Tagged: ironia

Oletko laumasieluinen hipsteri vai aidosti innostuva hippisteri?

Hipsterit tuntuvat tekevän monia mainioita asioita: sienestävät, syövät lähiruokaa, järjestävät kaupunkifestareita, katselevat laatuleffoja, käyvät kirppiksillä, juovat hyvää punaviiniä ja polkupyöräilevät töihin. Kuulostaa kivalta! Silti kysyttäessä lähes jokainen kieltää olevansa hipsteri. Miksi?

Paradoksi johtuu hipsteriyden ytimessä olevasta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristiriidasta. Kirppiksiltä etsitään uniikkeja vaatteita, joita muilla ei ole. Pyritään kuuntelemaan indie-artisteja, joita muut eivät vielä kuuntele. Harrastamaan jotakin joogan alahaaraa, josta muut eivät ole edes kuulleet. Kun jostakin tulee massaa, ei se enää ole hipsteriä. Samalla hipstereitä on niin monta, että kymmenentuhatta flow-kävijää tunkeutuu kuuntelemaan samaa uniikkia bändiä ironisen yksilöllisissä kampauksissaan.

Pyrkiikö hipster sitten olemaan aidosti yksilöllinen? Itse asiassa ei. Hän pyrkii olemaan yksilöllinen viiteryhmänsä tunnustamalla tavalla. Hän pyrkii esteettisellä maullaan asettumaan muiden edelle, ei heidän sivulleen. Olemaan sitä, mitä muut ovat kohta. Ja mitä muut ihailevat jo nyt. Hipster ei siis todellakaan ole yksilöllinen siinä mielessä, että häntä ei tippaakaan kiinnostaisi muiden mielipiteet. Sen sijaan hän on jopa kipeän tiedostava siitä, mitä muut mistäkin asiasta ajattelevat. Muilla en tarkoita tietenkään koko Suomea – juntti-Suomea hän halveksuu -, vaan muita indiejuppeja, joiden kanssa hän trendikkäissä kahviloissa ja pop-up-solarium-drinkki-baareissa aikaansa viettää.

Tästä seuraa tietty aitouden puute. Ei uskalleta vain tykätä jostakin asiasta, vaan pitää tehdä sekin tiedostavasti: ”Tiedän että hipsterit vihaavat tätä, mutta diggailen ihan oikeasti Arttu Wiskaria, ”Taidan olla jo keski-ikäinen kun ostin eilen housut Stockmannilta.” Eli ei uskalleta vain tykätä – heittäytyä -, vaan pitää aina muistaa kertoa, että tiedostaa kyllä, että tämä on kollektiivisen cooliuden ulkopuolella. Ironia ja hipsteriys kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ironia on suojautumiskeino. Sillä estetään se, että toisten arvostelu voisi osua minuun. Kun viikseni ovat ironiset, ei satu, kun joku nauraa niille. Jos tykkään aidosti jostakin, asetan itseni alttiiksi toisten arvostelulle. Mutta kun kätken itseni syvälle ironisten Berliinistä ostettujen kirpparivaatteiden alle, olen suojassa muiden katseelta. Hipsteriydessä on siis lopulta kyse siitä, että pelkää muiden arvostelua. Ja joutuu käyttämään lukemattomia tunteja pysyäkseen varmasti sellaisella alueella, joka juuri tällä hetkellä on edelläkävijämäistä, ironisen hienoa ja arvostelun ulkopuolella. Syvälle menevä epävarmuus omasta sosiaalisesta arvosta tekee ihmisestä hipsterin. Siksi jotkut hipsterit ovat niin vihamielisiä niitä kohtaan, jotka eivät täytä heidän tyyli-ihanteitaan. Epävarmuus tulee ulos vihamielisyytenä. Se on puolustusreaktio.

Samalla tykkään itsekin (koska minähän tietysti olen uniikki enkä hipsteri 😉 ) tehdä monia hipsteriksi leimattavia asioita. Flow-festareilla oli monia hyviä bändejä. Kalliossa on mainiota asua, kun siellä on sopiva sekoitus rosoisia baareja ja laadukkaita kahviloita. Eikä laadukkaiden raaka-aineiden käyttäminen ruoan laitossa kuulostaa tyhmältä sekään. Eli eivät ne hipster-elämäntapaan liittyvät asiat itsessään mitenkään pahoja ole. Huonoa on ainoastaan se, jos niitä tekee ulkoisen arvostuksen vuoksi, eikä asioiden itsensä vuoksi. Kun hipster-sanalla on niin negatiivinen kaiku, niin mitä sanaa käyttäisimme kuvaamaan sellaista henkilöä, joka tekee joitakin hipsterimäisiä asioita, mutta tekee niitä omista lähtökohdistaan. Miten olisi hippister?

Hipsterin ja hippisterin ero on tekemisen motivaatiossa. Molemmat voivat ulkoisesti tehdä täysin samat asiat. Käydä samoissa kahviloissa, kuunnella samoja levyjä, hivellä samanlaista iPodiumia reittään vasten. Kyse on siitä, tekeekö nämä asiat pohjimmiltaan itseään varten vai muita varten. Ovatko asiat sellaisia, joita itse rakastaa? Vai rakastaako enemmän sitä kuvaa itsestä, joka näiden asioiden tekemisen kautta syntyy?

Kun seuraavan kerran katsomme trendikästä ja urbaania kansalaista (esimerkiksi peilissä), miettikäämme kuinka paljon hänessä on hipsteriyttä ja kuinka paljon hippisteriyttä? Ulkoiset tunnusmerkit ovat samat, siksi meidän on katsottava hänen sisäänsä. Onko hän käpertynyt omaan ironiseen erinomaisuuteensa, toisenlaisten katseet torjuen ja heille ylimielisen defensiivisesti nauraen? Vai onko hän aidosti sitä mitä on, ei välitä muiden mielipiteistä ja on suvaitsevainen myös sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on täysin poikkeavat lajityypilliset tunnusmerkit? Lempeän suvaitsevaisesta ja terveen itsevarmasta katseesta tunnistaa hippisterin.

Samasta teemasta – mutta eri ryhmäidentiteettejä koskien – olen kirjoittanut myös otsikolla Mahdollisuuksien aikakautena vain nörtit selviävät ja Onko hippi hipille hippi?.

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.