Tagged: Vamos

Köyhyys Suomessa: Osattomuuden kierre ja kanssakulkemisen voima

Miten otat takin pois päältä? Eli kuvitellaan tilanne, jossa sinulla on normaali perustakki päällä. Avaat edessä olevan vetoketjun. Mitä sitten teet? Mihin viet kätesi?

Tätä kysymystä jäin pohtimaan hiljattain, kun parivuotias esikoiseni taisteli takin kanssa. Halusin auttaa häntä kertomalla miten asiassa kannattaisi edetä. Mutta en tiennyt. Vaikka otankin takin pois päältäni lähes päivittäin, teen sen niin automaattisesti, että en edes tiedosta miten se tapahtuu. Lopulta jouduin pukemaan oman takkini päälleni ja riisumaan sen itse, ennen kuin pystyin kertomaan pojalleni, miten homma tapahtuu.

Tämä kokemus nousi mieleeni, kun hiljattain kävin puhumassa etsivän nuorisotyön päivillä sisäisestä motivaatiosta. Etsivän nuorisotyön tekijät pyrkivät tavoittamaan niitä nuoria, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan ulkopuolelle. He kohtaavat päivittäin ihmisiä, jotka painivat meille itsestään selvien ongelmien parissa. Miten lomake täytetään, miten ihmisille puhutaan, miten käydään ruokakaupassa? Jopa lukutaito voi olla puutteellinen. Asiat jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, ovat joillekin ylivoimaisen vaikeita. Syynä on tavallisesti se, että näiltä nuorilta on puuttunut se aikuinen – äiti, isä, isovanhempi – joka olisi voinut tarjota hänelle niitä perustaitoja, jotka me otamme itsestään selvinä. Nuorisotyöntekijät joutuivat paljon myös sanoittamaan nuorille heidän kokemuksiaan, kukaan ei ollut opettanut heille miten tulkita omia tunteitaan tai tilanteitaan.

Köyhyys ei ole yhteiskuntamme ydinongelma, mutta osattomuus on. Kutsun osattomuudeksi sitä, kun yksilö on jäänyt paitsi niistä elämänhallinnan perustaidoista, jotka meille enemmistölle ovat itsestään selviä. Osattomuus johtaa usein köyhyyteen, mutta kaikki köyhät eivät ole osattomia. Moni opiskelija voi esimerkiksi elää nuudeleilla, mutta hänellä on vahvaa osaamispääomaa ja sosiaalista pääomaa, joiden ansiosta hänen tulevaisuutensa on suhteellisen turvattu. Osattomille sen sijaan kasautuu köyhyyden lisäksi monia muitakin haasteita. Kun siis haluamme ratkoa köyhyyden ongelmaa Suomessa, on ensisijaisesti ratkaistava osattomuuden ongelma. Keskeinen kysymys on, miten voimme vahvistaa niiden ihmisten elämänhallintaa, joilta nämä taidot syystä tai toisesta puuttuvat?

Ihmistä ei voi pakottaa pois osattomuudesta. Yhtä vähän kuin alkoholistin voi pakottaa absolutistiksi. Kipinän on tultava henkilön sisältä. Mutta samaan aikaan henkilöllä itsellä ei välttämättä ole niitä resursseja, joiden avulla hän voisi kammeta itseään ulos osattomuudesta. Siksi hän tarvitsee rinnalleen jonkun joka tukee ja opettaa niitä perustaitoja, joiden avulla omaa elämää ohjata.

Terapiamaailmassa puhutaan kehityksellisestä toisesta mahdollisuudesta. Monilla terapiaan hakeutuvilla on jokin taito – esimerkiksi perusluottamus läheiseen – jäänyt kehittymättä johtuen jostakin häiriöstä lapsuuden ihmissuhteissa. Tällöin terapeutti tarjoaa kehityksellisen toisen mahdollisuuden, jossa henkilö pääsee terapeutin kanssa harjoittelemaan sitä taitoa, joka lapsuudessa jäi paitsioon. Samalla tavalla osaton tarvitsee kehityksellisen toisen mahdollisuuden, rinnallakulkijan, jonka kanssa opetella elämän perustaitoja.

Nykyinen sirpaleinen sosiaali- ja terveysjärjestelmämme ei tarjoa rinnallakulkijaa. Liian usein se tarjoaa erilaisia luukkuja, joiden väliä nuori ravaa ja erilaisia erityisalan spesialisteja, jotka hoitavat jotakin erityisongelmaa, mutta eivät kohtaa nuorta ihmisenä. Osaton voi kirjaimellisesti kohdata yli sata eri auttajaa, mutta yhdelläkään näistä ei ole mahdollisuutta tarkastella nuoren tilannetta kokonaisvaltaisesti. Myöskään keppi ja porkkana eivät osatonta auta. Jos ei osaa, niin ei auta vaikka kuinka paljon kepeillä hakattaisiin tai porkkanoilla houkuteltaisiin. Siksi erilaiset toimeentulotukien eväämiset, joita Suomeenkin on haluttu tuoda, eivät toimi osattomien kohdalla.

Mikä sitten auttaa? Etsivän nuorisotyön malli, jota Vamoksen Olli Alanen ja Aapo Kotkavuori ovat ansiokkaasti valottaneet, kuulostaa täsmäratkaisulta osattomuuden ongelmaan. Etsivän nuorisotyön tekijät eivät ole minkään erityisalan osaajia, vaan pyrkivät enemmänkin etsimään osattomia nuoria ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkäkestoisesti. Pyrkimyksenä on oppia tuntemaan nuori, voittaa hänen luottamuksensa ja löytää ne asiat, mitkä juuri tätä nuorta auttaisivat. Välittäminen, kanssakulkeminen ja kunnioittava kohtaaminen ovat toiminnan ydinarvoja. Tavoitteena on, että nuorelle muodostuu yksi pitkäkestoisempi ihmissuhde – että nuorella on edes yksi ihminen johon nuori oppii luottamaan ja jolta hän tietää voivansa kysyä apua ongelmiinsa.

Samaa kokonaisvaltaisempaa mallia edustaa myös neuvolatoiminta. Rokotusten sun muiden pakollisten terveysasioiden lisäksi neuvolan hoitaja kyselee äidin ja isän jaksamista ja antaa tarvittaessa neuvoja myös näihin ongelmiin. Mitä aiemmin ongelmiin puututaan, sitä helpommin syrjäytymiskierre saadaan katkaistua. Ihmisten kohtaaminen kokonaisina yksilöinä on paitsi inhimillistä, myös kustannustehokasta auttamista. Siksi tarvitsemme enemmän kokonaisvaltaista auttamista – sekä perhetyöhön, nuorisotyöhön kuin myös täysi-ikäisten auttamiseen.

Yhteenvetona:
Köyhyys ei ole itsessään pääasiallinen ongelma, vaan enemmänkin oire osattomuudesta. Osattomuus on se todellinen ongelma. Osattomuus johtuu vuorostaan siitä, että ihmiseltä puuttuvat ne perustavat elämäntaidot, jotka valtaosa meistä ottaa itsestäänselvyytenä. Paras tapa auttaa osattomia on kanssakulkeminen. Eli että on joku joka tutustuu ihmiseen ja tarjoaa hänelle pitkäjänteisesti tukea. Jos haluamme katkaista syrjäytymiskehityksen Suomessa, on siis panostettavaa kokonaisvaltaiseen tukeen elämän kaikilla sektoreilla.

Kirjoitus perustuu kutsuttuun kommenttipuheenvuoroon, jonka pidin Arkkipiispa Kari Mäkisen koollekutsuman köyhyystyöryhmän kokouksessa 15.10.2014.