Tagged: sitoutuneisuuden filosofia

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.