Tagged: peruskoulu

Myötätuntokasvatus – Eli miksi Yhdysvaltain presidentinvaalit olivat oire peruskoulun epäonnistumisesta

Mikä on peruskoulun tärkein tehtävä? Nykykeskustelussa ratkaisuja perustellaan usein työelämän tarpeilla ja taloudellisella tuottavuudella. Viimeistään Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi tulisi herättää meidät muistamaan, että peruskoululla on vielä tärkeämpi perustehtävä: kasvattaa ihmisistä kansalaisia.

Jo Aristoteles puhui aktiivisen kansalaisuuden ja tiettyjen kansalaishyveiden merkityksestä ja saman havainnon teki 1830-luvulla Alexis de Tocqueville klassikkoteoksessaan Democracy in America. Hän näki, että demokratia toimi Yhdysvalloissa muita maita paremmin, koska instituutioiden lisäksi kansalaisilla oli siellä oikeanlainen asenne ja oikeanlaiset toimintatavat.

Toimiva demokraattinen yhteiskunta edellyttää siis muutakin kuin vapaita vaaleja. Se vaatii kansalaisilta ainakin seuraavia valmiuksia: perusymmärrystä poliittisesta prosessista, myötäelämisen kykyä, oikeudenmukaisuuden tajua ja halua puolustaa järjestelmää potentiaalisia rikkomuksia vastaan.

Yhdysvaltain tulevan presidentin Donald Trumpin kampanjaa leimasi hämmentävä piittaamattomuus faktoista ja poikkeuksellisen suoraan ilmaistu vihamielisyys heitä kohtaan, jotka eivät olleet samanlaisia ja samaa mieltä kuin hän. Toimivassa demokratiassa tällainen asialliseen keskusteluun ja perusteltuihin mielipiteisiin kykenemätön vihapuhetta viljelevä ehdokas ei pystyisi nousemaan vaalivoittoon. Mutta Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja mediaympäristö olivat jo valmiiksi niin myrkyttyneitä ja kahtiajakautuneita, että monet näkivät minkä tahansa muutoksen parempana kuin nykyeliitin vallan jatkumisen.

Estääksemme kansankiihottajien valtaannousun on koulujärjestelmän kyettävä tarjoamaan kaikille ihmisille kaksi taitoa: Ensinnäkin koulun on kasvatettava kriittisiä kansalaisia. Ihminen jää helposti ennakkoluulojensa ja tunnepohjaisten reaktioidensa vangiksi. Koulujärjestelmän on kyettävä tarjoamaan ihmisille perustaidot media- ja lähdekriittisyydestä. Koulun on sytytettävä ihmisessä halun ylittää tunnereaktionsa, etsiä luotettavaa tietoa ja kunnioittaa perusteltuja mielipiteitä.

Toiseksi myötätunnon ja kanssaelämisen taito on elinehto demokratioille. Empatia on kykyä asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hetken hänen silmillään. Jos emme kykene näkemään jotakin kansanryhmää ihmisinä, avautuvat portit sorrolle ja väkivallalle. Kun kansanryhmien keskinäinen luottamus ja myötätunto loistavat poissaolollaan, tulee politiikasta kilpailevien ryhmittymien taistelua, jossa tavoitteena ei ole yhteinen hyvä, vaan oman ryhmän voitto. Kyky haluta hyvää myös toisille ihmisille mahdollistaa demokratian edellyttämän yhteisen hyvän tavoittelun.

Koulujärjestelmän tärkein päämäärä on kasvattaa ihmisistä kansalaisia, jotka kykenevät kriittiseen ajatteluun ja joilla on vahva myötäelämisen kyky. Kyse ei ole taloudesta. Kyse on siitä saavatko lapsemme kasvaa demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmis- ja kansalaisoikeudet on turvattu.

Toimiva peruskoulu on paras puolustuksemme populistista vallankaappausta vastaan.

Julkaistu alunperin CoPassion-tutkimushankkeen blogissa 1.12.2016

Koulukiusausta voidaan estää. Ja se on uutisen arvoinen juttu!

Toimittajat huomio: Kuuntelin tiistaina professori Christina Salmivallin luentoa koulukiusausta ehkäisevästä KiVa Koulu-toimenpideohjelmasta Terveyspsykologian päivillä. Kyse on kansainvälisestikin katsoen harvinaisen tehokkaasta tutkimusperusteisesta ohjelmasta, joka todistetusti ehkäisee kiusaamista erityisesti opettamalla ja aktivoimalla kanssaoppilaat ottamaan kiusausta ehkäisevän roolin.

