Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan

Posted on June 14 2011 by frank

Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ‘onnellisuus ja merkitys‘. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.

Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?

Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.

Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.

Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.

Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.

Similar Posts:

Be Sociable, Share!

3 responses to “Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan”

  1. Vesa Luusua says:

    Sosiaalinen media lienee Seligmanilaisen vahvuuksilla pätemisen ja merkityksellisyyden kaipuun valheellinen huipentuma?

    Mutta miksei onnellisuuden tapoja voisi luetella enemmänkin. Jos siirtyy länsimaisen filosofian parista aavistuksen itään, niin törmää koulukuntiin, jotka tähtäävät sisäiseen/henkiseen valaistumiseen – eli sen voisi kai luokitella onnellisuudeksi oman itsensä tuntemisen kautta. Kyse ei siis ole onnellisuudesta tunteiden vuorotteluna, eikä merkityksellisyyden tavoittelun avulla, vaan itsensä hyväksymisestä syntyvää onnellisuutta. [Jolloin kuvitteellinen protagonisti ei suhtautuisi elämän haasteisiin suhteessa menneisiin kokemuksiin (tunteet) tai tuleviin päämääriin (merkityksellisyys) vaan ottaisi ne sellaisena kuin ne ovat (paremman sanan puutteessa: karma)].

    Selignmanin olen jostain syystä kiertänyt aina kaukaa, mutta oletko lukenut Bertrand Russelin niinkin epäakateemisen kirjan kuin the Conquest of Happiness?

    Disclaimer: voi tietysti olla, että ymmärsin artikkelin täysin väärin.

  2. Tieto lisää tuskaa. En uskonut. Nyt tiedän, että näin on.

    Naurattaa. 😀

  3. Toni Kosonen says:

    Hyvä vastakkainasettelu, hedonismi – utilitarismi, minkä rinnalle voisi sopia individualismi – kollektivismi ja oikeisto – vasemmisto. Itse olin nuorempana jokaisessa edellä mainitussa ensimmäisessä, mutta nyt sivistyneempänä, valaistuneempana ja onnellisempana olen jokaisessa jälkimmäisessä. En tuomitse ihmisiä, jotka ovat ensimmäisissä, ajattelen vaan, että he eivät tiedä paremmasta. Teen kyllä kaiken itseni takia, mutta olen huomannut, että mitä enemmän ajattelee kokonaisuutta ja muita sitä enemmän ajattelee omaa onnellisuuttaan. Voisiko sanoa, että olen hedonisti utilitarismin avulla, individualisti kollektivismin avulla ja oikeistolainen vasemmiston keinoin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *