Olet kuullut itämailla asuvista unenharjoittajista, jotka makaavat liikkumatta silmät kiinni useita tunteja ja väittävät sen puhdistavan mieltä, mutta muuten koko unen käsite on sinulle melko etäinen. Yhtenä päivänä päätät selvittää, mitä uni on. Täysin virkeänä laitat silmät kiinni ja pyrit nukahtamaan oikein tietämättä mitä nukahtaminen on, miten ’nukahtaminen’ saavutetaan tai miltä se tuntuu. Osapuilleen tällaisessa tilanteessa on länsimainen meditaatioharrastuksen aloittava henkilö.
Paitsi että metafora meditaatiosta unen harjoittamisena ehkäpä valaisee, kuinka vaikeasta asiasta meditaation aloittamisessa on kysymys – kuinka se on hyppy tuntemattomaan – se tuo esiin meditaation erityisen ulottuvuuden. Meditaatio on ikäänkuin ihmisen biologisten ehtojen ylittämistä. Ihminen operoi elämässään paljolti biologisten taipumustensa pohjalta; eloonjäänti, kivun välttäminen, ruoka, juoma, seksi, sosiaalinen status ja hyväksyntä motivoivat valtaosaa ihmisten toimista. Meditaatio ja meditatiivinen asenne elämään edustavat ehkä puhtaimmillaan sitä ihmisen puolta, joka ylittää nämä biologian ehdot. Meditatiivisessa asenteessa pyritään nimenomaisesti nousemaan näiden tarpeiden yläpuolelle, katsomaan niitä ikäänkuin ulkopuolelta ja valitsemaan itse mitä niistä noudattaa.
Jonathan Haidtin kirjassa Happiness Hypothesis ihmismieltä verrattiin elefantilla ratsastamiseen. Tiedostamaton mielemme on väkivahva ja itsepäinen elefantti ja tietoinen mielemme ratsastaja, joka pyrkii kontrolloimaan tätä itseään vahvempaa järjestelmää. Meditaatio on mielen harjoittamista, jonka pyrkimyksenä on pystyä kontrolloimaan omaa mieltä. Toisin sanoen kyseessä on ratsastajan pyrkimys irtautua elefantin monimuotoisista tarpeista ja alkaa itse kontrolloida sitä, mihin ratsastetaan. Siinäpä haastetta meille jokaiselle näin viikonlopun alla.
Matkustamisen meditatiivinen ulottuvuus
Vietin muutaman kauniin kesäpäivän purjeveneessä Itäisen Suomenlahden saaristoissa kaarrellen. Veneen hiljalleen lipuessa luonnonvoimiin uppoutuneena oivalsin matkustamisen olevan meditatiivista. Purjeveneen ohjaaminen tai kyydissä oleminen tyhjentää tehokkaasti tietoisuuden. Mieli avautuu avarana, kun sen täyttää hetkellisesti vain horisonttiin tuijottaminen ja puhdas oleminen. Ymmärsin ehkä myös osittain, mistä tämä ilmiö johtuu.
Heti alkuun on todettava, että purjehtimisen olemassaolo ja suosio lomanviettotapana itsessään jo todistaa matkan olevan usein tärkeämpää kuin päämäärän. Jos tarkoituksena olisi vain päästä satamasta N satamaan M, olisi moottorivene monta kertaa nopeampi ja vaivattomampi tapa matkustaa kuin purjevene, jossa jatkuvasti pitää olla virittämässä purjeita; nostamassa uusia tai laskemassa vanhoja. Purjehtimaan lähtijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan ymmärtäneet matkalla olemisen mieltä puhdistavan vaikutuksen.
Myös junalla matkustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joskus nauttiessani pitkän junamatkan autuudesta mieleeni kirkastui mikä siinä on niin nautittavaa. Syynä on ihmisen jatkuva halu tehdä asioita, suuntautua johonkin päämäärään. Tällaiselle päämäärähakuiselle ihmistyypille rentoutuminen voi olla vaikeata, aina on jokin projekti päällä, asia ajateltavana, kirja luettavana tai mökin uusi kuisti nikkaroitavana. Tunnustan itse olevani selkeästi tätä ihmistyyppiä: aina on ainakin kolmekymmentä kirjaa, jotka odottavat pienintäkin joutohetkeä, jotta voisin niihin paneutua.
Matkustamisen erityislaatu on siinä, että matkatessa toteuttaa jatkuvasti senhetkistä projektiaan, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne. Matkustettaessa purjeveneellä tai erityisesti junalla ei matkan etenemisen eteen tarvitse monina hetkinä tehdä käytännössä mitään. Vene soljuu eteenpäin purjeiden voimalla ja junanvaunu liikkuu kiskoilla tekipä itse mitä tahansa. Valtava vapauden huuma täyttää matkustavan mielen: veneessä voin vain olla.
Matkatessaan siis paatuneinkin suorittaja voi upota lyhyemmäksi tai pidemmäksi hetkeksi tilaan, jossa olemisen täyttää pelkästään se itse – oleminen. Tämä meditatiivinen pelkkään olemiseen itseensä uppoutumisen kokemus on kuulemma monilla luonnonkansoilla osa arkea. Meidän suorituskeskeisten luterilaisten työmoralistien sen sijaan pitää huijata sisäistä ääntämme sen saavuttamiseksi. Matkustaminen – etenkin sopivan verkkaisilla kulkuneuvoilla kuten vanhoilla junilla tai purjeveneillä – on tässä oiva keino.
Kontakti-improvisaation filosofiaa
Viikonloppuna heittäydyin
kontakti-improvisaation
maailmaan. Tässä postmodernissa tanssimuodossa kaksi tai useampi ihmistä liikkuvat keskinäisessä dialogissa ilman musiikkia, antaen keskinäisen kontaktin toimia heidän liikkeensä lähteenä. Se hylkää perinteisiin tansseihin liittyvät näyttävyyden, toisille esiintymisen, teknisen osaamisen ja parinmuodostamisen tavoitteet. Sen sijaan kontakti-improvisaatiossa keskeinen tavoite on tietynlaisen olemisen kokeminen.
Omassa tulkinnassani kontakti-improvisaatio on oikeastaan eräs meditaation muoto. Meditaation tarkoituksena on mielen tyhjentäminen ja sitä kautta puhdas, kaikista kategorioista ja pyrkimyksistä riisuttu olemassaolon kokemus. Kontakti-improvisaation erikoisuus on siinä, että se keskittyy olemisen kokemuksen kahteen keskeiseen elementtiin: liikeeseen ja ruumiillisuuteen sekä olemiseen Toisen kanssa.
Itselleni kontakti-improvisaatio tarjosi paljon. Toisen kurssipäivän aamun tehtävässä vietin puoli tuntia tanssilattialla silmät kiinni kahden hengen tukemana. Alkuvaiheessa he liikuttelivat passiivista ruumistani, loppuosassa tanssin yksin heidän pitäessä huolta, etten törmännyt seiniin tai toisiin ihmisiin. Kokemus omasta ruumiillisuudesta oli tässä uskomattoman vahva. Näköaistin ja kuuloaistin (ei musiikkia, eikä puhetta) poissulkeminen pakotti keskittymään tuntoaistiin ja ruumiiseen. Se toimi ainoana toimivana kanavana maailmaan. Tilantaju katosi ja sitä ikäänkuin vain kellui ruumiillisena tyhjyydessä, omaa liikehdintää ja toisten kosketusta väkevästi aistien. Samalla tunsi myös vahvasti lattian ja painovoiman läsnäolon; kaksikon joka on aina tanssissa läsnä, mutta ei koskaan aiemmin näin tiedostettuina.
Kontakti-improvisaatio siis riisuu olemassaolon kokemuksesta kaiken ylimääräisen. Sosiaalinen minä katoaa, ei ole tarvetta esittää kenellekään mitään. Tanssissa ei ole ulkoisia tavoitteita, joten myöskään toinen ei voi olla toistaan parempi, kontakti-improvisaatiota ei voi
suorittaa
. Keskiöön nousee se, miltä minusta tuntuu, ei se miltä näytän toisten silmissä. On vain oma liikkumiseni ja oma tuntemukseni liikkumisesta.
Samalla tanssi on kuitenkin dialogia, sitä tanssitaan jonkun toisen kanssa. Sosiaalisen minän riisuminen tekee tästäkin kohtaamisesta puhtaamman. Kohtaan toisen Toisena, en sosiaalisesti kategorisoituna tai sukupuolitettuna henkilönä. Kontakti-improvisaatiossa opetellaan päästämään irti näistä kategorioista muun muassa etsimällä itselleen pari silmät kiinni. Tanssit toisen kanssa tietämättä onko kyseessä nuori vai vanha, mies vai nainen. Kun tavallisessa tanssissa musiikki toimii liikkeiden inspiraationa, on kontakti-improvisaatiossa inspiraation siemen istutettu kohtaamiseen.
Tanssin yhteydet fenomenologiaan ovat ilmeiset. Jos puhtaan meditaation tavoitteeksi kiteytetään kokemus siitä, minkä Heidegger on käsitteellistänyt Olemiseksi, voisi sanoa, että kontakti-improvisaatio tavoittelee kokemusta Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiasta ja Irigarayn Toisesta. Tarkemmin sanottuna kontakti-improvisaatio tuottaa perustavia kokemuksia ruumiillisena olemisesta ja toiseudesta, joita kokemuksia vasten kaikkia ruumiin tai toiseuden fenomenologisia teorioita tulisi peilata.
P.S. En ole lukenut tai kuullut lainkaan kontakti-improvisaation ’oikeasta’ filosofiasta, joten nämä tulkinnat lajin luonteesta ovat omista tuntemuksistani syntyneitä, eivät virallisia totuuksia. Lisätietoa kontakti-improvisaatiosta ja harrastusmahdollisuuksista löytyy lajin suomenkielisiltä
sivuilta
.
Aivomittauksia buddhalaismunkeista
Muutama mielenkiintoinen tieteellinen tutkimus buddhalaisuudesta on tässä viime hetkinä osunut silmiini. Hassua, että vaikka sitä ajatteleekin, että tuollaiset munkit on aika kovia jätkiä noin henkisellä tasolla, niin silti asia jotenkin konkretisoituu, kun niiden mielen kyvyistä saadaan jotain selkeän objektiivisia tieteellisiä faktoja irti. Näin syvältä tieteellis-objektiivisesta maailmankuvasta käsin sitä näitä itäisten maiden juttuja tarkastelee. Mutta faktoihin.
Ensinnäkin Öserin, kolmisenkymmentä vuotta meditaatiota harrastaneen munkin aivokuvaukset osoittivat, että kun hän suoritti tietynlaisia meditaatiotekniikoita, hänen aivojensa sähkökäyrissä tapahtui selkeitä ja stabiileja muutoksia, joihin meditaatiota harjoittamattomat yksilöt eivät kyenneet.
Tämä oli nyt vielä melko odotettavaa. Seuraava tulos on jo vähän kiehtovampi. Aiemmista aivotutkimuksista tiedetään, että aivokuvauksissa positiivisten tunteiden vallitessa ihmismielessä hänen vasen otsalohkonsa on erityisen aktiivinen. Tämä koskee niin ilon, innostuksen, epäitsekkyyden tai mielen vilkkauden kokemuksia. Vastaavasti oikea otsalohko on erityisen aktiivinen masentuneilla, pessimistisillä ihmisillä ja ihmisen ollessa surullinen. Kuvattuaan laboratoriossaan tuhansia yksilöitä päättivät tutkijat kuvauttaa useita vuosikymmeniä meditaatiota harrastaneen munkin. Tutkijat raportoivat, että hänen ollessa neutraalissa mielentilassa oikean aivolohkon toiminta oli aivan poikkeuksellisen alhainen vasemman ollessa luonnollisesti poikkeuksellisen vahva. Aivojen sähköisyydestä voisi siis päätellä, että munkki eli harvinaisen onnellisessa mielentilassa.
Seuraavaksi Öser ja toinen munkki laitettiin katsomaan kuvaa neutraaleista kasvoista. Kasvoilla kävi ilme 30-osa sekunnin ajan jonka jälkeen ne palasivat neutraaleiksi. Tämän jälkeen pitää tunnistaa tämä ilme. Noin viisituhatta ihmistä oli tehnyt testin aiemmin ja poliisit, psykiatrit, tullivirkailijat ja salaisen palvelun agentit olivat toistaiseksi saaneet parhaimpia tuloksia. Mutta munkit
meditaatiota ja buddhalaisuutta
Viime viikkoina olen pyrkinyt buddhalaisen ajatusmaailman parempaan sisaistamiseen. Tapani tutustua aiheeseen ovat sisaltaneet muutaman meditaatiosession, ennenaikaiseksi syntymapaivalahjaksi saamani buddhalais-kirjan seka keskustelut parin aasialaisen luokkatoverin kanssa.
Intialainen tyyppi piti viime maanantaina koulussamme luennon aiheesta ’spiritual base for inner harmony’ tai jotain sinne pain. Luonnollisesti olin paikalla. Luennon jalkeen han tarjosi mahdollisuutta meditaation aloittamiseen ja paatimme kokeilla. Kolmen meditaatiokerran jalkeen taytyy sanoa, etten viela ole saanut niin hirveasti siita irti. Kykyni olla ajattelematta tai pysya etaisyydessa ajatuksiini nahden ei ilmeisesti ole kovinkaan hyva. Puolen tunnin sessiossa huomaa kuinka tehokkaasti mielesta pulppuaa ajatuksia jatkuvalla syotolla. Jos saan sessioita jatkettua on mielenkiintoista nahda miten kehitysta tassa mielen keskittamisessa tapahtuu.
