Tagged: onni
Video: Voiko onnellisuutta mitata?
Entä jos ajatus yhdestä onnellisuudesta on virheellinen? Olisiko niitä sittenkin neljä erilaista? Ja kannattaako niitä ylipäänsä tavoitella? Tässä vartin videossa muun muassa nämä kysymykset saavat vastauksensa. Tervetuloa matkalle onnellisuuden ihmeelliseen maailmaan!
Video syntyi, kun halusin osallistua Filosofian Akatemian jokakeväiseen tutkijaseminaariin maantieteellisistä haasteista huolimatta. Nyt kun se on tehty, niin miksipä en laittaisi sitä tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi!
Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan
Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ’onnellisuus ja merkitys’. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.
Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?
Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.
Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.
Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.
Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.
Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia
”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin
kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!
Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.
Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.
Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.
Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.
Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.
Frank Martela 