Tietämättömyydestä on tullut hyve. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisesta kapitalisti Björn Wahlroosiin mielipidevaikuttajat oikein ylpeilevät sillä, että heidän poliittinen kannanottonsa ei perustu asioista perillä olemiseen, vaan naiiviin asenteellisuuteen. Johanna Korhonen nostaa esiin tämän huolestuttavan ilmiön, jossa ”tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa.” Yksi syyllinen tähän on median kaupallistuminen ja esimerkiksi tosi-TV:t, jotka tekevät tyhmyydestä sankaritarinoita.

Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi ”ei ole käyttistä matskua”.

Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.

Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.

Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.