Ohjelma ei vain väitä ehkäisevänsä kiusausta, vaan voi vakuuttavasti osoittaa, että niissä kouluissa, joissa ohjelma on otettu käyttöön, kiusaustapaukset vähenevät. Esimerkiksi sellaisten 4.-9. -luokkalaisten määrä, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi koulussa, on Kiva-kouluissa laskenut kymmenestä prosentista neljään prosenttiin eli yli puolittunut. Toisia kiusaavien oppilaiden määrä on vähentynyt 49 prosenttia ja kiusatuksi joutuvien oppilaiden määrä 28 prosenttia. Joissakin erityisen aktiivisesti ohjelmaa toteuttaneissa kouluissa luvut ovat vielä selvästi suuremmat.

Kun tietää minkälaiset arvet koulukiusaus voi jättää ja miten se voi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, mielenterveyteen ja koko elämänkulkuun vuosikymmeniä eteenpäin, niin olen kyllä harvinaisen vaikuttunut ohjelman aikaansaamista myönteisistä tuloksista. Inhimillisen tärkeytensä lisäksi sillä on ihan kansantaloudellisiakin vaikutuksia, kun kasvavasta sukupolvesta selvästi pienempi osuus traumatisoituu koulussa. Hienoa siis, että Kiva Koulu-toimenpideohjelma on jo käytössä 90 % suomalaiskouluista.

Christina kuitenkin valitteli, että mediaa tällaiset tulokset eivät kiinnosta. Ne ovat haukkana paikalla vain silloin, kun jossakin koulussa ohjelma ei tuota toivottuja tuloksia. Ohjelma valitsee joka vuosi vuoden KiVa-koulun eli sellaisen koulun, joka on tehnyt kaikkein parasta työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi vuonna 2015 Maikkulan koulu valittiin voittajaksi tunnustuksena siitä pitkäjänteisestä ja aktiivisesta työstä, jota he ovat tehneet kiusaamisen vähentämiseksi. Voittajasta tehdään lehdistötiedote, mutta ei siihen mikään media tartu.

Tämä on todella sääli! Kiusaamista tehokkaasti ehkäisevä koulu ansaitsisi tunnustusta ihan vain sen hienon työn vuoksi mitä tekevät. Paljon mielekkäämpää olisi lukea toimittajan reportaasi elämästä tällaisessa koulussa kuin joku tyhjänpäiväinen klikkiuutinen tositv-tähden ryyppyreissusta. Lisäksi jos koulusta tehtäisiin reportaasi, auttaisi se siellä kehitettyjen hyvien käytäntöjen leviämistä muihin kouluihin ja tuottaisi siis hyvää myös muualle Suomeen.

Edellinen vuoden KiVa-koulu -palkinto jaettiin näköään marraskuussa 2015. Nyt siis toimittajat hereillä: Seuraava palkinto jaettaneen lähiaikoina. Pitäkää huolta, että joku toimituksestanne menee paikan päälle kouluun, haastattelee rehtoria sekä välituntia valvovia oppilaita ja tekee aiheesta laajan raportin!

Tässä vielä muutama otsikkoehdotus, joilla oikeasti merkittävä journalismi voi yrittää taistella tilastaan turhapäiväisen klikkienkalastelun keskellä:
* ”Näillä kolmella niksillä peruskoulu Savossa onnistui puolittamaan koulukiusauksen”
* ”Rehtorin rohkea päätös pelasti satoja oppilaita kiusaukselta: ”En olisi koskaan voinut uskoa…”
* ”Tämä yksitoistavuotias osaa ehkäistä kiusausta ja kertoo nyt miten se tapahtuu”
* ”Make ei enää kiusaa: ”Sen videon nähtyäni vasta tajusin…”

Edit: Olen näköjään viimeksi kuunnellut Christinan luentoa ohjelmasta neljä vuotta sitten ja silloinkin vaikutuin niin, että kirjoitin aiheesta blogikirjoituksen. 🙂

Teesejä nuorten laajennettujen itsemurhien estämiseksi

Viime yönä kalmanvärinen tunne tuli uniin. Jonkinlaisessa puoliunessa makasin sängyssä odottamassa, koska ikkunaan ilmestyvät valonsäteet työntäisivät yön tumman todellisuuden pois. Uskon, että en ole ainoa, jonka perusturvallisuuteen tällaiset tapahtumat tekevät hetkittäisiä lovia. Viime kerran jälkeen mieltäni poltti halu ymmärtää
miten tällaista voi tapahtua.
Tämänkertaisen tapauksen synnyttämä mielenliikutus on kanavoitunut kysymykseen siitä, miten tällaisia tapauksia voisi tulevaisuudessa estää. Seuraavassa kolme oireeseen ja neljä syyhyn pureutuvaa keinoa:

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

  • 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

  • 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. ”Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ’taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

  • 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

  • Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

  • 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

  • 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ’Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ’vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

  • 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

  • 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ’omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava
projektin
sivulta
kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

  • Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.