Pitkään tieteessä uskottiin, että tahdonvoima on kuin lihas joka väsyy käytössä. Näinhän itsekin väitin edellisessä kirjoituksessani. Mutta sitten tutkimusryhmä Stanfordin yliopistosta osoitti, että mitä enemmän uskomme siihen, että tahdonvoimamme kuluu jossakin tehtävässä, sitä enemmän se todellakin kuluu. Tämä aiheutti pienimuotoisen skandaalin alan asiantuntijoiden keskuudessa.

Mitä tuo Stanfordin tutkimusryhmä sitten teki? Ensiksi he selvittivät koehenkilöiden tahdonvoimaan liittyviä uskomuksia kyselemällä heiltä, uskovatko he tahdonvoiman kuluvan käytössä ja uskovatko he sen vaativan lepoa palautuakseen. Tämän jälkeen koehenkilöiden piti tehdä kaksi tahdonvoimaa kuluttavaa testiä peräkkäin: Ensimmäisessä täytyi pitkästä tekstistä poimia ja yliviivata tiettyjä kirjaimia monimutkaisten sääntöjen pohjalta. Toisessa piti klikata mahdollisimman nopeasti oikeaa väriä ruudulla olevan tekstin pohjalta. Haasteena oli, että teksti ja fontin väri olivat ristiriidassa, eli ruudulla luki esimerkiksi keltaisin kirjaimin ”vihreä”. Tulokset olivat selkeät: Sellaisten tutkittavien, jotka uskoivat tahdonvoiman olevan rajallinen resurssi, suorituskyky huononi raskaan ensimmäisen tehtävän jälkeen. Hämmästyttävää oli kuitenkin se, että niiden suoritustaso ei mainittavasti laskenut, jotka eivät uskoneet tahdonvoiman kuluvan käytössä.

Sama toistui myös tutkimuslaboratorion ulkopuolella opiskelijoiden oikeassa elämässä. Kun raskas tenttiviikko oli päällä, kaikki opiskelijat kokivat energiansa olevan vähissä. Mutta ne opiskelijat, jotka uskoivat tahdonvoiman kulumiseen, vetivät tästä helpommin sen johtopäätöksen, etteivät he jaksaisi enää opiskella. Tahdonvoiman kulumattomuuteen uskovat opiskelijat jaksoivat opiskella paremmin näinä raskaina hetkinä.

Eikä tässä vielä kaikki. Toisissa tutkimuksissa on osoitettu, että tahdonvoiman väsymistä voidaan estää myönteisillä tunteilla sekä pelkästään sillä, että on tarpeeksi innoissaan tehtävästä. Nämä tulokset tuntuvat siis olevan täysin ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että tahdonvoima olisi lihas, joka kuluu käytössä. Omalla asenteellamme tuntuu olevan vahva vaikutus siihen, miten pitkälle tahdonvoimamme riittää. Ehkä tahdonvoimassa ylipäänsä on enemmän kyse asenteesta kuin pelkästä fyysisestä resurssista.

Voimme valaista tahdonvoiman kahtalaista luonnetta – lihas ja asenne – viemällä lihasvertausta askeleen pidemmälle. Urheilijoita tutkineet lääkärit ovat nimittäin havainneet, että väsymys on enemmän mielessä kuin lihaksessa. Kun juoksemme ja tunnemme, että jalkamme ovat aivan loppu, on kyse itse asiassa mielen varoitusjärjestelmästä. Se havaitsee, että energiavarantomme vähenevät ja että pulssi on kova. Säästääkseen lihasta tuleviin koitoksiin mielemme alkaa lähettää väsymysviestejä. Lihaksen fyysinen loppuun palaminen ja mielessämme oleva tunne lihasväsymyksestä ovat siis kaksi eri asiaa. Ja ne ovat myös eritahtisia: mielemme tuntee väsymystä ennen kuin itse lihas on oikeasti loppuun palanut.

Huippu-urheilijat ovatkin oppineet olemaan välittämättä tästä väsymyksen ensi aallosta ja puskevat yksinkertaisesti sen lävitse. Siinä kohdassa, jossa tavallinen maallikko luovuttaa, vääntää huippu-urheilija vaihdetta vielä askeleen isommalle ja vie kehonsa pisteeseen, jossa sen resurssit ovat ihan oikeasti lopussa. Myös tavallinen maallikko voi havaita saman ilmiön ääritilanteessa. Kuvittele, että olet lenkillä metsässä ja voimasi ovat ”aivan lopussa”. Juuri kun päätät pysähtyä lepäämään, havaitset karhun lähestyvän. Ennen kuin huomaatkaan, olet sprintannut itsesi turvaan läheiseen latoon. Et ollutkaan aivan loppu, vaan oikeasti voimaa oli jäljellä – kunhan asenne vain oli kunnossa. Pelko hengen menettämisestä on aika tehokas keino löytää tarvittava asenne.