Kysymys siita milla termilla maaritella oma kiinnostukseni buddhalaisuuteen on myos vaivannut minua. En ole kiinnostunut siita uskontona, vaan enemmankin taman ajatustradition tarjoamasta mahdollisuudesta kehittaa omaa ajatteluani. Talloin termi itsensakehitys nousee vakisin pintaan mutta olen kokenut sen varsin vieraaksi. Peruskontradiktio itsensakehityksen ja buddhalaisuuden valilla on lokalisoitavissa yhdyssanan ensimmaiseen osaan. Itsensakehitys korostaessaan itsea sisaltaa vahvan amerikkalaiselta kalskahtavan individualismin mielikuvan. Ihminen maaritellaan sosiaalisista roolista irroitettavissa olevaksi autenttiseksi yksiloksi. Tata omaa itseaan pyritaan sitten kehittamaan. Asiaan kuuluu myos vahva ideologia ’omana itsenaan’ olemisesta ja kehitys tahtaa taman aidon itseyden vahvistamiseen.
Buddhalaisuus on perustaltaan varsin kaukana tasta yksilollisyydesta. Yksilo nahdaan paljon vahvemmin sosiaalisten rooliensa kautta. Etiikka ja hyveet koskevat tietyissa sosiaalisissa rooleissa oloa ja nayttavat kattavan yksilon varsin kokonaisuudessaan. Mina itse ja henkilokohtaiset preferenssit nahdaan enemmankin vihollisena, josta paastaan eroon oikeanlaisen harjoittelun kautta, vahan karjistetysti ilmaistuna. Nainhan asia on ollut myos Euroopassa ennen Uutta aikaa, keskiaikaisessa (paaosin uskonnollisessa) kirjallisuudessa itse sanana sisaltaa negatiivisia konnotaatioita ja roolien tayttaminen nahdaan keskeisena. Nykyinen individualismin aikamme on itse asiassa historiallis-maantieteellisessa katsannossa varsin harvinainen ilmio, nykyisessa lansimaisessa mittakaavassaan se lienee ainutlaatuisen voimakas ideologia.
Jos filosofian voidaan nahda ennakoivan yleisen ajatusmaailman muutoksia voisi viimeaikaisen uudelleenkiinnostuksen hyve-etiikkaan filosofian piirissa nahda jonkinlaisena merkkina siita, etta individualistinen ideologia on saavuttanut lakipisteensa ja tulevaisuudessa sen sisaltamat ongelmat yhteiselolle voivat johtaa kulttuurin jalleen hivenen kollektiivisempaan suuntaan.
Mika sitten on oma positioni tassa individualismin ja kollektivismin janalla? Valitsenko buddhan vai self developmentin? Individualistisen kulttuurin kasvattina olen luonnollisesti varsin individualismihenkinen kaikin puolin ja koen sen tarjoaman vapautuksen olevan positiivisen asian. Kaikilla ideologioilla on kuitenkin taipumus menna liian pitkalle ja individualismista voi seurata esimerkiksi syvallisten ihmissuhteiden rappio. On mahdollista myos ajatella, etta esimerkiksi amerikkalaisen kulttuurin vakivaltaisuus ja katujen turvattomuus on osaltaan taman individualismin seurausta. Kollektiivisemmassa Aasiassa elo on paljon turvallisempaa, kun ihmiset kokevat kollektiivista vastuuta ’every man for himself’ ajattelun sijasta. Yhteiskunnallisella tasolla koen siis individualismin olevan paaosin hyva asia, mutta erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan koen liian individualistisena.
Henkilokohtaisestikin olen aika individualistinen ja varsin pitkalle halukas itse maarittamaan omat standardini ja roolini. Mutta maarittaessani naita standardeja koen tarvetta maarittaa ne jossain maarin kollektivistisesti. Haluan tayttaa tietyt roolit ja ottaa ihmissuhteet vakavasti pyrkien niissa lahemmaksi ihanteellisuutta. Haluan kehittya paremmaksi naissa asioissa, sisaistaa ja tayttaa roolieni minulle asettamat velvollisuudet mahdollisimman hyvin. Tassa mielessa buddhalainen ajattelu vetoaa vahvasti. Jonkinlainen valittu kollektivismi lienee se mita haen takaa.