Tagged: älymystö

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.

Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina

Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.