Tahdonvoiman väsymisessä lienee osittain kyse samasta ilmiöstä. Eli mielemme alkaa varoittaa meitä henkisten resurssiemme loppumisesta jo kauan ennen kuin resurssi itse asiassa on loppuun kaluttu. Ja tällöin peliin astuu asenteemme. Kuinka paljon väsymystä olemme valmiita kestämään? Kuinka motivoituneita olemme puskemaan läpi väsymyksen?

Tämä ei myöskään ole suinkaan ainoa asennetekijä, joka vaikuttaa jaksamiseemme. Menneet kokemuksemme onnistumisistamme ja epäonnistumisistamme värittävät uskomustamme sen suhteen, kannattaako nyt edes yrittää. Jos uskomme tahdonvoimamme joka tapauksessa pian pettävän, ei ole mitään järkeä sinnitellä edes nykyhetkeä. On parasta luovuttaa saman tien. Mutta jos olemme vakuuttuneita jaksamisestamme, ei epäonnistumisen pelko turhaan nakerra voimiamme.

Usein lipsahduksemme johtuvatkin siitä, että annamme itsellemme luvan lipsahtaa. Vaikka oikeasti jaksaisimme, päätämme armahtaa itsemme tällä kertaa – mutta vain tällä kertaa – koska juuri nyt on huono sää, vähän kaikenlaista tai mikä muu selitys mieleemme sattuukaan juolahtamaan. Olemme itsepetoksen mestareita ja annamme usein itsellemme luvan luovuttaa, vaikka voisimme helposti vielä jatkaa. Joskus saatamme olla ihan oikeasti niin väsyneitä, että emme pysty enää järkevään toimintaan. Mutta usein annamme periksi turhankin helposti. Osaamme myös perustella itsellemme, miksi se juuri nyt on sallittua. Kuten on osuvasti sanottu: “Jos uskot, että pystyt, tai että et pysty – olet todennäköisesti oikeassa.”

Nähdäkseni tahdonvoimaa on parasta lähestyä näin: Puolet siitä on ihan oikeaa fyysistä resurssia, joka kuluu käytössä mutta palautuu nopeasti levossa. Toinen puoli siitä on kuitenkin omasta asenteestasi kiinni. Siitä kuinka vahvasti olet motivoitunut saavuttamaan päämääräsi ja kuinka paljon luotat itseesi ja tahdonvoimaasi. Ja ihminen voi mennä metsään sekä yliarvioimalla että aliarvioimalla tahdonvoimansa määrän. Yleisesti väitetään, että usko siirtää vuoria. Ei siirrä. Kyllä siinä kohtaa tulevat ihan fyysiset rajoitukset vastaan niin vahvasti, että vuori jää paikalleen ja usko väsyy turhaan. Ei siis pidä lähteä niiden myönteisyystohtorien kelkkaan, joiden mukaan kaikki elämän ongelmat on ratkaistavissa pelkästään omaa asennetta muuttamalla. Sekä ympäristö että oma henkinen ja fyysinen mielemme asettaa ihan oikeita rajoitteita sille, mikä on meille mahdollista. Niiden liiallinen vähättely on yksi itsepetoksen muoto.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että olisi järkevää aliarvioida asenteen suurta merkitystä. Monesti oma asenteemme on se isoin möhkäle, joka on ylitettävä, ennen kuin edes pääsemme koettelemaan voimiamme todellisten esteiden kanssa. Aivan liian monet ihmiset rajoittavat huomattavasti mahdollisuuksiaan elämässä ylläpitämällä vähätteleviä uskomuksia omista kyvyistään ja jaksamisestaan. He elävät vankilassa, joka on olemassa vain heidän omassa mielessään. Asenteet muuttuvat hitaasti, ja tie ulos tästä vankilasta voi olla kivinen. Mutta tämä tie antaa mahdollisuuden käyttää itseään täydessä mitassa, tekemään asioita koko potentiaalillaan.